Lienee aika tavallistakin lapsilla, että on vaikea suhtautua maltilla häviöön peleissä tai kilpailuissa? Miten lasta voisi opettaa suhtautumaan häviöön rauhallisesti, eli "opettaa häviämään"?
Meidän 4,5v tyttö on ennen mielestäni ottanut häviämisen paljon rennommin eikä ole suuttunut. Nyt kuitenkin hän alkaa huutaa ja itkeä ja suuttuu/masentuu täysin, kun häviää esim. juoksukilpailun. Ottaa niin itseensä, että menee pois paikalta eikä suostu tulemaan hetkeen takaisin.
Mielestäni hän ei ollenkaan käyttäydy näin hävitessään toiselle lapselle, kuin meille vanhemmille. Useammin annamme hänen voittaa ja onnittelemme ja kehumme voitosta, mutta emme tietenkään aina, koska mielestäni se ei ole ole oikein. Välillä kun hän ehdottaa juoksukilpailua tai peliä (huom. hän ehdottaa niitä aina itse, omasta halustaan) niin voitan hänet aivan rehellisin keinoin ja sanon että ohhoh, nyt äiti voitti tällä kertaa tms. Tyttö alkaa huutaa ja itkeä, vaikka olemme monta kertaa selittäneet, että toisinaan voittaa ja toisinaan häviää, eikä se haittaa yhtään mitään. Häntä ei ole koskaan moitittu minkään häviämisestä, eikä hän harrasta mitään urheilua tms. jossa tulisi häviöitä.
Meidän 4,5v tyttö on ennen mielestäni ottanut häviämisen paljon rennommin eikä ole suuttunut. Nyt kuitenkin hän alkaa huutaa ja itkeä ja suuttuu/masentuu täysin, kun häviää esim. juoksukilpailun. Ottaa niin itseensä, että menee pois paikalta eikä suostu tulemaan hetkeen takaisin.
Mielestäni hän ei ollenkaan käyttäydy näin hävitessään toiselle lapselle, kuin meille vanhemmille. Useammin annamme hänen voittaa ja onnittelemme ja kehumme voitosta, mutta emme tietenkään aina, koska mielestäni se ei ole ole oikein. Välillä kun hän ehdottaa juoksukilpailua tai peliä (huom. hän ehdottaa niitä aina itse, omasta halustaan) niin voitan hänet aivan rehellisin keinoin ja sanon että ohhoh, nyt äiti voitti tällä kertaa tms. Tyttö alkaa huutaa ja itkeä, vaikka olemme monta kertaa selittäneet, että toisinaan voittaa ja toisinaan häviää, eikä se haittaa yhtään mitään. Häntä ei ole koskaan moitittu minkään häviämisestä, eikä hän harrasta mitään urheilua tms. jossa tulisi häviöitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voisiko jostain peleistä olla apua? Esim. ottaisitte tavaksi pelata usein lautapelejä. Lapsi ei kuitenkaan voi aina voittaa ja tuossa olisi "helppo" opetella sitä häviämistä, koska kuitenkaan ei ole mistään suuremmasta asiasta kyse. Lapsi on jo sen verran iso, että voi myös vaatia pelaamaan pelin loppuun, monet kun eivät "jaksakaan" yht'äkkiä pelata kun huomaavat olevansa häviöllä. Tuli mieleen myös, että lapsen voittaessa voittoa ei välttämättä kannata hirveästi huomioida (toki voi hieman kehua), jotta lapselle ei tule tunnetta, että saa kehuja ainoastaan voitettuaan. Tarkoitan, että näin voitto ei ehkä olisi niin tavoiteltava asia ja häviö niin kova pala purtavaksi.
Huomioni kiinnittyi siihen että kyseinen lapsi osaa hävitä toiselle lapselle olemalla hyvä häviäjä, ja siltä osin en heti rupeisi työskentelemään niinkään itsensähyväksymisen kanssa tässä vaiheessa (vaikka sillekin on oltava oma tilansa).
Selvää on kuitenkin että kyseessä on tilanne jota lapsi ei ole oppinut käsittelemään. Tilanne aikaansaa pelon. Lapsi haluaa päästä pelosta eroon mutta ei osaa sitä käsitellä, vaan reagoi siihen itkemällä tai juoksemalla karkuun. Abstraktin asian pakenemistarve saa aikaan konkreettisen pakenemisreaktion. Lapsen tämäntyyliset pelot saattavat monesti olla aiheettomia tilannekohtaisia fobioita ja niissä tarvitaan aikuisen ihmisen läsnäoloa jossa ehkä puhumisella on pienempi merkitys (riippuu lapsen iästä). Mikäli puhutaan, niin puhumisella ei saa olla syyllistävä vaikutus. Pelko voi jäädä käsittelemättä jos lapsi menee tunnetasolla "lukkoon". Kiinnittäisin huomiota siihen tunteeseen mikä lapsella on siinä tilanteessa ja onko muitakin tilanteita joissa lapsi kokee samaa?
Epäonnistumisen aktivoimalla pelolla näyttäisi olevan kytkentä peili-minän puuuttumiseen. Peili-minä on tärkeä lapselle kun hänen minäkuvansa ei ole vielä muodostunut. Olisi varmaan ihan hyvä että lapsi saisi jonkin toisen henkilön kanssa yhdessä konkreettisesti kohdata häviölle jäämiseen liittyvät pelot ja peilata pelkoaan aikuisen/aikuisemman ihmisen tapaan kohdata asiat.
Mikäli kuitenkin olisi kyseessä "huono-häviäjä-syndrooma", kannatan joukkuepelejen pelaamista jossa lapsi saa jakaa häviämisen ja voittamisen tunteet muiden kanssa.
Lopuksi mainittakoon eräs lempimietelauseeni: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”.
Isällinen ehdoton rakkaus on tärkeä etenkin tyttölapselle, tilanteissa jolloin tyttö jälkikäsittelee epäonnistumisiaan ja oppii niitä kohtaamaan.
siis rauhoittuu itsestään iän myötä (muistaakseni tästä on mainittu MLL:n sivuillakin, käypä lukaisemassa).