ihan mielenkiinnosta kysyisin tähän omaan tapaukseeni nyt eritoten abortin vastustajien mielipiteitä, koska en ole niitä vielä onnistunut saamaan
( paitsi yhdeltä omituiselta, jonka mielestä mm mielenterveysongelmat eivät ole oikeita sairauksia joten sellaiset äidit pitäisi sitoa sänkyyn kiinni raskauden ajaksi jotteivat tekisi itsemurhaa ja sen jälkeen ihan sama vaikka tappaisi itsensä, koska eihän se kuulemma satu kuin siihen itsemurhaajaan itseensä jne muuta täysin käsittämätöntä ).
Eli tilanne oli se, että ennestään pieni lapsi, vajaa parivuotias. Ehkäisy petti. Ensinmäinen raskaus ja synnytys erittäin vaikeita fyysisten sairauksien vuoksi, ei hengenvaarallisia äidille, mutta puolet raskausajasta sairaalassa kuitenkin ennen aikaisen synnytysriskin vuoksi.
Fyysinen toipuminen synnytyksen jälkeen hidasta, melkein vuosi, ennen kuin kipujen vuoksi normaali fyysinen liikkuminen mahdollista.
Lapsi helppo ja terve ja yhden hoitaminen vajaakuntoisena vielä sujuu - yksin, koska mies kaukana keikkatöissä useita kuukausia kerrallaan. Sukulaisia ei ole, joten fyysistä apua ei ole tarjolla, kavereita onneksi pari joiden kanssa voi jutella.
Sitten alkavat mielenterveysongelmat, eli yhtäkkinen sairastuminen mielensairauteen. Ja samaan syssyyn ehkäisy pettää ja vahinkoraskaus alkaa. Fyysinen olo todella huono, miehen pakko lähteä tekemään töitä ja pieni jo olemassa oleva lapsi jonka hoitovastuussa olen yksin, alkaa reagoida tilanteeseen käytöksellään.
Saan lääkkeet, jotka kuitenkin melko varmasti vahingoittaisivat sikiötä. Mutta itsemurhan riski on suuri, en ajattele rationaalisesti ja fyysinen ja psyykkinen kipu vievät kaikki voimat ja olen itsetuhoinen. Mies ei ymmärrä tilanteen vakavuutta ja "pakenee" paikalta ja jättää kaikesta vastuun itselleni.
Kukaan ei painosta aborttiin, mutta sen verran on järkeä päässä, että ymmärrän jo olemassa olevan lapseni kärsivän tilanteesta, olen suunnattoman ahdistunut ajatuksesta, että raskaudesta tulee yhtä vaikea kuin edellisestä, en kestäisi sitä henkisesti. Lisäksi lapsi saattaisi olla vammautunut, mutta ilman lääkkeitäkään en kykenisi hoitamaan itseäni, lasta ja kotia. Vaihtoehtona saattaisi olla lapsen huostaanotto, mikä on niin pelottava ajatus, että olen vakuuttunut päättäväni päiväni jos niin kävisi. Koska muuta minulla ei ole, olemassa oleva lapseni on hartaasti toivottu ja koko elämäni ja tarkoitus kaikelle, muita sukulaisia ei ole.
Niinpä päädyn aborttiin, viikkoja on noin 9.
Ensinmäinen ajatus on suunnaton helpotus. Saan komplikaatioita, mutta siltikin se on suurempi helpotus kuin suru.
En kadu, mutta suren tilannetta ja olosuhteita johon jouduin ja jonka seurauksena jouduin tekemään abortin. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi voinut viedä raskautta loppuun ja antaa lasta pois, vaan siitä, etten olisi kestänyt edes raskautta, enkä kyennyt hoitamaan jo olemassa olevaa lastani ja itseäni.
Abortin jälkeen jaksan taas hoitaa asiani, olemassa olevani lapsi pääsee perhepäivähoitoon ja minä kouluun, joka on erittäin kuntouttavaa mielenterveydelleni ja jaksan taas olla hyvä äiti lapselleni.
Suren edelleen silloista tilannetta, mutta en koe syyllisyyttä, koska se uskonto jota minä tunnustan, sanoo että jo olemassa oleva henki menee aina vielä syntymättömän edelle, siis on parempi olla hengissä ja terve äiti jo olemassa oleville lapsille, kuin riskiraskauden vuoksi menettää ehkä henki ja terveys ja riistää näin äiti jo syntyneiltä lapsilta.
Kukaan ei voi ennustaa etukäteen sairastumistaan, mutta aina voi koittaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja minimoida vahingot.
Yhden alkion kuolema pelasti kaksi jo olemassa olevaa elämää, olisin voinut myös jatkaa raskautta mutta riski siten tehdä ainakin kolme elämää onnettomaksi oli liian suuri.
On turha leikkiä marttyyriä saattamalla maailmaan vahingossa alkunsa saaneita lapsia silloin, kun se on riski omalle terveydelle ja ennuste antaa hyvä tai edes terve elämä lapselle on huono.
( paitsi yhdeltä omituiselta, jonka mielestä mm mielenterveysongelmat eivät ole oikeita sairauksia joten sellaiset äidit pitäisi sitoa sänkyyn kiinni raskauden ajaksi jotteivat tekisi itsemurhaa ja sen jälkeen ihan sama vaikka tappaisi itsensä, koska eihän se kuulemma satu kuin siihen itsemurhaajaan itseensä jne muuta täysin käsittämätöntä ).
Eli tilanne oli se, että ennestään pieni lapsi, vajaa parivuotias. Ehkäisy petti. Ensinmäinen raskaus ja synnytys erittäin vaikeita fyysisten sairauksien vuoksi, ei hengenvaarallisia äidille, mutta puolet raskausajasta sairaalassa kuitenkin ennen aikaisen synnytysriskin vuoksi.
Fyysinen toipuminen synnytyksen jälkeen hidasta, melkein vuosi, ennen kuin kipujen vuoksi normaali fyysinen liikkuminen mahdollista.
Lapsi helppo ja terve ja yhden hoitaminen vajaakuntoisena vielä sujuu - yksin, koska mies kaukana keikkatöissä useita kuukausia kerrallaan. Sukulaisia ei ole, joten fyysistä apua ei ole tarjolla, kavereita onneksi pari joiden kanssa voi jutella.
Sitten alkavat mielenterveysongelmat, eli yhtäkkinen sairastuminen mielensairauteen. Ja samaan syssyyn ehkäisy pettää ja vahinkoraskaus alkaa. Fyysinen olo todella huono, miehen pakko lähteä tekemään töitä ja pieni jo olemassa oleva lapsi jonka hoitovastuussa olen yksin, alkaa reagoida tilanteeseen käytöksellään.
Saan lääkkeet, jotka kuitenkin melko varmasti vahingoittaisivat sikiötä. Mutta itsemurhan riski on suuri, en ajattele rationaalisesti ja fyysinen ja psyykkinen kipu vievät kaikki voimat ja olen itsetuhoinen. Mies ei ymmärrä tilanteen vakavuutta ja "pakenee" paikalta ja jättää kaikesta vastuun itselleni.
Kukaan ei painosta aborttiin, mutta sen verran on järkeä päässä, että ymmärrän jo olemassa olevan lapseni kärsivän tilanteesta, olen suunnattoman ahdistunut ajatuksesta, että raskaudesta tulee yhtä vaikea kuin edellisestä, en kestäisi sitä henkisesti. Lisäksi lapsi saattaisi olla vammautunut, mutta ilman lääkkeitäkään en kykenisi hoitamaan itseäni, lasta ja kotia. Vaihtoehtona saattaisi olla lapsen huostaanotto, mikä on niin pelottava ajatus, että olen vakuuttunut päättäväni päiväni jos niin kävisi. Koska muuta minulla ei ole, olemassa oleva lapseni on hartaasti toivottu ja koko elämäni ja tarkoitus kaikelle, muita sukulaisia ei ole.
Niinpä päädyn aborttiin, viikkoja on noin 9.
Ensinmäinen ajatus on suunnaton helpotus. Saan komplikaatioita, mutta siltikin se on suurempi helpotus kuin suru.
En kadu, mutta suren tilannetta ja olosuhteita johon jouduin ja jonka seurauksena jouduin tekemään abortin. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi voinut viedä raskautta loppuun ja antaa lasta pois, vaan siitä, etten olisi kestänyt edes raskautta, enkä kyennyt hoitamaan jo olemassa olevaa lastani ja itseäni.
Abortin jälkeen jaksan taas hoitaa asiani, olemassa olevani lapsi pääsee perhepäivähoitoon ja minä kouluun, joka on erittäin kuntouttavaa mielenterveydelleni ja jaksan taas olla hyvä äiti lapselleni.
Suren edelleen silloista tilannetta, mutta en koe syyllisyyttä, koska se uskonto jota minä tunnustan, sanoo että jo olemassa oleva henki menee aina vielä syntymättömän edelle, siis on parempi olla hengissä ja terve äiti jo olemassa oleville lapsille, kuin riskiraskauden vuoksi menettää ehkä henki ja terveys ja riistää näin äiti jo syntyneiltä lapsilta.
Kukaan ei voi ennustaa etukäteen sairastumistaan, mutta aina voi koittaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja minimoida vahingot.
Yhden alkion kuolema pelasti kaksi jo olemassa olevaa elämää, olisin voinut myös jatkaa raskautta mutta riski siten tehdä ainakin kolme elämää onnettomaksi oli liian suuri.
On turha leikkiä marttyyriä saattamalla maailmaan vahingossa alkunsa saaneita lapsia silloin, kun se on riski omalle terveydelle ja ennuste antaa hyvä tai edes terve elämä lapselle on huono.
Vastaukset 2
Vanhimmat
myöskään yrittää hankkia jotain sädekehää ja lepyttelyä omalletunnolleen kun asetit oman mukavuutesi/viitsimättömyytesi lapsen elämän edelle. Ja aivan varmasti olisi löytynyt lääkkeitä jotka ei ole vaaraks sikiölle.
Eipä ne kaksi elämää olisi kuolleet vaikka yksi olisikin saanut jatkaa elämäänsä. Koitat hakea vain hyväksyntää noilla 'olisin varmasti tappanut itseni' -jutuilla.. ei mee läpi. Itsekäs oot joten syytä havetäkin.
"( paitsi yhdeltä omituiselta, jonka mielestä mm mielenterveysongelmat eivät ole oikeita sairauksia joten sellaiset äidit pitäisi sitoa sänkyyn kiinni raskauden ajaksi jotteivat tekisi itsemurhaa ja sen jälkeen ihan sama vaikka tappaisi itsensä, koska eihän se kuulemma satu kuin siihen itsemurhaajaan itseensä jne muuta täysin käsittämätöntä )."
Noniin, olethan saanut mielipiteen. Mitä vielä uikutat?
Ihmettelen myös kuinka seksi ylipäätään voi kiinnostaa jos henkinen tila on muka noinkin huono..?
ensinmäinen lapsellinen hömppä vastaus - mutta saisiko niitä asiallisia myös?
( mitä sädekehää? Enkö sanonut, ettei minua kaduta, joten ei minulla ole tarvetta mihinkään sädekehään. Ei, ei ollut minun sairauteeni lääkkeitä jotka olisivat olleet turvallisia raskauden aikana).