Auttakaa, voiko tämä suhde ikinä toimia?
Miten minun pitäisi toimia, ettei kaikki olisi aina minun vikani? Kaikki asiat käännetään minua vastaan ja itse anoppi on kuin puhdas pulmunen, jota vain pitäisi kunnioittaa ja hyväksyä vaan kaikki hänen tempauksensa, jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan ja pahasti. Minua ja perhettäni ei tarvitse kunnioittaa ja kaikki pitäisi mennä niin kuin hän haluaa ja sanoo, koska häntä pitää kunnioittaa...
Miten minun pitäisi toimia, ettei kaikki olisi aina minun vikani? Kaikki asiat käännetään minua vastaan ja itse anoppi on kuin puhdas pulmunen, jota vain pitäisi kunnioittaa ja hyväksyä vaan kaikki hänen tempauksensa, jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan ja pahasti. Minua ja perhettäni ei tarvitse kunnioittaa ja kaikki pitäisi mennä niin kuin hän haluaa ja sanoo, koska häntä pitää kunnioittaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Suhteen tietysti pitäisi toimia. Minun mielestäni vl-anopin pitää aivan samalla tavalla kunnioittaa sinua ja perhettäsi, mitä vaatii sinulta. Miksi häntä erityisesti pitäisi kunnioittaa? Mielestäni kunnioitus pitää aina ansaita, se ei ole mitenkään automaattista. Jos henkilö ei käyttäydy niin, että ansaitsisi kunnoitusta, vaikea sitä on rehellisesti osoittaakaan. Olen itse vl, mutta koen, että vl-usko ei tee ihmisestä mitenkään parempaa muihin ihmisiin verrattuna. Eri lailla ajatteleva miniä ja hänen perheensä on aivan yhtä arvokas ihminen, jos tätä ei voi ymmärtää, ei syy ole miniän. Toinen asia on vielä se, jos anoppisi sattuu olemaan luonnehäiriöinen ihminen. Uskonnollinen tausta ja luonnehäiriö yhdessä on pahimmillaan sellainen yhdistelmä, että ympäristö on lujilla. Nimimerkillä kokemusta on, tosin ei onneksi miniä-anoppisuhteessa.
riippumatta siitä mitä uskoa tunnustaa. Ainoa valopilkku on synnyttää poika ja ruveta itse anopiksi ;-DDD
Mitä miehesi meinaa? hissuttaa vierellä vaan eikä ole tietävinäkään?
Laitat heti stopin jos meinaa varpaille hyppiä. Anopin on jo pääsettävä irti pojastaan ja hänelle ei kuulu millään lailla teidän oma elämänne.
Jos pyytää kylään menette jos pääsetette ja pyydätte itse kylään silloin kun siltä tuntuu.
Mitä annatte hänelle tuollaisen vallan, heti pois se ja äkkiä!
isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa jne.
poistuvaa sukupolvea.
Koita kestää, anna mennä toisesta korvasta ulos se mitä toisesta tulee sisään. Reagoi vain sinulle ja perheellesi tärkeisiin asioihin, ja niihinkin maltillisesti.
Ei anoppi ole ikuisesti elämässäsi.
Itselläni oli samanlainen tilanne, mutta nyt kun anoppi on poistunut, ei itselleni jäänyt pahaa mieltä anopin kanssa mittelöistä, koska yritin olla ottamatta hänen ohjeistaan vihneitä.
Hyvää hän kuitenkin tarkoitti.
Toivottavasti saat kuitenkin miehesi tuen, sillä se on tässä tärkeintä.
Vaimoni vanhemmat siirtyivät ajasta ikuisuuteen hänen ollessaan vain neljän - viiden vuoden ikäinen. Euívät olleet laeastadiolaisia, vaikka heilläkin oli oma uskonsa Jeesuksen.
Jäi siis Irja orvoksi. Eli hän joutui setänsä maatilalle, eräänlaiseksi piiaksi, (tavallaan orjaksi)
"Pelastin" hänet , menemällä naimisiin hänen kanssaan. Avioliitomme oli, ja on edelleenkin, onnellinen.
Pikku Irjasta tuli rakas vaimoni. Kaunis ja kiltti tyttönen. Vasta 18 vuotta täyttänyt.
Olemme tähän päivään mennessä olleet yhdessä kokonaista 45 vuotta! Ehkä saavutus sinänsä, nykyaikaisten mittapuiden mukaan.
Lupasimme kuitenkin papin edessä, että tulisimme rakastamaan toisiamme, myötä ja vastoinkäymisissä, - elämämme loppuun asti.
Olemme nykyjään vaari ja mummo. Rakkaus, vaikkakaan ei aina olekaan fyysistä, sitoo meidät silti yhteen tänäkin päivänä.
Tiedän, että aviolupauksemme; "Rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa", on lopullinen.
Toivon, että saisimme viettää jopa satavuotispäivää yhdessä. Sikäli mahdottomuus, koska jo nyt olen alkanut luopua maallisesta.
Irja vaimoni saattaa sitävastoin hyvinkin yltää siihen ikään - jos hän haluaa. Itse olen jo poissa paljon sitä ennen.
Tällaista on siis elämä:
Olimme nuoria ja uskaliaita perustaessamme perhettä. Saimme seitsemän ihanaa lasta ja kahdeksan ihanaa lastenlasta.
Elämme siis, jos niin saa sanoa, jonkinlaista "Jumalan suomaa" jälkielämää.
Vaarina ja mummina.
Ei ole anoppia elossa. On vain me, jotka tosin olemme isovanhempia. Yritämme tosin korvata lastenlapsillemme sen, minkä itse menetimme.
Ihan vain nostalgisena muisteluna kerrottuna - alviina.