Saarnamiehen

Koulusivistys ei ratkaise saarnamieheksi pääsemistä/asettamista.
Tunnen monia saarnamiehiä, joilla on tosi heppoinen tausta. Heppoinen tarkoittaa sitä, että ensinnäkään henkilö ei ole sopiva tehtävään, mutta onpahan vaan pantu ja kun ei voi kieltäytyä, on henkilöt suorastaan vastentahtoisesti alkianeet saarnaajiksi.
Heillä ei ole muuta taitoa, kuin minkä ovat muilta kuulleet ja toistelevat niitä.
Jotkut saarnamiehet, sanoisinko poikoset, eivät näytä kehittyvän saarnaajaurallaan lainkaan, vaan puhetyyli, taito ja ulosanti ovat samaa litaniaa.

Aivan eri asia ovat sitten teologikoulutuksen saaneet, joista tulee automaattisesti puhujia.

Puhujaksi pannaan maallikioista mieluiten sellaiset, jotka ovat tarpeeksi nöyriä. Sellaisia maallikoita, joilla olisi politiikon puhelahjat, ei taas laiteta, koska heissä on ylpeyttä.

Kansanedustajuus on melkein varma tapa joutua puhujaksi, mutta ei ihan kaikissa tapauksissa.

Puhujia ei siis kouluteta mitenkään lukuunottamatta papiksi lukevia teologisessa tiedekunnassa.
Lestadiolaisuudessa kun uskotaan, että puhe tulee suoraan Jumalalta ja antaa puhetta kullekkin.
Ei se kyllä aina siltä vaikuta, sillä miksikähän Jumala ei anna eräille juuri ollenkaan puhetta, vaan puhujariepu kamppailee pöntössä kankean kielensä kanssa. Selvitäkseen edes puolen tunnin saarnapuheestaan, puhujan täytyy turvautua toistamaan Jumalan valtakuntaa ja Jumalan lapsia kerta toisensa jälkeen.
Lopuksi puhuja vakuuttaa, ettei sana auvennut ja kuinka huonoissa tuntemisissa hän tänne teidän eteenne tuli. Seuraväki nostaa käsiään puhujaa kohti ja julistaa heikkoudet anteeksi.
Tällä tavalla puhujariepu pelastuu tukalasta puheenvuorostaan.