Hyvä ystävä ja palstankuluttaja, olen huomannut, että tällä palstalta tällä hetkellä joissakin ketjuissa viitataan siihen, että mitä sairastaminen oikeasti on. Haluaisinkin nyt kertoa ihan oman tarinani omalta kohdaltani miltä minusta syöpä näyttää ihan oman sairastumisen kriisini kohdalla. Miellyttävää lukuhetkeä toivotan kaikille!
Kritiikin harrastaminen ilman kohdetta on sangen vaivalloista. Näetkö vihan ja halveksunnan kohteen. Mikäli vihaa yksinomaan valheenrakkautta. Sitäkään ei voida personoida. Ei voida löytää yhtään ryhmää, kategoriaa tai ihmistyyppiä johon vihan voisi oikeutetusti kohdistaa.
Siltikään suuresti edistynyt lääketiede ei tiedä vielä syövän hoitamiseen muita keinoja kuin syöpäkasvaimen paikallistamisen ja sen poistamisen. Usein proseduuri joudutaan ulottamaan koko ruumiiseen, joka saattaa menehtyä käsiin.
Eräät sanovat, että kidutusta. Potilaiden pitäisi saada vain lisää kipulääkkeitä ja valehtelua heidän tilastaan. On kuitenkin selvää, kun sairaus on tullut kerran tietoomme, kaikessa katastrofaalisuudessaan, ei kukaan miestä kykene sitä enää valhein unohtamaan. Selvää on, että syöpä jäytää omia sisuskaluja ja siitä halutaan päästä eroon.
Elämme keskellä julmaa sotaa, joka ei kerro pahanlaatuisuudestaan. Ei näkyviä oireita. Olennaista on kestää ihmisenä, itsenä, eikä muuttua syöpäsoluksi, niin kuin kaikki muu ympärillämme.
Jokaisena aamuna jolloin herään, ajattelen talvisotaa, koska ajattelen sotivani syöpäsoluja vastaan, jotka jylläävät kehossani. Tunnen olevani ainoa eloonjäänyt. Se tekee asian vieläkin vaikeammaksi. Tosin se ei tietenkään ole totta. Pelkoa ja epävarmuutta ei ole helppo sietää. Edessäni minulla silmänkantamattomiin sotilaita, jotka ovat sonnustautuneet modernein asein ja varustein. Minun pitäisi pystyä tuhoamaan se viimeiseen mieheen aseinani pelko, viha, rakkaus ja muita lieventäviä asianhaaroja.
Sanalla syöpä on ihmisten mieliin painunut hyytävä kaiku. Sana syöpä ei ole edes kaunis sana. Syöpää tai sitä sairastavat ihmiset eivät ole kirvoittaneet mieliin vitsejä parhailta huumorimiehiltäkään. Vakava sairaus on pysäytys. Tauti iskee sinuun juuri silloin kuin voit vähiten sitä odottaa.
Mieli kuohuu. Ajatuksissa vuorottelevat katkeruus, raivo, rakkaus, suru ja huoli läheisistä ja heidän voimistaa. Oudointa on se, ettei tule edes itse ajatelleeksi itseään. Päällimmäisenä nousee viha tautia kohtaan. Sitä joka säännöllisin väliajoin muistuttaa olemassaolostaan. Tilanteestaan ei voi syyttää ketään, se tekee siitä turhauttavinta. Mitkä seikat auttavat kestämään? Miten vakava sairaus vaikuttaa parisuhteeseen? Mitä tulevaisuudelta voi odottaa?
Sairaus on syvästi henkilökohtaista. Kukaan ei toivo, että vallalle tulee semmoinen kulttuuri, joka edellyttää meidän kertovan koko maailmalle omista asioistamme. Alkujärkytyksen jälkeen, kun on saanut maailmansa ja harkintakykynsä taas kutakuinkin kasaan on aika jakaa tuntoja ja kokemuksia. Varsinkin niiden kanssa, joilta voi odottaa tukea ja ymmärrystä.
Ihminen ei haavoitu. Se on illuusio. Sen hävittyä ihminen voi menettää hallin-nantunteensa. Ihmisen uskomusjärjestelmä on kaatunut tapahtuman johdosta, joka tuli eteen ennustamatta ja sattumanvaraisesti.
Minun oli vaikea sopeutua siihen, että minä sain osakseni sairauden, joka pysäytti minut sillä hetkellä. Koin uudenlaisia tunteita. Elämääni hallitsi sillä hetkellä masennusreaktio ja samanaikainen ahdistus. Mielenkuva oli täynnä ky-symysmerkkejä, joihin en saanut heti vastauksia. En muista tunteneeni juurikaan kipua, koska mieleni on tehnyt minulle kivusta harhan.
Saadessani tiedon siitä, että vatsassani kellui pienen lapsen kokoinen kasvain jolle ei ollut nimeä itkin kolme tuntia ensiavun takaisessa lepotilassa huonosti nukutun yön jälkeen. Olin täynnä vihaa ilman kohdetta. Ketä olisin voinut syyttää tilastani? Vihasin, koska olin kyvytön ajattelemaan itseäni olentona, joka voi olla haavoittuva ja joka voi tuntea pelkoa.
Olin osastolla muutamia päiviä. Siinä vaiheessa se tuntui jo ikuisuudelta. Odotin pääsyä leikkaukseen rakastin, kärsin ja unhoitin. Kaikki ystävät ja perheenjäsenet kävivät katsomassa minua kuin sikaa, jota ollaan viemässä teuraaksi. Tosiasiassa ilman heidän läsnäoloaan en aina olisi jaksanut. Tosin oli olemassa päiviä jolloin en halunnut nähdä ketään, nukkua vain.
Lähtötilanne oli se, että olin jäänyt kiinni tapahtuneeseen, elin sitä yhä uudelleen ja uudelleen ajatuksissani, tunteissani ja mielikuvissani. Toistin kysymystä; Miksi Minä? Minun kohdallani iso toistuva trauma johti persoonallisuuden muutokseen, pysyvään en vielä tiedä.
Tunteiden hallinta vaikeutui, sitä seurasi kohtuuton kohteeton viha, ärtyisyys, kiukku, aggressiivisuus ja jopa hysteria. Seurauksena oli tietynlaista itsetuhoisuutta ja korostunutta riskinottoa. Toisaalta lamaannuin täysin. Minulla ei ollut kykyä toimia. Paniikki otti ajoittain vallan. Sain ahdistuskohtauksia, kiihtymystiloja ja olin yliaktiivinen kunnes väsyin päiväkausiksi.
Ellen voi poistaa pelon tunnetta kokonaan, voin siirtää sen toisiin niihin, jotka ovat valtani alaisuudessa tai riittävän kaukana. Avuttomuuden tunne raastaa. Tunteiden kierrätys lähtee helposti käyntiin taivasteluna. Kuitenkin ihmisinä olemme samassa elämän laivassa, jonka matkustusmukavuutta lisäisi oleellisesti se, että alettaisiin puhua keskenään ihmisenä olemisen iloista ja suruista.
Maailmankuvani oli muuttunut. En uskonut oikeudenmukaisuuteen ainakaan omalla kohdallani. En ajatellut tulevaisuuden tarjoavan minulle mitään hyvää. Eihän minun omallakaan elämällä ollut minulle mitään hyvää tarjottavaa tällä hetkellä. Kaikki mihin olin uskonut, muuttui. On paljon helpompaa kuvitella muiden epäilevän tai halveksivan minua, kuin kohdata oma itse-epäilyni ja itsehalveksuntani.
Mieluummin näen sen toisessa ja vihaan tai pelkään sitä hänessä. Silloin voin itse pysyä viattomana uhrina ilman, että minun täytyy ottaa vastuuta itsestäni. ”Olen viaton ja täysin avu-ton. Olen kokonaan sairauteni armolla. Ainoa toivoni on että sairauteni muuttuu tai häviää. Mutta koska sinä, syöpä, et muutu, minä jään kärsimään ja se on kokonaan sinun syytäsi.”
”Enhän minä ole tietenkään täysin viaton. Kyllähän minussakin vikaa on. Kun olen näin kurja, raadollinen ja onneton. Mutta miksi juuri minun piti saada tämä sairaus? Miksi juuri minun pitäisi kärsiä ja osata tehdä jotain tälle tilanteelle? Minähän tässä eniten kärsin?”
Niinpä niin, kuulostaa kuinka epäreilulta ta-hansa, niin miksi juuri minun pitäisi mennä itseeni ja etsiä ymmärrystä siitä, että millä minä myötävaikutan kärsimykseeni. Ehkä minun pitäisi miettiä mihin minä tarvitsen kärsimystäni ja mihin pyrin kärsimyksen maksimoinnilla. Mitä kohtaisin itsessäni, jos hetkeksi lakkaisin kärsimästä?
Syövän ei tarvitse muuttua, jotta minä voisin muuttua. Syöpä ei saa pakottaa minua kasvattamaan linnoitusta, eikä syövän muuri voi estää minua purkamasta omaani. Jäljellä on suuri suunnaton suru siitä, mitä minulle tapahtuu nyt tällä hetkellä. Suru löytyy vihan alta sen jälkeen kun viha ja suuttumus ovat laantuneet. Sitä voi olla vaikea tiedostaa ja tavoittaa tunteen tasolla.
Surun tullessa pintaan, sitä ei dramatiikka tavoita. Kuitenkin sen läpikäymiseen menee pitkä aika. läpikäymistä helpottaa ajatukset: ”Olen lakannut itkemästä jo aikoja sitten. Se ei auta yhtään mitään. Minulle on kasvanut kyynelten valtameri sisälleni. Ehkä minun pitäisi itkeä kokonainen vuosi yhteen menoon.”
Kaikista eniten pelkäsin, etten enää heräisi nukutuksesta leikkauksen jälkeen. Toisaalta tiesin, että ”Amalia armas” olisi minulle kuolemaksi, jos minua ei leikattaisi. Minun oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että minä olin kasvaimen saanut vaivakseni, eikä kukaan muu. Pikkuhiljaa olin päättänyt selviytyä kaikesta huolimatta. Olin selviytyjä, selviydyin päivästä toiseen eteenpäin.
Minä selviän itseni kanssa, mutta ajatus siitä miten muut minusta ajattelevat väsyttää ja arveluttaa. Jos yksikään katsoo minua säälivin ilmein, niin… mitä sitten?
Olisin toivonut, että kaikki läheiseni olisivat kohdelleen minua kuten ennenkin, eikä kuten joko spitaalista tai säälittävää olentoa. Ensimmäiseen puoleen vuoteen ei meillä ollut muuta puhuttavaa kuin syöpä ja kuolema. En ollut valmis lannistumaan, enkä varsinkaan ollut valmiina kuolemaan.
Kukaan ei tiedä, miten elämä nyt näyttäytyy minulle. Se näyttää koko kirjavuutensa, se sykkii ja loistaa kuin yön kirkkain tähti selkeällä taivaalla. Se polttaa ruumista, eikä varsinkaan jätä rauhaan.
On helppo surra menetettyä unelmaa ja itkeä sen alta paljastunutta karua todellisuutta. On aika haudata kuvitelmat ja sanoa jäähyväiset surulle. Varjo menneestä surusta seuraa mukana, mutta ei enää ole keskeinen asia elämässä. Suru on lähellä pintaa ja se antaa mahdollisuuden samaistua toiseen surevaan, mutta ei enää hukuta.
Tekosyiden keksimisen aika on ohi. Enää ei ole syytä jättää sanomatta tai tekemättä mitään. Tämän aika on nyt heti. Mitä järkeä on tuhlata enää enempää elämäänsä tyhjään ja turhanpäiväiseen tai sekundaariseen ajatukseen ja toimintaa. Jäljelle on jäänyt vain se, mikä on olennaisinta. Elämä itse.
Sairastuminen saa minut reagoimaan asioihin oudolla tavalla. Tunnen ahdistusta, kateutta, pelkoa, häpeää, katkeruutta, surua, riittämättömyyttä ja vihaa. Elämän valo loistaa toisella lailla kuin hetki sitten. Tunteet palavat mennäkseen eteenpäin, miksi ihmiset seisahtuvat eivätkä tee sitä mistä he alituiseen puhuvat. On puhdistavaa antaa tunteille valta. Olen vapaa, uskallan tuntea ja sanoa kaikki mistä ennen vain uneksin.
On tärkeä saada tuntea ja reagoida vapaasti, jotta voi löytää itsensä taas uudestaan. En pidä siitä, että hyssytellään, kierrellään omia tunteita ja epävarmuustiloja. Tunteita pitää pyöritellä, kunnes niiden kaikki kulmat ovat hioutuneet. Sairauden kokeminen avasi minulle monia uusia ovia. Tein kauan suunniteltuja muutoksia elämääni. Pystyin toteuttamaan ne sairauden varjolla. Elämän vakavuus ja rajallisuus on läsnä joka päivä.
Peilistä katsoi uusi minä. Tunnistan itseni, sen osan jonka olen saanut perinnöksi, entä muut osat? Ulkoisesti näytin samalta kuin ennen. Silti en tuntenut kehoani omakseni. Ihmisten ilmoilla tunsin kuinka ihmiset tuijottivat minua ja näkivät, että olen sairas.
Syöpä oli muuttanut elämäni. Minut oli silvottu ja raiskattu. Minulta oli viety lupaa kysymättä elintärkeitä osia itsestäni, samalla murjottu itsetuntoni alimpiin lukemiin. Herätessäni leikkauksen jälkeisenä aamuna en ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut. Vasta jälkeenpäin luin sairaskertomuksista mitä minulle oli tehty.
Olen tilanteessa jolloin elämän arvot on laitettava uusiksi. On mietittävä mihin haluaa ja mihin kykenee. Enää ei ole pakko todistella kenellekään yhtään mitään. Ei edes itselle.
Jos elämässä kaikki muu on turvallista, tukea antavat ihmiset lähellä, voi vaikeistakin tilanteista selvitä helpommin eteenpäin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa kohdata vakavan sairauden aiheuttama kriisi. Prosessin on edet-tävä sairastuneen ihmisen ehdoilla. Hänelle pitää antaa mahdollisuus purkaa tuntojaan, olemalla käytettävissä ja valmiina kuuntelemaan. Jos läheiset eivät jaksa antaa tukeaan riittävästi aina on olemassa ammattiauttajia, jotka auttavat. Itketään surut, nauretaan ilot ja annetaan menneiden olla menneitä yhdessä.
Vaikeissa elämäntilanteissa arvot muuttuvat. Myös sairastuneella on oikeus omaan elämään. Joskus elämä voi tuntua pyörivän vain sairauden ympärillä. Paha olo helpottaa kun tutut toimintatavat säilyvät. Elämää ei voi koskaan en-nakoida tai täysin hallita. Avoin keskustelu aiheesta auttaa. On muistettava, että epäusko parantumisesta painaa mieltä vielä pitkään hoitojen päätyttyä. Sairastunut elää vain ainoastaan seuraavaan tarkistukseen asti ja sitten taas seuraavaan. Tärkeintä on pitää elämän realiteetit kunnossa.
Tällä hetkellä elämäni realiteetti on se, että olen kierroksella 2 ja 2.4.2008 selviää joudunko uudestaan samaan rumbaan kuin edellisellä kerrallakin, mutta olen luottavaisin mielin kun tiedä olen jo kerran selvinnyt, miksi en selviäisi tälläkin kertaa. Eikä selviämiseen ole mitään estettä on vain haasteita ja pieniä hidasteita. Niin kauan kun on elämää ja mä hengitän on toivoa. Sen olen oppinut, että en enää tee kauaskantoisia suunnitelmia vaan elän tässä ja nyt, nautin tässä ja nyt.
Kritiikin harrastaminen ilman kohdetta on sangen vaivalloista. Näetkö vihan ja halveksunnan kohteen. Mikäli vihaa yksinomaan valheenrakkautta. Sitäkään ei voida personoida. Ei voida löytää yhtään ryhmää, kategoriaa tai ihmistyyppiä johon vihan voisi oikeutetusti kohdistaa.
Siltikään suuresti edistynyt lääketiede ei tiedä vielä syövän hoitamiseen muita keinoja kuin syöpäkasvaimen paikallistamisen ja sen poistamisen. Usein proseduuri joudutaan ulottamaan koko ruumiiseen, joka saattaa menehtyä käsiin.
Eräät sanovat, että kidutusta. Potilaiden pitäisi saada vain lisää kipulääkkeitä ja valehtelua heidän tilastaan. On kuitenkin selvää, kun sairaus on tullut kerran tietoomme, kaikessa katastrofaalisuudessaan, ei kukaan miestä kykene sitä enää valhein unohtamaan. Selvää on, että syöpä jäytää omia sisuskaluja ja siitä halutaan päästä eroon.
Elämme keskellä julmaa sotaa, joka ei kerro pahanlaatuisuudestaan. Ei näkyviä oireita. Olennaista on kestää ihmisenä, itsenä, eikä muuttua syöpäsoluksi, niin kuin kaikki muu ympärillämme.
Jokaisena aamuna jolloin herään, ajattelen talvisotaa, koska ajattelen sotivani syöpäsoluja vastaan, jotka jylläävät kehossani. Tunnen olevani ainoa eloonjäänyt. Se tekee asian vieläkin vaikeammaksi. Tosin se ei tietenkään ole totta. Pelkoa ja epävarmuutta ei ole helppo sietää. Edessäni minulla silmänkantamattomiin sotilaita, jotka ovat sonnustautuneet modernein asein ja varustein. Minun pitäisi pystyä tuhoamaan se viimeiseen mieheen aseinani pelko, viha, rakkaus ja muita lieventäviä asianhaaroja.
Sanalla syöpä on ihmisten mieliin painunut hyytävä kaiku. Sana syöpä ei ole edes kaunis sana. Syöpää tai sitä sairastavat ihmiset eivät ole kirvoittaneet mieliin vitsejä parhailta huumorimiehiltäkään. Vakava sairaus on pysäytys. Tauti iskee sinuun juuri silloin kuin voit vähiten sitä odottaa.
Mieli kuohuu. Ajatuksissa vuorottelevat katkeruus, raivo, rakkaus, suru ja huoli läheisistä ja heidän voimistaa. Oudointa on se, ettei tule edes itse ajatelleeksi itseään. Päällimmäisenä nousee viha tautia kohtaan. Sitä joka säännöllisin väliajoin muistuttaa olemassaolostaan. Tilanteestaan ei voi syyttää ketään, se tekee siitä turhauttavinta. Mitkä seikat auttavat kestämään? Miten vakava sairaus vaikuttaa parisuhteeseen? Mitä tulevaisuudelta voi odottaa?
Sairaus on syvästi henkilökohtaista. Kukaan ei toivo, että vallalle tulee semmoinen kulttuuri, joka edellyttää meidän kertovan koko maailmalle omista asioistamme. Alkujärkytyksen jälkeen, kun on saanut maailmansa ja harkintakykynsä taas kutakuinkin kasaan on aika jakaa tuntoja ja kokemuksia. Varsinkin niiden kanssa, joilta voi odottaa tukea ja ymmärrystä.
Ihminen ei haavoitu. Se on illuusio. Sen hävittyä ihminen voi menettää hallin-nantunteensa. Ihmisen uskomusjärjestelmä on kaatunut tapahtuman johdosta, joka tuli eteen ennustamatta ja sattumanvaraisesti.
Minun oli vaikea sopeutua siihen, että minä sain osakseni sairauden, joka pysäytti minut sillä hetkellä. Koin uudenlaisia tunteita. Elämääni hallitsi sillä hetkellä masennusreaktio ja samanaikainen ahdistus. Mielenkuva oli täynnä ky-symysmerkkejä, joihin en saanut heti vastauksia. En muista tunteneeni juurikaan kipua, koska mieleni on tehnyt minulle kivusta harhan.
Saadessani tiedon siitä, että vatsassani kellui pienen lapsen kokoinen kasvain jolle ei ollut nimeä itkin kolme tuntia ensiavun takaisessa lepotilassa huonosti nukutun yön jälkeen. Olin täynnä vihaa ilman kohdetta. Ketä olisin voinut syyttää tilastani? Vihasin, koska olin kyvytön ajattelemaan itseäni olentona, joka voi olla haavoittuva ja joka voi tuntea pelkoa.
Olin osastolla muutamia päiviä. Siinä vaiheessa se tuntui jo ikuisuudelta. Odotin pääsyä leikkaukseen rakastin, kärsin ja unhoitin. Kaikki ystävät ja perheenjäsenet kävivät katsomassa minua kuin sikaa, jota ollaan viemässä teuraaksi. Tosiasiassa ilman heidän läsnäoloaan en aina olisi jaksanut. Tosin oli olemassa päiviä jolloin en halunnut nähdä ketään, nukkua vain.
Lähtötilanne oli se, että olin jäänyt kiinni tapahtuneeseen, elin sitä yhä uudelleen ja uudelleen ajatuksissani, tunteissani ja mielikuvissani. Toistin kysymystä; Miksi Minä? Minun kohdallani iso toistuva trauma johti persoonallisuuden muutokseen, pysyvään en vielä tiedä.
Tunteiden hallinta vaikeutui, sitä seurasi kohtuuton kohteeton viha, ärtyisyys, kiukku, aggressiivisuus ja jopa hysteria. Seurauksena oli tietynlaista itsetuhoisuutta ja korostunutta riskinottoa. Toisaalta lamaannuin täysin. Minulla ei ollut kykyä toimia. Paniikki otti ajoittain vallan. Sain ahdistuskohtauksia, kiihtymystiloja ja olin yliaktiivinen kunnes väsyin päiväkausiksi.
Ellen voi poistaa pelon tunnetta kokonaan, voin siirtää sen toisiin niihin, jotka ovat valtani alaisuudessa tai riittävän kaukana. Avuttomuuden tunne raastaa. Tunteiden kierrätys lähtee helposti käyntiin taivasteluna. Kuitenkin ihmisinä olemme samassa elämän laivassa, jonka matkustusmukavuutta lisäisi oleellisesti se, että alettaisiin puhua keskenään ihmisenä olemisen iloista ja suruista.
Maailmankuvani oli muuttunut. En uskonut oikeudenmukaisuuteen ainakaan omalla kohdallani. En ajatellut tulevaisuuden tarjoavan minulle mitään hyvää. Eihän minun omallakaan elämällä ollut minulle mitään hyvää tarjottavaa tällä hetkellä. Kaikki mihin olin uskonut, muuttui. On paljon helpompaa kuvitella muiden epäilevän tai halveksivan minua, kuin kohdata oma itse-epäilyni ja itsehalveksuntani.
Mieluummin näen sen toisessa ja vihaan tai pelkään sitä hänessä. Silloin voin itse pysyä viattomana uhrina ilman, että minun täytyy ottaa vastuuta itsestäni. ”Olen viaton ja täysin avu-ton. Olen kokonaan sairauteni armolla. Ainoa toivoni on että sairauteni muuttuu tai häviää. Mutta koska sinä, syöpä, et muutu, minä jään kärsimään ja se on kokonaan sinun syytäsi.”
”Enhän minä ole tietenkään täysin viaton. Kyllähän minussakin vikaa on. Kun olen näin kurja, raadollinen ja onneton. Mutta miksi juuri minun piti saada tämä sairaus? Miksi juuri minun pitäisi kärsiä ja osata tehdä jotain tälle tilanteelle? Minähän tässä eniten kärsin?”
Niinpä niin, kuulostaa kuinka epäreilulta ta-hansa, niin miksi juuri minun pitäisi mennä itseeni ja etsiä ymmärrystä siitä, että millä minä myötävaikutan kärsimykseeni. Ehkä minun pitäisi miettiä mihin minä tarvitsen kärsimystäni ja mihin pyrin kärsimyksen maksimoinnilla. Mitä kohtaisin itsessäni, jos hetkeksi lakkaisin kärsimästä?
Syövän ei tarvitse muuttua, jotta minä voisin muuttua. Syöpä ei saa pakottaa minua kasvattamaan linnoitusta, eikä syövän muuri voi estää minua purkamasta omaani. Jäljellä on suuri suunnaton suru siitä, mitä minulle tapahtuu nyt tällä hetkellä. Suru löytyy vihan alta sen jälkeen kun viha ja suuttumus ovat laantuneet. Sitä voi olla vaikea tiedostaa ja tavoittaa tunteen tasolla.
Surun tullessa pintaan, sitä ei dramatiikka tavoita. Kuitenkin sen läpikäymiseen menee pitkä aika. läpikäymistä helpottaa ajatukset: ”Olen lakannut itkemästä jo aikoja sitten. Se ei auta yhtään mitään. Minulle on kasvanut kyynelten valtameri sisälleni. Ehkä minun pitäisi itkeä kokonainen vuosi yhteen menoon.”
Kaikista eniten pelkäsin, etten enää heräisi nukutuksesta leikkauksen jälkeen. Toisaalta tiesin, että ”Amalia armas” olisi minulle kuolemaksi, jos minua ei leikattaisi. Minun oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että minä olin kasvaimen saanut vaivakseni, eikä kukaan muu. Pikkuhiljaa olin päättänyt selviytyä kaikesta huolimatta. Olin selviytyjä, selviydyin päivästä toiseen eteenpäin.
Minä selviän itseni kanssa, mutta ajatus siitä miten muut minusta ajattelevat väsyttää ja arveluttaa. Jos yksikään katsoo minua säälivin ilmein, niin… mitä sitten?
Olisin toivonut, että kaikki läheiseni olisivat kohdelleen minua kuten ennenkin, eikä kuten joko spitaalista tai säälittävää olentoa. Ensimmäiseen puoleen vuoteen ei meillä ollut muuta puhuttavaa kuin syöpä ja kuolema. En ollut valmis lannistumaan, enkä varsinkaan ollut valmiina kuolemaan.
Kukaan ei tiedä, miten elämä nyt näyttäytyy minulle. Se näyttää koko kirjavuutensa, se sykkii ja loistaa kuin yön kirkkain tähti selkeällä taivaalla. Se polttaa ruumista, eikä varsinkaan jätä rauhaan.
On helppo surra menetettyä unelmaa ja itkeä sen alta paljastunutta karua todellisuutta. On aika haudata kuvitelmat ja sanoa jäähyväiset surulle. Varjo menneestä surusta seuraa mukana, mutta ei enää ole keskeinen asia elämässä. Suru on lähellä pintaa ja se antaa mahdollisuuden samaistua toiseen surevaan, mutta ei enää hukuta.
Tekosyiden keksimisen aika on ohi. Enää ei ole syytä jättää sanomatta tai tekemättä mitään. Tämän aika on nyt heti. Mitä järkeä on tuhlata enää enempää elämäänsä tyhjään ja turhanpäiväiseen tai sekundaariseen ajatukseen ja toimintaa. Jäljelle on jäänyt vain se, mikä on olennaisinta. Elämä itse.
Sairastuminen saa minut reagoimaan asioihin oudolla tavalla. Tunnen ahdistusta, kateutta, pelkoa, häpeää, katkeruutta, surua, riittämättömyyttä ja vihaa. Elämän valo loistaa toisella lailla kuin hetki sitten. Tunteet palavat mennäkseen eteenpäin, miksi ihmiset seisahtuvat eivätkä tee sitä mistä he alituiseen puhuvat. On puhdistavaa antaa tunteille valta. Olen vapaa, uskallan tuntea ja sanoa kaikki mistä ennen vain uneksin.
On tärkeä saada tuntea ja reagoida vapaasti, jotta voi löytää itsensä taas uudestaan. En pidä siitä, että hyssytellään, kierrellään omia tunteita ja epävarmuustiloja. Tunteita pitää pyöritellä, kunnes niiden kaikki kulmat ovat hioutuneet. Sairauden kokeminen avasi minulle monia uusia ovia. Tein kauan suunniteltuja muutoksia elämääni. Pystyin toteuttamaan ne sairauden varjolla. Elämän vakavuus ja rajallisuus on läsnä joka päivä.
Peilistä katsoi uusi minä. Tunnistan itseni, sen osan jonka olen saanut perinnöksi, entä muut osat? Ulkoisesti näytin samalta kuin ennen. Silti en tuntenut kehoani omakseni. Ihmisten ilmoilla tunsin kuinka ihmiset tuijottivat minua ja näkivät, että olen sairas.
Syöpä oli muuttanut elämäni. Minut oli silvottu ja raiskattu. Minulta oli viety lupaa kysymättä elintärkeitä osia itsestäni, samalla murjottu itsetuntoni alimpiin lukemiin. Herätessäni leikkauksen jälkeisenä aamuna en ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut. Vasta jälkeenpäin luin sairaskertomuksista mitä minulle oli tehty.
Olen tilanteessa jolloin elämän arvot on laitettava uusiksi. On mietittävä mihin haluaa ja mihin kykenee. Enää ei ole pakko todistella kenellekään yhtään mitään. Ei edes itselle.
Jos elämässä kaikki muu on turvallista, tukea antavat ihmiset lähellä, voi vaikeistakin tilanteista selvitä helpommin eteenpäin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa kohdata vakavan sairauden aiheuttama kriisi. Prosessin on edet-tävä sairastuneen ihmisen ehdoilla. Hänelle pitää antaa mahdollisuus purkaa tuntojaan, olemalla käytettävissä ja valmiina kuuntelemaan. Jos läheiset eivät jaksa antaa tukeaan riittävästi aina on olemassa ammattiauttajia, jotka auttavat. Itketään surut, nauretaan ilot ja annetaan menneiden olla menneitä yhdessä.
Vaikeissa elämäntilanteissa arvot muuttuvat. Myös sairastuneella on oikeus omaan elämään. Joskus elämä voi tuntua pyörivän vain sairauden ympärillä. Paha olo helpottaa kun tutut toimintatavat säilyvät. Elämää ei voi koskaan en-nakoida tai täysin hallita. Avoin keskustelu aiheesta auttaa. On muistettava, että epäusko parantumisesta painaa mieltä vielä pitkään hoitojen päätyttyä. Sairastunut elää vain ainoastaan seuraavaan tarkistukseen asti ja sitten taas seuraavaan. Tärkeintä on pitää elämän realiteetit kunnossa.
Tällä hetkellä elämäni realiteetti on se, että olen kierroksella 2 ja 2.4.2008 selviää joudunko uudestaan samaan rumbaan kuin edellisellä kerrallakin, mutta olen luottavaisin mielin kun tiedä olen jo kerran selvinnyt, miksi en selviäisi tälläkin kertaa. Eikä selviämiseen ole mitään estettä on vain haasteita ja pieniä hidasteita. Niin kauan kun on elämää ja mä hengitän on toivoa. Sen olen oppinut, että en enää tee kauaskantoisia suunnitelmia vaan elän tässä ja nyt, nautin tässä ja nyt.
Vastaukset 14
Vanhimmat
vaikka olikin pitkä. Löysin siitä paljon omia tämänhetkisiä ajatuksiani.
Antoi myöskin paljon ajattelemisen aihetta.
Kiitos hyvästä tekstistä.
Näin tehdään meilläkin päin elämä jatkuu... vaikka minä seisahtuisinkin...
osa noista joista kirjoitit.Jotenkin sellainen hiljainen "suru" on taustalla,en sitä paremmin osaa sanoiksi pukea.
Kyyneltan valtameri sisälläni, joka pitäisis itkeä ulos, mutta kun on niin halvaantunut jo itkulle, ettei mitään tule ulos.
joyder.Tämä kirjoituksesi,kyynelten valtameri,osui suoraan minun sieluuni!Sama ahdistus oli minulla siskojeni,mieheni ja viimeisenä se,kun itse sairastuin syöpään.Tämä kaikki peräkkäisinä vuosina.Vasta oman syöpäni jälkeen pystyin itkemään ja itkinkin sitten tammikuusta pitkälle syksyyn,lähes joka päivä.Niin kauan meni,ennen kuin minun kohdallani se valtameri tyhjeni.Tiedätkin varmaan,että sitten,kun sinuäkin pystyt itkemään,se on parantavaa itkua.Voimia sinulle toivon.
tule minultakaan,ei kertaakaan ole tullut koko sairauden aikana,varmasti helpottaisi,jos pystyisi itkemään.
Kovan koulun olet sinäkin läpikäynyt ja silti järjissäsi selvinnyt. Hienoa !
pois ja paljon olen saanut tilalle...
Oli tosiaan hieno ja ihana kirjoitus, jossa paljon, johon samaistua!
Jos et pistä pahaksesi, kirjoitan tähän nyt, mitä sairastaminen minulle on..:
Olenko vakavasti sairas? Tämä kysymys on usein päässäni. Kyllä olen, ainakin silloin, kun tuttava, jolle asiasta kerron, meinaa tipahtaa takamuksilleen ja varmistaa ensi järkytyksen nieltyään, että varmasti kuuli väärin. Sitten luetellaan kaikki, jotka samaan syöpään ovat kuolleet. En ole, tältä taas tuntuu, kun ihmiset hokevat, että rintasyöpä kuitenkin on hyvä juttu, eihän siihen kuolekaan kuin 10% potilaista eli ennuste on oikein hyvä. Juu, onhan se niinkin, mutta kuka meistä haluaisi seistä jonossa, jossa sattuman varaisesti joka kymmenestä ammutaan päähän? Usein ihmiset hokevat lohduttavia kommenttejaan lohduttaakseen ennen muuta itseään. Tai siltä ainakin tuntuu, kun heitä kuuntelen. Toki ymmärrän myös heidän ahdistuksensa. Ja mitä tuollaiselle potilaalle nyt edes pitäisi sanoa? En itsekään aina tiedä, mitä haluaisin kuulla. Oikeita sanoja ei aina edes ole.
Toisaalta en tunne itseäni sairaaksi. Tai tunnen muutaman päivän edellisen hoidon jälkeen, mutta muuten olen melkein kuin ennenkin. Yksirintainen tosin, hiuksetkin ovat lähteneet, tulevaisuuden suunnitelmat lykkääntyneet ja lasten teko siirtynyt, jos niitä lapsia nyt näiden myrkkyjen takia edes tulee.. mutta kuitenkin terveenoloinen. Olenko siis vakvasti sairas? En tiedä. Kohta jatkan taas niin kuin terveiden kirjoissa. Enää muutama sytostaatti, sitten säteet ja sitten hormoonilääkitys. Ja voin taas alkaa elää selvemmin eteenpäin.
Toki tämä syöpä jättää sittenkin jälkensä. Sen kanssa on elettävä koko elämä, vaikka se ei koskaan enää uusisi. Vaikenta tässä sairastamisessa on illuusion romahtaminen. Sen illuusion, että mitään pahaa ei voi tapahtua. Tai sen illuusion, että elämää voi suunnitella ja ennakoida. Nyt olen kasvokkain totuuden kanssa: tulevaisuutta ei voi tietää. Vaikka toisaalta elän edelleen illuusiossa, luulen tietäväni, mitä vaikkapa huomenna tapahtuu.. Hyvä niin, illuusiossa on helpompi elää. Illuusion mureneminen tuo mukanaan epävarmuutta. Paikoitellen lähes sietämättömältä tuntuvaa. Toisaalta suunnittelen edelleen tulevaisuutta, koska entä sitten, jos se ei koskaan tule? Ei minua sitten se harmita, että jo suunnittelin. Enemmän minua harmittaa, jos en edes yritä tehdä siitä halittavissa olevaa. Tai jos en edes tässä hetkessä saa nauttia haaveiden ja suunnitelminen tekemisestä. Olenpahan sitten ainakin saanut elää ne edes osittain.
Toisinaan pelottaa kovasti. Ja suren itseni, mieheni, vanhempieni ja muiden läheisteni puolesta. Välillä taas olen oikein tyytyväinen ja onnellinen elämääni. Elämäni perustukset ovat kunnossa, siitä olen kiitollinen. Vaikka tämä syöpä mullistaa maailmani ja vaikuttaa aivan jokaiseen asiaan elämässäni,on elämässäni edelleen paljon hyvää. Ihmisiä, jotka rakastavat, välittävät ja huolehtivat, arkisia iloja tuovia asioita, kaunis ilma, kävelylenkki, mukava koti, vaikka pieni vuokrakaksio onkin.
Toisinaan tunnen paljon vihaa. Kaikki on niin epäreilua! Miksi maailmassa juuri minä saan kokea tämän kaiken ja vielä näin nuorena!! Miksi helvetissä tämän kaiken piti mennä näin? Maailma on epäreilu!! Mutta niinhän se on. Onko se jokin uutinen? Joka päivä ihmisiä kuolee nälkään ja maailmassa tapahtuu paljon suurempiakin vääryyksiä, joiden tapahtumisen me sallimme. Sitten itkemme maailman epäreiluutta, kun itselle tulee vastoinkäyminen. Kuitenkin tunnen vihaa maailman epäreiluudesta ja siitä, että minun piti sairastua! Toisaalta saan usein lohtua asioiden suhteellisuudesta ja suhteettomuudesta. Usein epätoivon hetkellä olen aikani ryvettyäni keksinyt parantavan ratkaisun: vaihda mittakaavaa!! Riippumatta siitä, miten asiat ovat, ne voisivat AINA olla paremmin tai huonommin. Ja kun tajuaa, että olemme vain seiniäpäin lenteleviä banaanikärpäsiä ja sitäkin mitättömämpiä maailman kaikkeuden mittakaavassa, tuntee välillä kaiken seesteisyyden: loppu peleissä millään ei ole mitään väliä ja kaikella on loputtomasti väliä..tämä on totta ja vieläpä yhtä aikaa. Aika järisyttävää? Vai onko?
Useimpina päivinä en edes tajua olevani sairas ja kuitenkaan ei mene yhtään hetkeä, ettenkö tiedostaisi sitä. Aika ristiriitaista? Elän tällä hetkellä erittäin epänormaalia elämää aiempaa verrattuna, mutta pikku hiljaa tämä alkaa tuntua normaalilta. Useimpina päivinä maailmani näyttää valoisalta. Toisaalta on myös päiviä, jolloin nopea kuolemakin tuntuisi armollisemmalta. Epävarmuutta, ristiaallokkoa, tunteiden vuoristorataa, epätoivon hetkiä, onnen hetkiä, ne kaikki kuuluvat nyt joka tavalla arkeeni.
epäreilua monessakin suhteessa.Voiko joku sanoa reiluksi kun pieni lapsikin sairastuu vakavasti
On niin paljon tuskaa sotia ja kärsimystä jotka
eivät ole reiluja ketään kohtaan.Olen ajatellut olisiko helpompaa vai vaikeampaa mikäli olisi kuollut vaikka autoonnettomuudessa silmänräpäyksessä
vai sairastunut vaikkapa syöpään.Tässä ainekin saa olla läheisten luona jonkin aikaa/ehkäpä kauankinOn paljon kysymyksiä ilman vastauksia.
Tuntuu,että moni turha asia karsiutuu pois.Osaa arvostaa elämässä tärkeimpiä asioita,ainekin
pintaliito jää sivummalle.
Huomaa jotta elämä,ja "terveys" läheiset ovat tärkeimpiä.
Monet ihmiset jäävät sanattomiksi,koska eivät osaa sanoa mitään,ja tosin niin mitä voisi sanoakkaan.
Huomisesta ei kukaan tiedä,eikä ole takeita.Kuitenkin suunnitelmia ja unelmia on hyvä olla ja toteutta ne jotka voi,ja oppia elämään tätä hetkeä.
Tänne voivat kaikki kirjoittaa näkemyksensä ja kokemuksensa sairastamisesta. Se on hyvä, että on joku kanava mihin sitä saa itsestään purettua ulos ja saa tiedon, että joku muukin on samassa tilanteessa. Me emme ole yksin. Kiitos kohtalotoverini kirjoituksesta!
tuntemukset minulla; osaat vain pukea sen sanoiksi itse en osaa:))
luultavasti kaikilla syöpäpotilailla suurinpiirtein samat tuntemukset kiitos kun puit ne sanoiksi:)))
Hyvä teksti.
Hyvä ja koskettava kirjoitus.