Olen maaassa.
En tunne enää ry:tä kodikseni.
Itseasiassa en ole enää aikoihin jaksanut käydä rauhanyhdistyksellä lainkaan.
Jouduin olemaan vain yksin. En päässyt porukkoihin.
Rupesin kuuntelee radiosta seuroja, mutta niiden kuuntelu on jäänyt, koska moni asia on mennyt edelle.
Jos kuuntelin radioseuroja, tein tietokoneella kuitenkin jotain muuta.
Kun maailmallinen musiikki alkoi tulemaan kuvioihin, aloin huolestumaan.
Mutta mulla ei ole edelleenkään ketään, kelle tästä uskaltais puhua.
Mulla kun ei ole täällä siionissa ainuttakaan kaveria.
Yleensä olinkin rauhanyhdistyksellä aina yksin.
Vähitellen tuohon musiikkiin kuitenkin tottui.
En voinut enää elää ilman sitä.
Seuraavassa vaiheessa tulivat sitten nuo televisiosarjat, joita netissä on nähtävillä. Niillä sain sopivasti aikaa kulumaan.
Kun ne eivät enää pelkästään riittäneet, rupesin imuroimaan netistä elokuvia, ja myös vuokrailemaan elokuvia Makuunista ja FilmTownista. Lopulta laitoin digivirittimen koneeseeni.
Kukaan läheisistä, jotka tosin asuu hyvän matkan päässä, eivät tiedä mitään, sillä en ole uskaltanut sanoa heille, että en enää jaksa olla uskomassa. Yksin uskominen on aika vaikeaa.
Nyttemmin kun olen ruvennut saamaankin kavereita tuolta maailman puolelta, on ruvennut alkoholikin tulemaan vähissä määrin mukaan. Juomme kohtuudella onneksi, sillä ryyppäämisessä en näe mitään järkeä.
Kuitenkin toisinaan rupean ikävöimään takaisin sinne seuroihin. Toisaalta seuroissa ei olisi ketään kavereita. Yksinäisyyskään ei ole hyvää ihmiselle. Pitää vain tukahduttaa mielestä nuo seurakaipuut, sillä nyt ei ole ainakaan joutunu kärsii yksinäisyyttä, mitä vl:nä sain kokea ihan loputtomiin.
En tunne enää ry:tä kodikseni.
Itseasiassa en ole enää aikoihin jaksanut käydä rauhanyhdistyksellä lainkaan.
Jouduin olemaan vain yksin. En päässyt porukkoihin.
Rupesin kuuntelee radiosta seuroja, mutta niiden kuuntelu on jäänyt, koska moni asia on mennyt edelle.
Jos kuuntelin radioseuroja, tein tietokoneella kuitenkin jotain muuta.
Kun maailmallinen musiikki alkoi tulemaan kuvioihin, aloin huolestumaan.
Mutta mulla ei ole edelleenkään ketään, kelle tästä uskaltais puhua.
Mulla kun ei ole täällä siionissa ainuttakaan kaveria.
Yleensä olinkin rauhanyhdistyksellä aina yksin.
Vähitellen tuohon musiikkiin kuitenkin tottui.
En voinut enää elää ilman sitä.
Seuraavassa vaiheessa tulivat sitten nuo televisiosarjat, joita netissä on nähtävillä. Niillä sain sopivasti aikaa kulumaan.
Kun ne eivät enää pelkästään riittäneet, rupesin imuroimaan netistä elokuvia, ja myös vuokrailemaan elokuvia Makuunista ja FilmTownista. Lopulta laitoin digivirittimen koneeseeni.
Kukaan läheisistä, jotka tosin asuu hyvän matkan päässä, eivät tiedä mitään, sillä en ole uskaltanut sanoa heille, että en enää jaksa olla uskomassa. Yksin uskominen on aika vaikeaa.
Nyttemmin kun olen ruvennut saamaankin kavereita tuolta maailman puolelta, on ruvennut alkoholikin tulemaan vähissä määrin mukaan. Juomme kohtuudella onneksi, sillä ryyppäämisessä en näe mitään järkeä.
Kuitenkin toisinaan rupean ikävöimään takaisin sinne seuroihin. Toisaalta seuroissa ei olisi ketään kavereita. Yksinäisyyskään ei ole hyvää ihmiselle. Pitää vain tukahduttaa mielestä nuo seurakaipuut, sillä nyt ei ole ainakaan joutunu kärsii yksinäisyyttä, mitä vl:nä sain kokea ihan loputtomiin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minä olen vl-kodissa kasvanut. Lapsena kävin vanhempieni mukana paljon seuroissa, mutta jo silloin tunsin olevani kuin ulkojäsen vanhojen uskovaisten keskellä pienellä paikkakunnalla.
Nuorena aikuisena tein sitten parannuksen vl-uskoon, sillä minulle tuli todellinen etsikon aika, ja hakeuduin kristilliseen opistoon opiskelemaan.
Tunsin siellä uskovaisten keskellä olevani onnellinen ja hyväksytty, mutta myöhemmin koti- ja opiskelupaikkakunnilla olin hyvin yksinäinen, vaikka ahkerasti kävin seuroissa.
En tiedä miksi koin, etten tullut hyväksytyksi uskovaisten joukkoon. Vaikka vuosia uskovaisena olin, en koskaan päässyt sellaisiin iltakyliinkään, joista puhuttiin ry:llä. Jotkut harvat tyttökaverini kyttäilivät ry:n edessä tosi ahkerasti päästäkseen sellaisiin paikkoihin, missä mahdollisesti olisi myös kiinnostavia veljiä.
Minua tällainen ihmetytti. Luulin, että iltakylissä puhuttiin uskon asioista, laulettiin, ym.
Olen mielestäni vähän ehkä erakkomainen luonne, viihdyn hyvin yksinkin, mutta mukavassa seurassa olen erittäin huumorintajuinen, puhelias ja hauska ihminen.
Ulkomuodoltani olen jo nuorenakin ollut niin "maatiaisen" näköinen, että ajattelin pysyä ikäneitona koko elämäni!
En siis kai ollut mielenkiintoista seuraa, koska en jatkuvasti puhunut pojista, enkä tiennyt viimeisimpiä seurustelujuoruja, ym. En osaa vieläkään tyrkyttää seuraani kenellekään.
Niinpä minäkin erkaannuin vähitellen vl-porukoista.
Jonkinlainen ulkojäsen taidan olla vieläkin, koska
tälläkin palstalla seilaan, kuuntelen seuroja, jne.
Mutta olenpa päässyt naimisiin minäkin. Tullut rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen.
Minään parempana kun en koskaan ole osannut itseäni esittää.
Voin hyvin kuvitella teidän tilanteenne yksinäisyydestä. Koin sitä myös itse siellä. Ja koin myös itseni ulkopuoliseksi.
En ymmärtänyt miksi aina piti juosta poikien perässä, koittaa olla mahdollisimman cool ja suosittu. Lisäksi olisi pitänyt sopia tuohon massaan pukeutumisineen jne. Ihmisillä oli hirveästi riitoja ja kateutta keskenään enkä jaksanut kuunnella ainaisia valituksia ja juoruja siitä mitä kukin ihminen oli tehnyt. Ja minulle niistä tultiin juoruamaan ja paljon. En viitsinyt sanoa silloin suoraan ettei tarvi mulle tulla selittään. Olin tyhmä kun vain kuuntelin ja koitin olla sovittelija.
Tuntui kuin kaikki olisivat yrittäneet aina olla jotain enemmän mitä eivät edes olleet. Koskaan ei rauhotuttu ja oltu rehellisesti sellaisia kuin ollaan.
En todellakaan kokenut mitään rakkautta ihmisten kesken siellä ja lopulta lähdin pois.
Ja onneksi lähdin. On niin paljon ihanampi ja turvallinen olo elämässä.
Ei ole vieras juttu tämä yksinäisyys tai syrjässä olo vl-piirissä. Muutaman hengen porukkakin saattaa tuntea yksinäisyyttä ja väsymystä ainaisiin samoihin kuvioihin keskenänsä. Olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin, tulla kutsutuksi iltakyliin ja muihin menoihin. Ei sitä jaksa aina viikonlopusta toiseen hengailla seurojen jälkeen samassa muutaman hengen porukkassa. Kaipaisi välil vaihtelua ja muitakin ympärilleen.
Ei totisesti ole helppoa lähteä viemään itseänsä kenenkään tykö, jos ei kutsuta kanssakäymiseen. Onpa niinkin käynyt, että kun reippaasti on lähestynyt ja ehdottanut yhdessä tekemistä tai kutsunut kylään, niin katsotaan halveksivasti ja naurahdellaan, että onpa tässä vähän muita menoja...
Suoraan sanottuna mua on pitkän aikaan kyrsinyt ja pahasti väkinäinen sosiaalisuus, mitä pitäsi olla luomassa ja ylläpitämässä suuressa siionissa. Sitä voisi helposti, hups vaan, vaikka kadota noista piireistä, eikä moni perään kyselisi, saati edes huomaisi. Voisi haihtua niin kuin pois vaan. Ja sitten niin kauniisti kyllä aina puhutaan välittämisestä ja siitä, että pitäisi kysyä mitä kuuluu, miten menee ja puhutella "miten sisarella asiat oikeasti on".
Olenpa sitten tällaiseen kaikkeen kyllästyneenä ruvennut seurojen jälkeen lähtemään omia teitäni pois ry:ltä ilman ainaista eteisessä tai pihalla kärkkymistä. Tarviiko sitä edes tehdä mitään seurojen jälkeen, jos ei mitään aidosti kiinnostavaa ilmaannu? Pakollako on jotakin nyhväämistä keksittävä?
Mua on alkanut melkein kuvottaan semmonen väkinäisyys, mitä siitä syntyy kun pakolla jotakin on yhdessä tehtävä, vaikka vain istua väkinäisesti kahvikupin pohjaan tuijotellen. Paljon rentoa ja välitöntä tekemistä on muutoin kuin vl-piireissä pakolla vääntäminen. Olen saanut itseni vapautettua henkisesti tuosta kahleesta, ja vietän paljon vapaa-aikaani muiden kuin vl:ien kanssa. Tuo sosiaalinen elämä onkin alkanut korvata sosiaalisuuden kaipuuta, jota itse kohtaamassani vl-piirissä ei enää vähään aikaan ole ollut.
Että vähän samankaltaisia kokemuksia minullakin on kuin aiemmilla kirjoittajilla. Sitä alkaa vähän niin kuin erkaantumaan vanhoillislestadiolaisuudesta syrjässä olon tuntemisen myötä. Läheisiä ihmisiä, miesystäväkin, on nyt sitten vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolelta. Tarvitse enää kärkkyä poikia firman pihalla ;) Pahoillani saan katsella oman ikäluokan kavereiden sitä samaa kärkkymistä ja ainaista odotusta siinä eteisessä ja sillä pihalla, mistä itse olen vapautunut.
Toi on todella hyvä huomio, että "koskaan ei rauhotuttu". Samalla tavalla itsekin nään tilanteen. Kauhean rauhatonta on se säätäminen ja sählääminen, että minne tästä nyt kannattais lähetä ry:n pihalta, että varmasti pääsisi "just niiden tyyppien" seuraan. Vängätään ja pyörretään, salaillaan ja häivytään hiljaa sivuvasemmalle, että koko tyttökööriä ei tarvitsisi ottaa jakamaan muutaman pojan seuraa. Himean karrikoituna näin se juuri on. Muilla kokemuksia?
En kyllä ymmärtänyt mitä uskovaisuutta oli siinäkään että naiset kilpailivat keskenään miesten huomiosta ja syrjivät toisiaan (en ymmärrä miksi yleensäkään haluavat alentua tuollaiselle tasolle). Tuo kaikki jatkuu siihen asti kunnes mennään naimisiin. Sen jälkeen jatketaan typeryyksiä: juoruaminen ja kateus vain pahenevat. Kytätään tarkkaan että varmasti muutkin toteuttavat elämänsä tämän uskon sääntöjen mukaan, ettei kukaan vaan pääse helpommalla kuin minä tai saa joitain asioita luvalliseksi koska minäkään en saa.
"Jotkut harvat tyttökaverini kyttäilivät ry:n edessä tosi ahkerasti päästäkseen sellaisiin paikkoihin, missä mahdollisesti olisi myös kiinnostavia veljiä.
Minua tällainen ihmetytti. Luulin, että iltakylissä puhuttiin uskon asioista, laulettiin, ym."
uskon asioista, mutta eiköhän se tietyssä iässä ole aika luonnollista, että usein on tärkeänä mielessä se kiinnostava poika tai tyttö tai sen löytäminen...
että en ollenkaan oivaltanut sitä kaikkein tärkeintä vl-uskosta. Nimittäin se poikakaverin löytyminen, perheen perustaminen ja lasten synnyttäminen on sittenkin tärkeintä!
Siioni kasvaa sisältä päin, ihasteltiin aina seuroissakin.
Eivät ne tyttökaverit jaksaneet kuunnella saarnoja ja keskustella kanssani "tiestä ja matkasta", kun se uskon tärkein sakramentti oli saamatta. Olin yksinkertaisesti mielenkiinnoton ja tylsä ihminen.
Nyt nuo silloiset "tytöt" saattaisivat jopa mielelläänkin antaa minulle ohjeita uskon askelille, mutta kun minä olen, joopa joo...
No hymyillen ja leikkimielellä tätä muistelen, mutta ehkä totta toinen puoli.
Ihan kuin olisit kirjoittanut minun kokemuksistani. Minä en onnistuntu koskaan löytämään aitoja luotettavia ystäviä rauhanyhdistykseltä. En sinkkuna opiskelijana, enkä avioon mentyäni. Olimme molemmat uskovaisia mutta emme saaneet tuntumaa ry:n periskuntiin emmekä yksineläjiinkään. Yhteyksiä ei vaan syntyntyt, silläkun yritin yhtäänhenkilökohtaisemmin tutustua, oli kuin olisi ollut muuri välissä. Avoimuutta ja rehellistä keskustelua ei kukaan halunnut.
En nähnyt mitään mieltä liikua porukoissa joissa olisi pitänyt jotenkin teesekennellä ja esittää koko ajan jotakin kummaa.
Teeskentely ei ole oikeaa elämää. Yksinäisyys suuressa joukossa jossa pitäisi olla tietynlainen, on syvempi onnettomuus kuin muu yksinäisyys.
Olen saanut ihania, lämpimiä ja luottettavia ystäviä ei-vl-ihmisistä. Heillä on kyky myötäelää ja jakaa ilot ja surut aidosti, omana itsenään!
kun minä ihan meinaanväsyä, kun joka viikonloppuonkavereitaja touhua jatohinaa meidänteineillä.No, aikansakutakin,Paljonon kavereita, en oooikein yksinäistä vl:ää koskaan nähnyt.Oiskohan se oma valinta mennä mukaan tai pysyä melko yksikseen.Mahdollisuuksia joukkotapaamisiin ainakin on. Seurat,raamattuluokat, leirit,....
että ennenvanhaan, 1950-1960, ja vielä ehkä 1970-luvun alkupuolellakin, ei ainakaan pienemmillä paikkakunnilla ollut lapsille ja nuorille mitään erillistä toimintaa ry:n taholta.
Oikein korostettiin seuroissa sitä vanhaa hokemaa, että "nuoret vanhojen ilona, ja vanhat nuorten tukena". Seuroissa vaan piti käydä.
Etenkin maaseudulla uskovaisten nuorisotyö katsottiin tarpeettomaksi. Niinpä vl-kotien nuoret "menivät maailmaan" jo paljon ennen rippikouluikäänsä.
Kovasti ihmeteltiin, jos joku nuori seuroissa viihtyi.
Ei ollut ainakaan minun lapsuudessa ja nuoruudessani kuin pyhäkoulu jossakin talossa tai kirkossa.
Mutta sitä minä olen mielessäni ihmetellyt, kun eivät vl-vanhempani koskaan kieltäneet minua käymästä myös kylällämme asuvien helluntailaistyttöjen pyhäkoulussa! Kai se silloin ei niin nuukaa ollut, eivätkä vanhempani halunneet eristää minua kavereistani.
Sitä paitsi helluntaityttöjen pyhäkoulussa oli hauskoja lauluja ja leikkejä, joten sinne mentiin todella mielellään. Eipä minusta silti helluntailaista tullut myöhemminkään.
SRK:n äitileirejä silloin vain oli. Kerran muistan äitini Reisjärvelle päässeen.
Mitenhän niitä menemisiä nyt nuorisolle on niin paljon siunaantunutkin, ja ihan järjestettyä toimintaa?
Onkohan niin, että nykyisten vl-kotien lapsille uskonasiat ovat niin itsestään selvyyksiä, kun ikänsä ovat olleet uskovaisten ympäröiminä pyhäkoulusta rippikouluun asti turvallisesti, ettei se "tiestä ja matkasta" puhuminen kovinkaan kaveriporukoissa enää kiinnosta?
Tärkeintä ovat ne kaverit ja muu meneminen, kuten meille entisille nuorillekin, jotka emme seuroissa viihtyneet, vaan kylille ja muuhun "uskottomien"
touhuun oli kiire!
feikki
en tajua, miten tosta voit päätellä, että olisin feikki. Minun kaltaisia on ihan varmasti muitakin, kuin minä vain.
En ole ainut, joka kokee ry:llä yksinäisyyttä.
Niitä on takuulla kaikkialla jokunen kappale, jotka eivät pääse oikein piireihin ujoutensa vuoksi mukaan. Tai sitten vain ei löydy samanhenkistä porukkaa. Nimittäin jotku ovat sanoneet, että muutto toiselle paikkakunnalle voi auttaa.
Mutta ei aina. Itse olen käynyt yhen keikan muualla, ja epäonnistuin. Ja eipä siel synnyinseudullakaan niin hirveen kivaa ollut, vaikkakin siellä oli sentään yksi kaveri.
Hän asuu vain nykyään amerikassa.
>>Olen maassa. En tunne enää ry:tä kodikseni.
Itseasiassa en ole enää aikoihin jaksanut käydä rauhanyhdistyksellä lainkaan.
Seuroissa käynti lapsesta asti -evvk, ei koskaan kiinnostanut eikä kiinnosta nytkään.
Olen runsaasti ympäröivää elämää tutkaileva eikä ry:n piireissä voinut olla huomaamatta ainaista ristiriitaa normaalin elämän välillä joka -milloin ei suoranaisesti- jolloin alitajuisesti vaikutti minuun.
Seuroissa käynti maistui aina puulta, pienenä en keskittynyt lainkaan siihen mitä se miekkonen edessä mutisi, vaan keskityin tuijottamaan lähinnä kelloa koskas pääsisi pois täältä....ei koskaan tuntunut miltään, joku voi kutsua tuota paatumukseksi, mutta sittenhän minulla on ollut se aina niin kauas kun muista mikä ei stemmaa heidän käsitykseensä ihmisestä, joka syntyy uskovaiseen kotiin.
Joilekin ihmisille usko ei yksinkertaisesti sovi, täytyy olla luja jotta sen kestää jotkut tarkkailevat ja reagoivat ympäristöön herkemmin kuin toiset. jälkimmäiset kuuluvat riskiryhmään.
Mutta kun vl:ien keskuudessa harvoin puhutaan asioista sen oikeilla nimillä, ei ole mielenterveyttä, vaan on jokin abstrakti syntikäsite, synti joka pistää ihmiset ajattelemaan "vääriä ajatuksia" jotka täytyy kieltää ihmiseltä. Ei ole olemassa vapauden kaipuutta vaan synti joka viettelee, synti, synti, synti, synti.
Uh, pelottaa vieläkin ajatella "vääriä asioita" pelko on nimenomaan asia joka jää kytemään kaikkein selvemmin koska ihminen muistaa jostain syystä helpoiten negatiiviset asiat, pelko helvetistä, saatanasta, tulikivistä yms. Pelko "vääristä asioista" jotka kerran "rakkaudella" runnottiin ja runnotaan pieniin lapsiin iällä, jolloin lapset herkiten asioita omaksuvat. Vihatkoon, kunhan pelkäävät.
Mutta kun jos sulkisit itsesi häkkiin keskelle aukeaa viheriöivää kukkaniittyä ja sinulla olisi avain häkin aukaisuun, luultavasti tuntisit pidemmän päälle tarvetta aukaista häkki ja paeta.....
Se pätee yhtä hyvin muihinkin lahkoihin. Omalta osaltani näin kävi lukioaikana, kun uskontotunnilla sai toisenlaista tietoa uskosta ja uskonnoista.
Olin herkkä nuori ja lahkossamme saarnattiin, ainakin silloin - illasta iltaan synneistä ja että piti parantua niistä. En tiennyt miten niistä vapaudutaan, vaan aina puheen vaikutuksesta taas tunsin itseni ahdistavan syntiseksi. Lopulta aloin ihmetellä mitä se oli. Halusin löytää totuuden, enkä mitään lahkouskoa. Jäin pois tilaisuuksista.
Aloin etsimään kumppania muualta ja löysinkin. Vasta myöhemmällä iällä olen löytänyt totuudenkin, paljon piti kyllä kahlata viinan kiroissa ja umpihangessa. Sitten löysin armollisen Jumalan, jota olin etsinyt ja syntien yksinkertaisen anteeksi saamisen. Ei tarvittukaan niitä itseponnistuksia, joihin olin harhautettu uskomaan. Paljon meni aikaa tavallaan hukkaan, mutta opin toisaalta paljon elämästä.
Jumalalla on Sinullekin suunnitelma valmiina, eikä kaikkien polku ole samanlainen. Muista, että Jeesus kulkee vierelläsi ja tahtoo nostaa Sinut pahoinakin hetkinä.
Ole rehellinen itsellesi ja muille yhä edelleen!
Minäkin käyn silloin tällöin seuroissa, mutta aika turhaahan se on, jos ei pääse porukoihin. Puhujein puheet ja siionin laulut ovat mielestäni jäänne menneisyydestä.
olen minäkin jäänyt. Vaikeaa on. Vielä mukana sinnittelen, mutta jatkosta en tiedä. Uskoa en halua jättää, mutta ei yksinkään jaksa. Kovin pinnalliselta meno ry:llä vaikuttaa. Missä kaikki syvällisemmät pohtijat ovat?
että jos kuuntelee seurapuheita niin ei meitä ulkopuolelle jääneitä ole olemassakaan. Aina ihastellaan runsasta saattomiesten joukkoa ja että uskovaisilla on paljon ystäviä. Pahalta nuo puheet minusta tuntuvat. Aina vaan tulee niistä mieleen ettei minulle ole tässä porukassa sijaa, kun en mitenkään voi itseäni noista puheista tunnistaa.
Mustaki tuntuu pahalta ne saattomies ja ystävä-puheet. Mulla ei ole ketään. Ketään ei ees kiinnosta aidosti mun seura. Tunnen itseni yhtä arvokkaaksi ja tärkeäksi kuin koiranpaska ojassa.