oikein

sanottu kirjoitti:

yksi kirjoittaja mulle aiemmin että nyt mun malja on tullut täyteen olen päälle 30 vähän ja on ollut aivan tosi paljon vastoinkäymisiä jo melko varhaisessa iässä ja nyt tuli niin läheisen pois meno ja niin yllättäin vuosi sitten.saan ammatti apua.mutta välillä tuntuu ettei mieheni ja perheeni ymmärrä mitä on masennus...lapset ei edes tiedä siitä mutta varmaan ovat nähneet mielialalääkkeeni ja ovatkin...ja 2 vanhinta on jo yli 15v ja 1 on alaasteella..minä häpeän omaa sairautta ja keksin aina syitä miksi olen sängyssä niin paljon...aina keksin jonkun flunssan itselleni kohta ovat jo huolissaan siitä.ja ovat jo olleetkin...minulla on lääkitys mutta se on auttanut vain siihen ettei ole kuristamisen tunnetta kurkussa..ja joskus on liian vilkas olo,en uskalla kertoa masennuksesta muille kuin miehelleni.äitinikin varmaan naurais vain sitä ivallista naurua että kyllä kait jokainen masentuu ja menee apaattiseksi jos ei ulkona käy.ja ei ole paljon ihmisten kans tekemisissä....mutta kun ei jaksa.vuosi taakse päin olen jotenkin taapertanut..mutta nyt on tosiaan vuosi menettämisen jälkeen,ollut olo ettei jaksa vaikka kuinka pinnistelee,jatunnen itseni tosi naurettavaksi.aina äidin tykönä esitän vahvaa..mutta monesti itken kun tulen kotiin kun toinen sanoo niin suoraan asiat.häpeän jotain ja en pysty itkemään muutako mieheni nähden ja yksin...äitinikin sanoi kun menetimme sen rakkaan vuos sitten että itku helpottaa.mutta purin hampaat yhteen enkä itkenyt.ja sit se sano et olen niin apattinen ja et puhu mitään..miten siinä puhut kun on paha olla mutta on jokin este..en edes terapeutille ole tunteita voinut näyttää vaikka kohta vuoden käynyt..kun suuri suru kohtas meidät...onko kellään muilla samanlaista elämää kuin mulla....

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä