Tuleville isille jotka miettivät osallistumistaan synnytykseen, tottakai mukaan.
Meillä on kaksi poikaa -97 ja -99 syntyneet. Olin mukana kummassakin synnytyksessä.
Ensimmäinen syntyi sektiolla, rauhotukseksi voin sanoa että se oli ainakin minulle ja vaimolle helppoa ei verta ei roiskeita ei mitään ihmeellistä, muuta kuin syntynyt terve poika. Vaimon leikkaushaavat paranivat nopeasti arpea ei enään juurikaan huomaa.
Toinen poika syntyi alateitse. Synnytys alkoi tiistai-keskiviikko välisenä yöna ja päättyi perjantai aamuna. Kaikki meni päin /Cttä, en lähde yksilöimään mitä kaikkea tapahtui.
No joka tapauksessa tuloksena oli terve imukupilla avitettu potra poika ja hieman viillelty vaimo.
Parisuhteellemme jälkimmäinen synnytys teki ihmeitä ( ei suhteessamme mitään vikaa ennenkään ollut ). Vaikea selittää mutta suhde jotenkin syventyi, asiat selkenivät, seksi parani moninkertaisesti, kaikki estot ym jännitteet katosivat kertaheitolla.
En väitä että olisin nauttinut itse synnytyksestä, itse asiassa inhosin sitä ja vannoin että olisi viimeinen kerta. Hikeä, kyyneliä, verta, oksennusta ja ulosteita yök.
Vaimolle oli todella tärkeätä että olin mukana lohduttamassa ja tukemassa, talon henkilökunta sitä ei tee. Jälkeenpäin ajatellen se oli myös minulle erittäin tärkeä kokemus, joka selvensi erittäin paljon asioita itselleni.
Suosittelen
Meillä on kaksi poikaa -97 ja -99 syntyneet. Olin mukana kummassakin synnytyksessä.
Ensimmäinen syntyi sektiolla, rauhotukseksi voin sanoa että se oli ainakin minulle ja vaimolle helppoa ei verta ei roiskeita ei mitään ihmeellistä, muuta kuin syntynyt terve poika. Vaimon leikkaushaavat paranivat nopeasti arpea ei enään juurikaan huomaa.
Toinen poika syntyi alateitse. Synnytys alkoi tiistai-keskiviikko välisenä yöna ja päättyi perjantai aamuna. Kaikki meni päin /Cttä, en lähde yksilöimään mitä kaikkea tapahtui.
No joka tapauksessa tuloksena oli terve imukupilla avitettu potra poika ja hieman viillelty vaimo.
Parisuhteellemme jälkimmäinen synnytys teki ihmeitä ( ei suhteessamme mitään vikaa ennenkään ollut ). Vaikea selittää mutta suhde jotenkin syventyi, asiat selkenivät, seksi parani moninkertaisesti, kaikki estot ym jännitteet katosivat kertaheitolla.
En väitä että olisin nauttinut itse synnytyksestä, itse asiassa inhosin sitä ja vannoin että olisi viimeinen kerta. Hikeä, kyyneliä, verta, oksennusta ja ulosteita yök.
Vaimolle oli todella tärkeätä että olin mukana lohduttamassa ja tukemassa, talon henkilökunta sitä ei tee. Jälkeenpäin ajatellen se oli myös minulle erittäin tärkeä kokemus, joka selvensi erittäin paljon asioita itselleni.
Suosittelen
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mun kaveri meni urheana mukaan synnytykseen, mutta kuinkas kävikään. Pyörtyä kupsahti kesken toimituksen ja joutuivat viemään paareilla johonkin huoneeseen elpymään. Joillakin on sen veren näkeminen sellanen paikka että sitä ei kestä vaikka kuinka ajattelisi toisin.
Isän paikka on olla äidin tukena ja ei tarvitse muuta katsella kuin äidin kasvoja.Eli ei sitä verta nää jos ei nyt sinne alapäähän tuijota!Sitten lapsi on syntynyt niin tuskin siinä verta huomaa kun oma pieni on maailman kaunein!Eli isä voi olla vaikka selin sinne missä sitä verta näkyy...Jos asettaa omat veren pelkonsa ensi sijalle tämmösessä elämän vaiheessa niin on tosi kypsymätön isäksi.Meinaan,että sitä verta kun tulee lapselta vähän väliä kuhmujen kaveriksi...
välttämättä sitä, että ei heidän tarvitse olla siellä vaimon jalkopäässä ja nähdä verta ja ... mitä vaan. Mies voi lukea vaikka Iltasanomaa ja olla siellä vaimon pääpuolessa pitämässä vaikka kädestä kiinni. Mitään ikävää ei tarvitse katsoa. Onhan se vauva vähän verinen tultuaan ulos, mutta kätilö sitä vähän pyyhkii ja kaikki on jo voiton puolella sen jälkeen.
Lapsuuteni kiiltokuvavihossa lukee värssy: Jos sinä kerran miehen otat, ota se siksi reilu ettei se kesken vihkimisen heilu.
Voisihan tätä soveltaa muuhunkin elämään, arkeen, eikä vain siihen vihkimistilanteeseen alttarin äärellä.
Exäni ainakin oli tällainen herkkäsieluinen "mies" joka meinasi pyörtäyä vihkimisen aikana ja myös sitten kun olimme kummityttömme kastetilaisuudessa, joka pidettiin ihan rennosti kotona.
Ajattelin tuolloin että oi, onpa minulla herkkä ja tunteellinen mies.
Tosiasiassa hän oli kaikkea muuta kuin empaattinen tai romanttinen, oli vaan jännittäjä-stressaaja... itseään täynnä...
Kun lapellani oli vatsa sekaisin, hän tuli siihen vessan oven suuhun yökkimään kun haju oli kuvottava. Komensin hänet pois, lapsi oli jo muutenkin nolona. Itse en edes mitään hajua huomannut, kun huomio meni vain sotkun siivoamiseen ja nolon lapsen lohdutteluun.
JOS hänessä olisi ollut miestä lapsen tekoon asti (ei hänessä miestä ollut erektioonkaan sitten) hän olisi varmasti pyörtynyt jo pelkästä ajatuksesta, että pitää tulla sairaalaan.. pyörtyili pienemmistäkin vastuuseen liittyvistä asioista.
Minä ajattelen että pyörtyilevä mies ei ole mikään mies. Ei hänestä ainakaan tukea vaimolle ole, vaimon on oltava vahvempi.
Ja todellakin: miksi sen miehen on mentävä syynnytystilanteessa tuijottamaan naisensa alapäätä??? Eikö synnytyksessä ole tarkoitus olla vaimon tukena, apuna, lohtuna?? ja jos näky on -ja se ON!-kuvottava, ruma, onko pakko siis tuijottaa? Miksi ei jo neuvolassa synnytysvalmennuksessa neuvota, että tärkein miehen tehtävä ei ole tuijottaa näytelmää alapäässä (ja saada siitä traumoja miehen herkkään sieluun, kuten joillekin tuntuu käyvän) vaan olla vaimon tukena siellä ylpään suunnalla, kääntäen selän verelle ja eritterille?????
mulla oli yksi ystävä mukana,hänestä en tiedä miten hän sen koki,kun ei ole puhunut kansssani koko aiheesta kovin paljon.hän toi minulle kuumaa vettä,mutta muuten hän oli koko ponnistusvaiheen jossain,en muista siitä paljoa.alussa hänestä oli suuri apu.siis vaikka mies pelkäisi verta,kannattaa mennä ainakin aluksi mukaan,siinä sitä ehkä eniten tarvitaan ja sit lopussa istua vaikka syrjässä ja tuoda sitä vettä vaikka.siitäkin on jo suuri apu varmasti!!
Kerroit hienon kertomuksen ja osasit kertoa sen hyvin. Jatkokeskustelu nyt vain keskittyi vähemmän olennaisiin seikkoihin.
Olen myös samaa mieltä, että isien kannattaa mennä mukaan synnytykseen. Tietysti muutamilla poikkeuksilla. Itse en pelkää verta (enkä tietenkään mitään muutakaan (-; ), mutta olen ymmärtänyt, että se pelko ajaa helpolla kaiken muun ylitse, eikä sille sitten mitään mahda, jos on oikein paha veren pelko. Entäs sitten jos isä siellä pyörtyykin. Varmaan sitä tapahtuukin aika paljon. Tuskin meinaan kaikki sitä menee tunnustamaan Jupeille kavereilleen, jotka toitottaa sitä pitkin kyliä.
Aivan totta, että ei isän tartte siellä alapäässä touhottaa; Siellä tarvitaan vain alan ammattilaisia ja laitoksella on niitä riittävästi. Eipä kukaan tosiaan etukäteen maininnut, että ei sinne tartte katsella.
Nykymailma on jotenkin vinksahtanutta; Aikuiset ihmiset tekisivät vain asioita, jotka ovat kivoja ja mukavia. Aikuisuuteenhan kuuluu, että joutuu tekemään asioita joita ei haluaisi tehdä.
Onneksi on vielä tälläisiä kunnollisia ihmisiä, kuin tuo tuplaisä.