Heippa mahdolliset kohtalotoverit..
Olen tänä vuonna 20v täyttävä naishenkilö jota mietityttää eräs parantumiseen liittyvä seikka.
Sairastuin anoreksiaan 16.5 vuoden iässä fyysisen kehitykseni ollessa pahasti kesken (melko aluillaan), ja siitä johtuen esimerkiksi rintojeni kehitys pysähtyi täysin luultavasti hormonituotannon kuihduttua. Kuukautiseni ehtivät olla poissa melkein kaksi vuotta niiden taas käynnistyttyä puolisen vuotta sitten. Paino on nyt aivan normaali, kuukautiset tulevat VIHDOIN ajallaan, mutta rintojeni pienuus nolostuttaa ja ahdistaa minua suunnattomasti.
Ne ovat suorastaan rivon näköiset, sitruunanmalliset nuput kuin ala/ylä-asteikäisellä teinillä, ja varsinkin tällä hetkellä, ihanan poikaystävän kanssa seurustellen, haluaisin nauttia seksuaalisuudestani, mutta häpeän rintojani (jos niitä niiksi voi edes kutsua) enkä halua enkä yksinkertaisesti voi näyttäytyä hänelle täysin alasti vaikka haluaisinkin.
Voisin sanoa jo olevani niskan päällä sairaudesta, painoni on normaali, oloni on ihanan naisellinen ja vahva, mutta jotenkin tämä keskenkasvuinen, surullinen lapsenpyöreä olemukseni rintakehäni alueella muistuttaa minua typeryydestäni (!!!) ja nakertaa itsetuntoani riekaleiksi.
Nyt haluaisinkin tietää mahdollisista aiheeseen liittyvistä kokemuksistanne: onko ruumiin kehitys jatkunut normaalisti painon nousun jälkeen, auttaisiko hormonihoito, tai olisiko vaikkapa e-pillereiden aloittamisesta hyötyä (meinasin aloittaa ne muutenkin ehkäisyn merkeissä)?
Kiitos jo etukäteen, toivottavasti jollain on jotain rohkaisevaa kommenttia tarjolla.. Haluaisin jo jatkaa elämääni ja aikuistua, mutten kyllä vielä tällä hetkellä tunne itseäni kokonaiseksi. :-(
Hauskaa kevättä kaikille, pitäkää itsenne femmeinä...
Olen tänä vuonna 20v täyttävä naishenkilö jota mietityttää eräs parantumiseen liittyvä seikka.
Sairastuin anoreksiaan 16.5 vuoden iässä fyysisen kehitykseni ollessa pahasti kesken (melko aluillaan), ja siitä johtuen esimerkiksi rintojeni kehitys pysähtyi täysin luultavasti hormonituotannon kuihduttua. Kuukautiseni ehtivät olla poissa melkein kaksi vuotta niiden taas käynnistyttyä puolisen vuotta sitten. Paino on nyt aivan normaali, kuukautiset tulevat VIHDOIN ajallaan, mutta rintojeni pienuus nolostuttaa ja ahdistaa minua suunnattomasti.
Ne ovat suorastaan rivon näköiset, sitruunanmalliset nuput kuin ala/ylä-asteikäisellä teinillä, ja varsinkin tällä hetkellä, ihanan poikaystävän kanssa seurustellen, haluaisin nauttia seksuaalisuudestani, mutta häpeän rintojani (jos niitä niiksi voi edes kutsua) enkä halua enkä yksinkertaisesti voi näyttäytyä hänelle täysin alasti vaikka haluaisinkin.
Voisin sanoa jo olevani niskan päällä sairaudesta, painoni on normaali, oloni on ihanan naisellinen ja vahva, mutta jotenkin tämä keskenkasvuinen, surullinen lapsenpyöreä olemukseni rintakehäni alueella muistuttaa minua typeryydestäni (!!!) ja nakertaa itsetuntoani riekaleiksi.
Nyt haluaisinkin tietää mahdollisista aiheeseen liittyvistä kokemuksistanne: onko ruumiin kehitys jatkunut normaalisti painon nousun jälkeen, auttaisiko hormonihoito, tai olisiko vaikkapa e-pillereiden aloittamisesta hyötyä (meinasin aloittaa ne muutenkin ehkäisyn merkeissä)?
Kiitos jo etukäteen, toivottavasti jollain on jotain rohkaisevaa kommenttia tarjolla.. Haluaisin jo jatkaa elämääni ja aikuistua, mutten kyllä vielä tällä hetkellä tunne itseäni kokonaiseksi. :-(
Hauskaa kevättä kaikille, pitäkää itsenne femmeinä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa!
Täällä 23 vuotias kohtalotoveri. Minulla oli anorexia 12-15 vuotiaana ja rintojeni kehitys tyssäsi. Ja valitettavasti ne eivät kasvaneet vaikka tällä hetkellä olenkin normaalipainoinen. Tiedän tunteesi, minuakin useasti ahdistaa pikkutyttömäinen yläosani...
Ainoa hetki jolloin omistin rinnat, oli silloin kun imetin lastani. Ja kun imetys loppui, viimeisetkin rinnanalut katosi. MUTTA ÄLÄ LANNISTU! Itse olen oppinut rakastamaan itseäni juuri näin, tälläisenä kuin olen. JA pienirintasilla monet vaatteet, esim takit istuu paremmin. JA olen lohduttaunut sillä, että ainkaan rinnat eivät ole tiellä liikkuessa tms. Ja minun mieheni on ainkakin ihan hulluna minuun, vaikka tissini ovat olemattomat. Ole ylpeä itsestäsi, rakasta itseäsi, se on seksikästä. Ja olethan selättänyt mörön nimeltä anorexia. Siitä kannattaa olla ylpeä. Ja kävellä nännit rottingilla. =)
Hei, minulla on myös aivan sama tilanne kuin teilläkin... Olen nyt 17 v. tyttö jonka pitäisi siis olla "kaikkein kauneimmillaan" ja kehittynyt juuri, mutta koska minulla oli anoreksia 14 vuotiaasta alkaen noin 15 vuotiaaksi, jäi kehitykseni kesken :( Nyt olen taas normaalipainoinen. Mutta rinnat on "teräväkärkiset" ja juuri niin, ihan kuin 7-luokkalaisella konsanaan. Ja muutenkin olen ihan muodoton :( Olisipa minulla vielä tämän ikäisenä mahdollisuus kehittyä ja kasvaa valmiiksi. Välillä pidän jopa itsestäni tällaisena kuin olen, mutta seuraavassa käänteessä (viimeistään kaupan sovituskopissa) romahtaa itsetuntoni ja muutun epätoivoiseksi. Tiedän, pitäisi arvostaa itseään muun kuin ulkonäön kautta mutta minkäs teet. Olen aina ollut perfektionisti, ja olo epämukava jos itsessä on jokin "väärää", joten luulen että olisin tasapainoisempi jos olisin antanut itseni kehittyä loppuun, aikuisena on kyllä aikaa tarkkailla painoaan! Kadun niin että!! Tämä tyytymättömyys omaan kehoon on myös ajanut usein syömishäiriöiseen käytökseen, kuten että välillä ajattelen että pitää lisätä rasvaa niin tulis naisellisemmaksi ja välillä taas miettii että nyt meni liian pitkälle. Sitten menee liian pitkälle siinä päässä ja ala-astevartalo saa taas lisäämään rasvaa. Äh. Anteeksi ylipitkä höpötykseni, mutta kirjoitin vain kun oli niin "oma" asia. Ja kohtalontoverit, koittakaa arvostaa itseänne ja ajatelkaa vaikka juuri niin kuin edellä sanottiin, että kehonne on muisto siitä että olette selvinneet kamppailusta, ja olette siis vahvoja!