Hei,17 vuotias(kohta 18) tyttäreni potee syömishäiriötä(vaihtelee) ja lisäksi hän toisinaan viiltelee itseään.Hän käy psyk.vastaanotolla/terapiassa.Kotona hän on kuin kuka tahansa sen ikäinen tyttö mutta masennusta hänellä on ja lääke siihen. Miten minä äitinä voisin auttaa häntä kun hän ei halua minulle ongelmistaan juurikaan puhua? Poden usein huonoa omaatuntoa jos tapailen joskus kavereitani ja käyn heidän kanssa ulkona.Koen että minun tarttis olla 24 h/vrk valmiina,jos tyttäreni tarvitsee minua. Olenko ''huono'' äiti tai apu tyttärelle jos elän omaa elämääni myös.Asustelemme kahdestaan. Olen asiasta jutellut myös tyttärelle mutta hän pitää minua ihan ''hölmönä''. Pelkään että jotain sattuu kun olen poissa kotoa, pelko on läsnä koko ajan jos vain vähänkin annan sille tunteelle vallan. Onko muuten Lahden suunnalla jotain vertaistukiryhmää tms?
ÄITINÄ MASENTUNEELLE TYTTÄRELLE
kerttunen
13854
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
syömishäiriöisen äiti. Meillä alkaa ongelmat olla takanapäin, kun jätimme koko psyk. hoidon pois ja aloimme miettiä muita hoitoja. Monipuolinen ruokavalio joka sisältää hyviä rasvoja on avainsana. Lisäksi ulkoilu ja liikunta auttavat myös. Lääkkeet pois ehdottomasti! Lääkkeet ovat vaarallisia kehittyville aivoille. Omat menot jäivät itseltäni kokonaan silloin, kun oli psyk.hoitoja. Tilanne oli hirvittävä silloin. "Hoitajat" osaavat lisäksi syyllistää äitejä! Taustalla ei ainakaan meidän tapauksessa ole mikään tapahtuma, joka olisi sattunut ennen tyttäreni syntymää, kuten vinksahtanut psykologi väitti. Järki käteen ja kyseenalaista psyk.hoidot, jos niitä hoidoiksi haluat kutsua. Parantuminen on hidasta, mutta taatusti palkitsevaa.
olemme alkaneetkin vahvasti epäilemään näitten ''terapioiden'' antamaa hyötyä. Tytär kokee ne ahdistaviksi ja on jo oma-aloitteisesti karsinut käyntejä.Terapeutit ja lääkärit ovat kuin hyeenoita lapseni kimpussa.Käy siellä ja käy täällä ja täytä tusina kyselyä yms. ja tilanne vain huononee. Kyseessä on ''kunnallinen'' terapia.Koulu kärsii kun tulee paljon poissaoloja käyntien takia.Kaikki tehdään tietyn saman kaavan mukaan vaikkei se sama systeemi sovi kaikille.Vastaanotolla saattaa olla 3-4 lääkäriä/hoitajaa/opiskelijaa ym samaan aikaan kyselemässä ja tämä pieni ahdistunut tyttö siellä keskellä koittaa epätoivosesti vastailla ja pidätellä itkua.
Jos keskusteluissa tytärtäsi ahdistaa se, että paikalla on monia ihmisiä, niin hän voi pyytää, että paikallaolijoiden määrä olisi pienempi. Esimerkiksi opiskelijoiden läsnäolo ei varmaankaan ole välttämätöntä. Tyttäresi on masentunut, ahdistunut ja hänellä on syömishäiriö, joten hän tarvitsee hoitoa!! Jos tyttäresi ei uskalla itkeä, vaan "koittaa epätoivoisesti vastailla ja pidätellä itkua", ei hän varmaankaan uskalla avautua hoitohenkilökunnalle, ja hoito on vasta alkutekijöissään. Kenties hän voisi luottaa hoitohenkilökuntaan ja avautua paremmin, jos paikalla olisi tosiaan vain yksi tai kaksi ihmistä hänen lisäkseen kerrallaan. Mielestäni sinun ei kuulu tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että esim. vietät aikaa myös ystäviesi kanssa; täytyyhän sinulla olla muutakin elämää kuin tyttäresi. Mutta tue häntä parantumisessa, kannusta häntä (tai siis auta häntä vaatimaan kunnalta pääsyä) oikeaan psykoterapiaan, eikä vain näihin keskustelutuokioihin mielenterveystoimistossa.
ja sitä paitsi, ei sitten ole selitetty teille, että ne ne samat lääkkeet auttavat syömishäiriöönKIN, oli se se sitten BED, anorexia, bulimia tms.
mitä hyötyä tuosta on jos ei kerran voi vapaasti puhua asioista ja kokee tilanteen ahdistavana??!!
Eli aikaa yksityiseltä varaamaan!!
Terapioita on monenlaisia ja jokaiselle pitäisi etsiä se sopiva. Valitettavasti julkisella sektorilla valikoima on aika suppea. Omakohtaisesti sanoisin, että vaikka terapeutti olisi alansa huippuja, mutta henkilökemiat potilaan kanssa ei toimi niin terapia menee täysin hukkaan.
Miksei tytärtäsi ole laitettu 'laitokseen'' hoitojaksolle?
Kerta hällä on ilmeisesti henkisesti paha olla..
... ON TYTÖN SUURIN PELKO !!!!
hoitomuoto sh:ssä!
http://www.mielenterveysseura.fi/mieli_info.asp?main=Mistä apua?
http://www.mielenterveysseura.fi/toiminta_paikalliset.asp?main=Paikalliset seurat&alue=Etelä-Suomi&tyyppi=Kriisikeskus
http://www.google.com/search?hl=fi&rls=com.microsoft:fi:IE-Address&rlz=1I7SUNA&sa=X&oi=spell&resnum=1&ct=result&cd=1&q= vertaisryhmä &spell=1
Pojallani on ollut masennusta jo neljä vuotta. Tällä hetkellä hän on vain kotona, koska työn hakeminen on ylivoimainen tehtävä. Lääkehoito on ollut ehdoton asia ainakin hänen kohdallaan. Hänellä on ollut ainakin viisi eri psykologia ja alan asiantuntijaa kenen kanssa on jutellut. Sekä yksityisen että terveyskeskuksen kautta. Puoli vuotta sitten hän sai onneksi viimeinkin sellaisen ihmisen (terveyskeskuksesta)jonka kanssa hänellä kemiat kohtaavat. Psykologi on saanut hänet pikkuhiljaa ymmärtämään että hänelläkin on velvollisuuksia vaikka onkin sairas. Olen sitä mieltä että ammattilaisen kanssa pitää ehdottomasti päästä keskustelemaan. Tietenkin kemioiden pitää olla samalla taajudella, niin hyöty on paras mahdollinen. Meidän vanhempien tehtävänä on olla vain tukena, vaikka välillä se raskasta onkin. Emme voi olla sekä vanhempia että hoitajia, kukaan ei sitä jaksa. Omaakin elämää pitää olla, emme voi elää vain nuoren ehdoilla. Olenkin sitä mieltä että samalla kun hoidetaan nuorta, pitäsi myös vanhempien päästä keskustelemaan ja kyselemään miten eri tilanteissa pitäisi toimia, sillä mehän siinä arjessa elämme. Välillä ainakin minulla on tullut voimattomuutta, suuttumuksen tunteita ym. esim. on sovittu ja puhuttu asioista mitkä pitää hoitaa ja nuori ei siitä huolimatta ole saanut/kyennyt asiaa hoitamaan. Paljon olisi kyseltävää. Onko jollakin antaa hyviä ohjeita ja oljenkorsia mihin tarttua hankalimpina aikoina. Onneksi nyt on kutakuinkin hyvä ajan jakso menossa.
tärkeintä on että olette läsnä.
Omalla kohdalla kyse ei ollut haluttomuudesta puhua äitini kanssa olostani vaan silkasta häpeästä. Enhän mä olisi halunnut tuottaa jatkuvasti vain pettymyksiä.
Ei tarvitse kärsiä omatunnontuskia, pitäähän se elämä sullakin olla eikä ole myöskään välttämättä kiva tytölle jos liikaa päivystät siellä kotona. =)
Älä pakota puhumaan, sitä hän joutuu jo terapiassa tekemään vaan anna hänen itse avautua sulle. Niin kuin joku jo sanoi on tärkeetä että kerrot että olet valmis auttamaan ja kuuntelemaan.
Tekstisi liikutti mua suuresti, tyttäresi on onnekas kun sillä on noin välittävä äiti.
Itse olen kärsinyt syömishäiriöstä ja vaikeasta masennuksesta 14- vuotiaasta asti ja vanhempien tuki olisi missä vaiheessa tahansa ollut iso apu. Vanhemmille voisi sanoa, että ei se teidän välittämisenne ole itsestäänselvyys nuorelle, muistakaa kertoa se.
Voimia kaikille.