Olen seurustellut avopuolisoni kanssa 1,5 v. Siitä olemme asuneet yhdessä 9 kk. Minä muutin nuorimmaisen,12v. kanssa miehen luokse. Miehellä on 3 lasta, 8-16v. jotka asuvat luonamme joka toinen viikko. Nuo viikot ovat todella haastavia, tosin mies osallistuu kotitöihin kiitettävästi. Olen miettinyt moneen kertaan, että jaksanko tätä tilannetta vuosia, kunnes lapset ovat omillaan. Harva mies varmaan hyväksyisi vastaavaa tilannetta, alkaisi kasvattaa 3 vierasta lasta. Miehen exä ei kuulemma mistään hinnasta suostuisi pitämään lapsiaan pääsääntöisesti luonaan. Hän on aikanaan halunnut lapset ja olisi halunnut kuulemma vielä neljännenkin, onneksi ei toteutunut. Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä vastaavanlaisista tilanteista.
Uusioperheen onnea?
tipi
101436
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Helpottaisiko tilanne sillä, että tapaamiset miehen lasten kanssa olisivat joka toinen viikonloppu? Mitä mieltä miehesi on tilanteesta?
Kokeeko hän ns. lapsiviikot raskaina? Miten oma 12-vuotiaasi tulee toimeen miehen lasten kanssa?
Käykö hän isällään tapaamisilla? Paljon kysymyksiä, mutta vastausten perusteella olisi helpompaa vastata lisää.
Kyllä olisi huomattavasti helpompaa, että miehen lapset olisivat meillä vain joka toinen. Olen puhunut tästä, en ole aivan varma suostuisiko mies tähän. Ex-vaimo on kyllä ilmaissut selvästi mielipiteensä eli ei suostu ko järjestelyyn, vaan hän haluaa pitää vapaa viikonsa. Miehellä on vaativa työ, kunniallisesti hän kyllä hoitaa nuo "lapsiviikot". Hän on tottunut huolehtimaan lapsista jo avioliittonsa aikana. Tuntuu, että hän on aika kiinni lapsissaan.
Ongelmaa tuottaa myös miehen tytär ja oma tyttäreni. He liittoutuvat meitä vanhempia vastaan. En tahdo saada otetta omaan tyttäreeni kun miehen tytär "manipuloi" tytärtäni. Ne viikot kun oma tyttäreni on luonamme yksin, tulen huomattavasti paremmin toimeen hänen kanssaan. Tyttäreni on aika usein viikonloppuisin isänsä luona.
Ymmärrän sinua. Tilanne tosi haastava ja varsinkin jos käydään normaalisti töissä ym..Itselläni 3 melko pientä lasta ja miesystävällä 13v poika. Me emme aina jaksa työviikkojen jälkeen vkloppuja missä olisimme koko poppoo koolla koska se vaatii todella paljon voimavaroja ja on pakko huilata,että kykenee taas maanantaina töihin.
Varsinkaan mies ei jaksa. Minä alkuun olisin yrittänyt,mutta tällä hetkellä en minäkään jaksa.
Ja käyn itseni kanssa mietiskelyä suhteestamme koska mies ei olisi valmis elämäämme 3:n lapsen takia. Hänellä heihin lämmin ja välittävä suhde,mutta ei olisi valmis ottamaan vastuuta eikä tulemaan täysipainoisesti arkeemme ja minä mietin mitä tehdä..!?Mahtaako tämä ollakaan oikeanlainen mies minulle kellä kuitenkin 3 lasta,jotka ovat tärkeintä elämässä..
Uusperheemme myötä mies joutui sopeutumaan minun viiteen lapseeni, jotka kanssani asuvat..vaikka hänellä on kaksi omaa lasta aiemmista liitoista..niin hänen on silti ollut vaikeampi hyväksyä lapseni..ehkä siksikin ettei hän ole elänyt omien lastensa kanssa heidän ollessa pieniä koska on eronnut ed.suhteista,(tai paremminkin "erotettu"suhteistaan,koska ne naiset läks toisaalle).
Perheessä jossa lapsia 5 1 pitää olla kaikkea enemmän..niin ruokaa,kuin myös "metelin määrä"on suurempi,myös kinasteluja moninverroin.Kavereitakin heillä tietenkin..jotka kodissamme usein viihtyvät.Omaa rauhaa,tai kahdenkeskistä aikaa on hyvin vaikea järjestää.
Eikä ole ollut helppoa hälle lasteni murkkuiän tuomat probleemat..mutta on tuo mies siltikin vielä jaksanut..ja lasteni kanssa toimeen tulee,eikä mielestäni heitä väheksy.
Kuitenkin,enemmänhän se minä joudun lasten arjesta huolehtimaan ja huolta kantamaan..myös mieheni lapsista..olen miettinyt että se ei olekkaan kiinni siitä kuka vanhempi/tai huoltaja on..se homma vain luonnistuu minulta paremmin(vaikka mieheni on toki hyvä isä..ja välittää lapsistaan).
Onhan tässä ollut sopeutumista itselläkin..kun mieheni etälapsi saapuu..menee paletti sekaisin,kun mies yrittää korvata mennyttä aikaa takaisin..toinen hänen lapsistaan asuukin luonamme,joten häneen helpompi saada kontaktia..ja arjessa toimia.
Mutta mitenhän se on lasten kanssa,jotka vanhempiensa ratkaisujen takia joutuvat sopeutumaan uusiin ihmisiin..toisen lapsiinkin.Jakamaan tavaransa ja vanhemman huomion..
Meillä lapset sopeutuivat hyvin toisiinsa ja kavereitakin ovat..mutta miettinyt oon entäpä jos tilanne olisi lasten välillä ollut toinen..olisinko tähän uusperhekuvioon lähtenyt lainkaan?
Vielä jatkoa..nyt minulla 3 lapsen kanssa hyvä elämä,kun asumme näin keskenämme. Ei tarvitse jännittää ketään ulkopuolista,että kuinka hän jaksaa ja suhtautuu asioihin.Meillä on harmonia kodissamme ja lapsilla hyvä olla. Kokevat olevansa arvokkaita ja tärkeitä ja minä heille hyvin tärkeä. Ovat onnellisia siitä,että käyvät isällään jokatoinen vkloppu. Vaikea kuvitella tilannetta,että kanssamme asuisi miesystäväni. Saatikka jos hänen poika kävisi meillä säännöllisesti koska hän ei sopeutuisi siihen eikä varmaankaan suostuisikaan..
Toisaalta olen lukenut onnistuneitakin tarinoita kuinka mies on hyväksynyt lapset..
Vaikeaa on. Kasvattaakko yksin lapset ja elää heidän kanssa keskenään niin kauan kunnes ovat aikuisia vai uskaltaakko jossain vaiheessa lähteä etsimään uutta suhdetta siinä toivossa,että löytäisi elämän miehen,joka olisi myös henkinen tuki minulle ja hväksiysi täysin lapset. Hänen täytyisi olla rikkaus lapsille ja niin hyvä,ettei aiheuttaisi ongelmia nykyiseen harmoniaan vaan toisi meille entistä "parempaa". Lieneekö tuollaista olemassakaan?!
Minä olen useaan krt miettinyt, että muuttaisin kaksin tyttäreni kanssa. Olisi huomattavasti helpompaa. Tulisin paremmin toimeen tyttäreni kanssa. Nimittäin ne viikot kun miehen lapset ovat meillä, tulee ongelmia myös oman lapsen kanssa. Miehen tytär ja omani liittoutuvat meitä vanhempia vastaan, enkä tahdo saada otetta omaan tyttäreeni. Olen jo sen ikäinen nainen, että toivoisi elämän olevan seesteistä ja tasapainoista. Ainut mikä pitää minut siinä talossa, on avomieheni.
Mun lapset vielä asuu meidän kanssa kaiken aikaa, käyvät isällään joka toinen viikonloppu. HYvin on mies jaksanut ja _halunnut heidän kanssaan touhuta (sitä paitsi kaikki 3 erityislasta..). Miehen 2 lasta taas ovat meillä joka toinen viikko. Tietyllä tapaa ne viikot ja viikonloput, kun kaikki 7 ovat koolla, ovat mukavia ja helppojakin. Toki nyt on aivan ihanaa kun tietää että joka 2. viikonloppu saamme miehen kanssa olla kaksin! Tosin aina, jos mun lapsilla on pientäkin nuhaa tms, haluavat tulla mulle;-).
En tiedä. Ehkä asiat alkavat sujua, kun kaikki tutustuvat toisiinsa riittävän hyvin? Kieltämättä minäkin stressaan ruoka-asioista enemmän, kun miehen lapset ovat meillä. Lasten äidiltä kun on tullut palautetta;-o. Mutta kuitenkin, kaikki sujuu. Mikä tilanteessa on erityisen haastavaa mielestäsi? OSaatko sanoa?
ainakin kaksi kertaa mihin alatte sitoutuessanne uuteen kumppaniin ja hänen myötä seuraaviin lapseen/lapsiin, entisiin jne. .. Ja ihan jo senkin takia, että tämä kaikki vaikuttaa suoraan noihin armaisiin kullannuppuihin. Monesti uusperheistä jostain kumman syystä halutaan mediassakin rakentaa ruusuinen illuusio. Totuus on kuitenkin aika ajoin toisenlainen, tai ainakin työtä ja joustoa se vaatii. Nyt täytyy muistaa, että ihmisen elämä on valintoja täynnä, eikä kukaan voi elää toisen elämää, siksi myös kaikenlaiset vähänkin terveet mielipiteet ja tuntemukset ovat sallittuja. Eli tiedän tästäkin monen vetävän herneen kitusiinsa, mutta kukin tyylillään. Itse voin täysin häpeilemättä sanoa, etten liiemmin välitä lapsista saatikka rakasta. Miksi minun täytyisi pystyä rakastamaan- katson, että normaali välittäminen ja pakollinen päivittäishuoltaminen jtvkl. on minun panokseni tähän "uusioperhekuvioon" ja se saa riittää. Tämän kaiken hyväksyy myös mieheni ja on ollut selvillä kannastani alusta asti. En pistä ollenkaan pahakseni, että olen onnellinen kahdenkeskeisestä ajastamme mieheni kanssa, ja joka toinen vkl. ja joskus pyhät tmv. ovat maksimi minkä haluan viettää kolmisin. Silloinkin yleensä järjestän työtä kys. ajaksi, joten saavatpahan isä ja poikakin viettää laatu-aikaa keskenään. Ja mitä tulee entisiin eli tässä tapauksessa lapsen äitiin, niin en kovin korkealle jaksa arvostaa hänen panostaan lapsensa elämään. Mutta siitähän jo taisi saada aika isot pisteet ja jonkun pinssin synnytyslaitokselta, ettei sitten liiemmin ole jaksanut ponnistella n. yhdeksän vuoden jälkeen.. Minä en ainakaan kadehdi hänen työtöntä, sosiaaliavusteista elämää vailla edes ammatttia puhumattakaan alati vaihtuvista miesystäviä jne. .. Enkä myöskään hänen lastaan missään mielessä. Ei ole pelkoja, että alkaisin vaatia minkäänlaista lisävastuuta itselleni. Näin meillä eletään ja toimii, mutta jos olisi ollut mahdollista, olisin toki toivonut että mieheni olisi ollut ilman tätä pienokaistaan tavatessamme. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt-joten elämme sitä ihan hymyssäsuin!
Me olemme olleet yhdessä reilut kaksi vuotta ja asuneet yhdessä reilun vuoden. Avovaimollani on kolme murrosikäistä lasta, minulla ei ole omia lapsia.
Meillä myös tilanne sama, eli nuoriso on joka toisen viikon äidillään. Minulla ei ole sinänsä vaikeaa hyväksyä heitä, ja onhan kyse heidän toisesta kodistaankin, mutta kieltämättä viimeisen puolen vuoden aikana motivaatio on laskenut ajoittain niin alas, että poismuutto pyörii päässä melkein aamusta iltaan.
Syynä mm. seuraavat asiat: älytön huuto, toisten rääkkäys ja huudatus, paiskominen ja kolistelu, sotkeminen, laiskuus ja velttoilu, hälläväliä-asenteet, täydellinen ymmärtämättömyys rahan arvosta, jatkuvat vaatimukset jostakin kivasta.
Nyt pystyn jo myöntämään itselleni rohkeasti, että minun ei tarvitse jaksaa, kestää tai haluta tätä joka toinen viikko elämälleni plus päälle erinäiset ikävät uutiset myös sillä toisella viikolla.
Lapsiin liittyvien syiden lisäksi on vielä pari muutakin syytä. Yksi on se, että olen kyllästynyt asumaan tällä paikkakunnalla, toinen se, että en ole aina varma, onko naiseni sittenkään minulle oikea, hän ei nimittäin aio enää tehdä lapsia, mikä tarkoittaisi sitä, että itse reilusti alle nelikymppisenä jään ikuisesti lapsettomaksi, jos jatkamme suhdettamme.
Kaikkea tätä tuli pohdittua jo ennen muuttoa, ja mekein kaiken osasi ennustaa, mutta ei motivaation laskua. En kuitenkaan ole täysin varma, enkä saa päätöstä tehtyä. Olemme puhuneet erilleen muuttamisesta kylläkin. Tilanne rassaa molempia.
Lasten oikeus omaan vanhempaan tulee ensin. Tottakai on totta sekin, että vanhemman tulee olla onnellinen. Mutta ihan lähtökohtaisesti systeemi, josta heitetään miehen lapset kauemmaksi isästään (vuoroviikkoasumisesta joka-toinen-viikonloppu-käymiseen) siitä syystä että miehen uusi nainen ei meinaa jaksaa, ei kuulosta oikealta eikä hyvältä.
Varmaan sinuna tekisin niin, että palaisin erillisiin asuntoihin, sinä ja lapsesi yhdessä kodissa ja mies ja lapsensa yhdessä kodissa. Miksi olette yleensä kiirehtineet saman katon alle, aikuiset ihmiset? Sotkuahan tuosta syntyy...