Vauva on nyt 11kk..
Voiko tässä vaiheessa vielä iskeä masennus, vai miksi musta tuntuu että mä en jaksa. Saan hirvittäviä raivokohtauksia, joita todellakaan en haluaisi saada, mutta tuntuu vaan että napsahtaa.
Lähinnä raivarit on huutamista ja kiljumista, sekä itkemistä, mutta eihän tuon ikäinen niitäkään ymmärrä. Hämmentyy vain, kun äiti ei ole se normaali pehmeä ja lohduttava.
Tuntuu vaan, että ei jaksa. Varsinkin silloin kun mies joutuu töiden vuoksi olemaan poissa useamman päivän. Pelkään jo etukäteen jäädä kotiin vauvan kanssa, mutta en saa ketään tulemaan kaveriksikaan.
Olenko todella näin huono äiti, vai masentunut?
Voiko tässä vaiheessa vielä iskeä masennus, vai miksi musta tuntuu että mä en jaksa. Saan hirvittäviä raivokohtauksia, joita todellakaan en haluaisi saada, mutta tuntuu vaan että napsahtaa.
Lähinnä raivarit on huutamista ja kiljumista, sekä itkemistä, mutta eihän tuon ikäinen niitäkään ymmärrä. Hämmentyy vain, kun äiti ei ole se normaali pehmeä ja lohduttava.
Tuntuu vaan, että ei jaksa. Varsinkin silloin kun mies joutuu töiden vuoksi olemaan poissa useamman päivän. Pelkään jo etukäteen jäädä kotiin vauvan kanssa, mutta en saa ketään tulemaan kaveriksikaan.
Olenko todella näin huono äiti, vai masentunut?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mies oli päiviä poissa kotoa ja olin ihan hermoraunio. Nyt mies armeijassa ja on päiviä, jolloin suutun pojalle pienistäkin asioista. En lyö enkä huuda, mutta tulee puhuttua liian vihaiseen sävyyn.
En tykkää olla lapsen kanssa kahdestaan kotona öitä....
Et ole huonoäiti. En minäkään ole. =)
Mun mielestä sillon on huono äiti. Ei kannata tuudittautua siihen että on hyvä äiti, kerran suotta raivoaa omalle lapselleen/lapsilleen.
Siitä voi katsos parantaa.
Ei olisi itsellä poikkaa sanoa hyväksi äidiksi ja sen turvin sitten raivota suotta lapselle.
Kyllä niistä öistäkin alkaa tykkäämään, kun asennoituu oikein. Väärin asennoitua hyväksi äidiksi, kun kerran voisit olla paljon parempi.
paras. Näinhän ne adjektiivit menee. Eli voi olla hyvä äiti, josta voi muuttua paremmaksi. Oliko kiva mollata toista?
Osuko vai, kun pitää alkaa vääntämään tarkotuksella.
Sanoin vain oman mielipiteeni, minun mielestä ei ole hyvä äiti jos raivoaa suotta lapsilleen. Tässä minun hyvä äiti- määritelmän raja menee. Kyllähän tossa asiassa voisi helposti hoitaa itselleen apua, tai opetella kärsivällisemmäksi. Siis olla huutamatta lapsilleen turhaan. Eikö?
En dissata tarkoittanut. Lapset eivät vain ole syyllisiä siihen äidin käytökseen, jota he silti joutuvat katsomaan. Tottakai voisi olla parempi äiti lapsilleen sillon. Vai eikö sinusta?
Ei tarvitse täydellinen olla, mutta voi eliminoida ne viat mihin itse pystyy. En minä ainakaan kiusaa lapsiani suotta, ja sitten tyydy olemaan vain sellainen äiti kun voisi muuttaa omaa käytöstään. Lapsille olet kuitenkin ainoa äiti, mikset siis samalla hinnalla olisi se lempeä ihana äiti.
Ei ole mielestäni kenenkään asia sanoa toiselle ihmiselle hänen olevan huono äiti vain sillä perusteella, jos puhuu lapselleen vihaiseen sävyyn (kuten tuossa viestissä johon kommentoit). Ei sekään yksin tee huonoksi äidiksi, jos lapselleen huutaa. Parempi olisi, jos ei huutaisi.
Jokainen äiti on mielestäni lapselleen hyvä silloin kun ajattelee lapsensa parasta ja pyrkii olemaan hänelle hyvä. Onko huono äiti sellainen, joka kirjoittaa ongelmastaan ja kysyy edes täältä keskustelupalstalta apua? Hyvällä äidillä ei niitä ongelmia varmaan olekaan eikä tarvitse kirjoitella tai apua kysyä mistään? Hyvän äidin vs. huonon äidin voi mielestäni arvostella kokonaisuuden, ei yhden asian perusteella.
minustakaan äiti, joka huutaa lapselleen turhaan eikä ota opikseen ei ole hyvä äiti. Ja tällä tarkoitan usein toistuvaa huutamista, en sitä, jos kerran kahdesssa kuukaudessa hermot menee ja huudahtaa lapselle. Kyllä aikuisen ihmisen pitää oppia tunteitaan sen verran hillitsemään ettei omalle lapselleen huuda kun itsellä on paha olla.
Ja kun tuolla joku oli sitä mieltä, että hyvä äiti on sellainen joka ajattelee lapsen parasta. no ei se ajatteleminen paljoa auta jos käytös on sitten ihan muuta.
Minulla nyt vain on eriävä mielipide asiasta. Ei se ole sen isompi juttu. Ei kai sinuun pitäisi niin suuresti vaikuttaa tuntemattoman ihmisen mielipide?
Mahtavaa että äidit jotka tiedostavat ongelmansa, hakevat siihen apua sekä "vertaistukea". Mutta silti en itseäni sanoisi hyväksi jos huutaisin suotta lapsilleni. Ehkä meillä vain on eri tavoitteet vanhemmuudessa.
Huonoksi äidiksi en olisi saanut sanoa. Mietin liikaa sitä viatonta lasta, joka ei ymmärrä tilannetta. Ja minusta lasta täytyykin miettiä. Pitkään jatkuvana tuollainen tilanne kyllä tekee lapsesta samanlaisen käyttäytyjän hermostuneena. Sitten ihmetellään uhmaiässä kun se lapsi onkin aivan mahdoton ja huutaa suotta.
Mutta samapa tuo. Tääpä on vain mun mielipide. Minusta aikuisen vain kuuluisi osata hallita itsensä.
vauva, ja mulla nyt joku ihme kausi meneillään. Tulistun ihan pienestäkin ja varsinkin vauvan kitiseminen saa välillä pinnan palamaan tosi helposti.
Jälkeenpäin harmittaa ja tunnen huonoa omatuntoa, kun joskus tulee äristyä vauvalle =/ En minäkään lyö enkä ns huuda, tai no, ehkä huudan kuitenkin. Sekin harmittaa kun usein vauva myös näkee nämä itkukohtaukset...
Minulla kans menee joskus hermot ihan syyttä suotta, yleensä silloin kun olen miehelleni jostain suuttunut.. Tiedän ettei saisi purkaa lapseen, mutta jotenkin siinä tilanteessa kun olen miehelleni suuttunut, menetän hermoni lapsen kiukutteluun. Väkivaltaisuuteen en ole sortunut, vaan yleensä äänen korotus on se - ja sitten jälkeenpäin tosi paha mieli. En koe itseäni masentuneeksi, elämäntilanne vain on tällä hetkellä aika stressaavaa että pienikin asia voi tuntua välillä suurelta! Hyviä äitiähän me olemme kaikki, jotka uskallamme ongelmat tuoda päivänvaloon :)
välittömästi. Minkään ikäiselle lapselle ei saa kiljua ja raivota. Ääntä voi korottaa, mutta raivoaminen on pelottavaa jopa aikuisen silmissä saati lapsen.
Nevolaan apua hakemaan. mars.
mietinnän paikka, jos jatkuvasti tuntuu ettei jaksa ja hermo on tiukalla.. Itsellä on vauva ja kaksivuotias ja pinna on todellä lyhyt. Kaksivuotiaalla painaa uhma päälle ja vauva huutaa todella paljon, milloin mahavaivaa, milloin korvatulehdusta, milloin hampaita..
Erehdyn joskus (toisinaan useinkin) huutamaan lapsilleni. Tai oikeastaan vanhemmalle lapselle. Silloin tulee kyllä itsellekin paha mieli. Isompi lapsi nimittäin ilmaisee sen, ettei pidä huutamisesta. Eikä huutaminen ja raivoaminen todellakaan ole aikuisen käytöstä tai sallittavaa. Kuulun ihmisiin, joilla pinna on muutenkin todella lyhyt, mutta se ei ole mielestäni puolustus käytökselleni.. Aikuisenhan pitäisi osata hillitä itsensä ja tunteensa. Niinpä olenkin varannut ajan neuvolan psykologille.. Ajattelin, että sieltä saisi vinkkejä itsehillintään ja toisaalta purkaa painolastia.
Haluan kuitenkin olla lapsilleni paras mahdollinen äiti, teen kaikkeni, että sitä olisin. Pyydän lapsilta anteeksi huutamiseni jälkeen, mutta tavallaan pelkään mitä vaurioita aiheutan lapsen psyykelle käytökselläni. No, omat lapsuudenkokemukseni ovat sellaisia, että psykologin apua tarvitsen niidenkin selvittelyyn, mutta pelkään siirtäväni omat kokemukseni omiin lapsiini. Sitä en ikinä haluaisi.
Tuli pitkä stoori.. Mutta siis kannattaa miettiä, miksi huutaa ja onko jollain tavalla (vaikkapa alitajuisesti) paha olla?!
On oikeus olla joskus väsynyt, turhautunut ja vihainen. Täytyy vaan muistaa koittaa rauhoituttuaan selittää lapselle miksi äiti on nyt tällainen ja pyytää anteeksikäytöstään jos on ollut aiheetonta lapsen kannalta.
Käy kuitenkin lukemassa vaikka palstaa masennus ja väsymys näillä sivuilla, voit saada vinkkejä tai huomata onko sulla esim jotain samoja tuntemuksia kuin siellä kirjoittelevilla. kysy myös apua neuvolasta tai etsi läheltä joku äiti-lapsi/perhekerho. sieltä voi löytää kohtalotovereita ja ystäviäkin, mutta ennenkaikkea tekemistä ja seuraa. Itseäni on ainaki helpannu ku ei ole miestä, niin käydä sellases kerran viikossa. Ja uskon et löytyy pienemmiltäki paikoilta, ite asun vajaa 2000ihmisen tuppukylässä. meidän kerhon järjestää seurakunta, mutta ei silti ole mitään uskonnollista touhua.