en tiedä kuuluuko tänne, mutta tää nyt näyttää sellaselta paikalta mistä voisin vinkkejä saada.
pistän tämän nyt vielä tännekin, jos tuo edellinen osio oli väärä palsta.
tulen tänne purkamaan tunteitani ja pahaa oloani, joten yhdenkään ei tarvi tulla tänne aukomaan päätänsä. tätä topikkia ei tarvitse lukea jos ei halua, ja jos nyt kaduttaa että avasit ja näppisi oikein syyhyävät halusta päästä kirjoittamaan jotain nasevaa ja tyyliin "mitä sä meille ruikutat, mee lääkäriin", niin voit jättää tästä eteenpäin lukematta ja painaa topikin pois.
sellaiset, jotka haluavat auttaa tai diagnosoida mikä mua vaivaa niin sellainen on tervetullutta. :)
syy miksi ajattelin tänne kirjoittaa johtuu siitä mitä tänään tapahtui. palaan tuohon sitten tarinani lopussa..
olen siis 18-vuotias abiturientti.
ennen, tarkemmin sanottuna parisen vuotta ollut jonkinlaisessa alakuloisuudessa ja harmaudessa. tuo alakuloisuus on ollut ennemminkin ns. jaksotettua, eli olen ehkä parisen viikkoa ollut hirveän surullinen ja vihainen, olen saattanut tallilta lähtä menemään vaikka hevosen hoito kesken ja se pitäisi liikuttaa. itsemurhakin on pyörinyt oikein hanakasti mielessä näinä ajan jaksoina. välillä sitten on taas tuntunut olevan ihan hyvää aikaa, olen treenannut hevostani huolella ja paljon ja elämä hymyilee. olen erittäin aktiivinen ja skarppaan koulussa. yhtäkkiä kaikki sitten taas romuttuu, ja hevonen jää liikuttamatta ja lintsailen koulusta.
tätä kaikkea on ruokkinut myös syömishäiriö, joka on jo hellittänyt. syömishäiriö ei todellakaan ollut anoreksian veroinen, vaan sellaista pelaamista ja stressaamista ruoalla ja liikkumisella. laihduin tuolloin aika paljon, sillä minulla oli mieletön pakkoliikkumisen tarve, ja en pystynyt syömään.
parisen vuotta sitten aloin myös seurustelemaan. olin heti alusta alkaen mustasukkainen, joka vain paheni ja paheni näiden parin vuoden varrella. pahimmillaan mustasukkaisuus sai minussa aikaan harhaluulot, joissa elin sitten satuttaen kumppaniani.
lapsuudestani sen verran, että olen elänyt todella apävakaassa perheessä. äiti ei saanut minuun mitään kuria, en totellut häntä ja en saanut perheestäni mitään turvallisuuden tunteita. olin hiljainen ja aika sisäänpäin kääntynyt jo ala-asteella, joka ehkä aiheutti sen että minua kiusattiin. en ikinä koulussa sanonut kenellekkään vastaan mitään, patosin vain kaiken vihan ja raivon kiusaajia kohtaan sisääni.
jos minulle vapaa-ajalla sanottiin jotain ilkeää, turvauduin väkivaltaan, ja näin sain ilkkujat kaikkoamaan.
nyt tullaan asian varsinaiseen ongelmaan. olen koko ikäni katsonut kauhuelokuvia. lapsena pelkäsin, mutta pelko rupesi muuttumaan järjettömäksi ihannoimiseksi. rupesin ihannoimaan murhaajia. heidän tyyliään ja sitä mitä he tekivät. halusin olla samanlainen, sellainen jota kaikki pelkäävät.
nyt ehkä puoli vuotta sitten huomasin että mitä väkivaltaisempi leffa on, sitä enemmän saa minua kiihottumaan. raa'an ja verisen elokuvan katsominen on minulle nautinto. ihannoin salaa Pekka Auvisen tekoa Jokelan lukiossa, ampua niitä páskiaisia siellä.
ihannoin edelleen "pahaa" ja "pahuutta" samalla tavalla kuin nuorempana. tämä on ehkä aiheuttanut sen että tunneälyni on ruvennut kaikkoamaan. olen ruvennut seuraamaan käyttäytymistäni, ja olen saanut huomata minkälainen oikein olen. olen todella ylimielinen, en välitä paskaakáan siitä miltä äidistäni sattuisi tuntumaan jos hän makaisi 38 asteen kuumeessa vuoteessa ja pyytäisi minua tuomaan vaikka jotain lämmintä juotavaa. nauraisin vain ajatukselle että vaivautuisin viemään hänelle jotain.
olen huomannut että tekemisissäni ajattelen aina vain omaa etuani. en tee kenenkään hyväksi mitään jos en itse siitä hyödy. nyt kun asian tiedostan, olen yrittänyt asiaa muuttaa, mutta se ei onnistu. :(
olen myös huomannut että teen enää vain itseäni kiinnostavia asioita. en ole lukenut yhtään tuleviin ylioppilaskokeisiin.. olen vain lorvinut päivät netissä tai leffoja katsellessa. jos tallille menen en vaivaudu juttelemaan siellä kenenkään kanssa, teen vain hommat ja se on siinä.
mustasukkaisuus on nykyään sen verran pitkälle edennyt että olen ruvennut käymään kumppanini päälle.
sanon yhden esimerkin:
ehkä noin parisen kuukautta sitten tyttöystäväni oli kaverinsa ja vanhempiensa kanssa tallilla. no, ei siinä mitään. hän soitti minulle noin kolmisen tuntia sen jälkeen kun he olivat lähteneet kuntosalin kautta pizzalle. soiton aikana hän siis istui pizzeriassa.. sen puhelun aikana tunsin miten mun tajunta ja mieli alkoi muuttumaan raivokkaaksi ja epätoivoiseksi. lopetimme puhelun, ja sen jälkeen alkoi pommitus.. lähetin hänelle viestejä joissa haukuin hänet húoraksi koska hän varmasti katsoisi siellä kaikkia vastaantulevia äijiä ja flirttailisi mielinmäärin.. yllättäen pilasin noilla tekstareilla hänen päivänsä.
illalla, kun menin hänen luokse yöksi tein jotain todella raukkamaista. kävin häneen käsiksi. vaikka hän itki ja rimpuili niin potkin ja hakkasin. jokin mun sisällä sanoi että lopeta, mutta silti jatkoin, täyden vihan vallassa.
kauaa tuota ei kestänyt kun sain itseni aika nopeasti kontrolliin.
kaikki johtui siitä että hän oli ollut pizzalla.
tuo kerta ei todellakaan ole ainoa. tyttöystäväni on joutunut kokemaan noin vuoden verran todella pahaa henkistä väkivaltaa, ja jonkin verran fyysistäkin.
kaikki johtuu omista harhaluuloistani ja kuvitelmistani, jotka saavat minut ihan sekaisin suoraan sanottuna.
minua ihmetyttää huonon itsetuntoni ihmeellinen muuttuminen ehkä liiallisen hyväksi itsetunnoksi.
ajattelen että olen tyttöystävälleni täydellinen, kaikki mitä hän haluaa.. mutta, tänään otimme todella rajusti yhteen, jonka seurauksena hän on nyt ex-tyttöystäväni. olimme tallilla, ja aloimme riidellä siellä.. kaikki alkoi siitä kun kengittäjä oli katosnut tyttöystävääni sillä silmällä.
rupesin rassaamaan häntä, ja en ruvennut liikuttamaan hevosia, niinkuin olimme sopineet.
haukuin häntä miestennielijäksi ja sanoin hänelle asioita tyyliin "kyl mä tiedän että sä nautit siitä että sua katotaan" tms. no, hän lähti sitten hakemaan hevostaan (kun ei minua jaksanut kuunnella) sisälle, jonka aikana lähdin sitten menemään. lähdin kävelemään tietä pitkin kotiin.. hän lähti kuitenkin perääni ja pysäytti minut. juttelimme, ja kun rupesin uhkailemaan häntä itsemurhalla ja sellaisella, hän kävi minuun käsiksi. itse seisoin vain tumput suorina kun hän potki ja hakkasi mua, ja huusi ja itki. muistan kuulleeni sanoja että "jumálauta sä et välitä musta páskaakaan" , "mitkään mulle tärkeät asiat ei liikuta sua, mä jätin mun hevosen seisoon toppaloimi päällä karsinaan ku lähin sun perään".
no, mäki sitten löin ja potkasin häntä pari kertaa, tappelimme aika kunnolla..
siinä sitten tunsin mitä mun mielessä rupesi tapahtumaan. hänen sanansa "mä en pelkää sua yhtään" hakkasivat mun tajuntaa ja itsetuntoa. mun sisällä rupes kasvaan mieletön kostonhalu ja raivo eksääni kohtaan. mietin tapoja miten hänet voisi tappaa karmeimmalla tavalla.
kun odotimme kyytiä, uhkailin häntä ja potkasin pari kertaa (hän istui eikä puhunut mulle mitään). ¨
huoh..
tyttöystävästäni sen verran, että hän on todella ihana ihminen, joka on jaksanut näitä mun kohtauksia ja aina antanut mulle anteeksi.
silti olen aina uudelleet käynyt häneen käsiksi, aina sen jälkeen kun olen luvannut etten enää ikinä tee niin. lupaus on aina petetty.
kun hän sanoo minulle että olen itsekäs ja lapsellinen, suutun hänelle ja haukun hänet.
kun hän sanoo että mun pitäis mädäntyä helvétissä, vaivun kaikkien näiden tekoja jälkeen hirveään itsesääliin.
olen hirveän äkkipikainen, ja teen pienistä asioista todella vaikeita. esim siitä miten mennään tallille (mennään samoilla kyydeillä). pikkuisesta epävarmuudesta saan jonku @!#$ itsesääli- tai raivokohtauksen.. ja KAIKKI mun raivous/mustasukkasuus - ja/tai itsesäälikohtaukset johtuu minusta. joko harhakuvitelmista (saatan saada harhakuvitelmia siitäki että hän on yksin kotona.. ajattelen että víttu joo, todella on yksin siellä. húoraa siellä..) tai siitä että asiat ei mee niinku minä haluan tai päätän.
musta tuntuu välillä että mun sisällä on kaks persoonaa. toinen on tämä joka nyt kirjottaa.. itsekäs nössö, joka välittää eläimistään ja kumppanistaan. ei tosin mistään muusta.. pystyn pohtimaan ja miettimään asioita, ja näkeen omaa käytöstäni. tässä mielentilassa olellessani yritän aina muuttaa olemustani ja käyttäytymistäni, mutta se on mahdotonta. en vain jaksa ajatella muita.
toinen persoona on taas hirviö, joka toimii täysin out of control- tavalla. haukun, hakkaan ja löyn, oman harhaluulon takia. en vaivaudu tekemään kenenkään hyväksi mitään, en aina edes moikkaa tallilaisiakaan, tai koulukavereita tms tms.
ajattelen vaan jonkun tavatessa ja jollekin puhuessa että "miten mukava ois repiä sun sisuskalut irti" tai muuta vastaavaa. en tälläisessä mielentilassa pysty näkemään omaa käytöstäni.. en välttämättä muista kaikkea mitä olen puhunut "toisessa mielentilassa" enkä todellakaan pohtimaan mitään syvällisesti. elän todella konkreettisessa maailmassa, jossa ihmiset ovat pahoja ja páskoja asioita, ja joiden haluan pelkäävän mua, kunnioittavan mua.
valehtelen paljon, ja saatan jopa valehdella ja näytellä omia tunteitani. (esim. jos olen lähdössä mummulasta [joka asuu 600km päässä täältä, ja jonka näen vain kerran pari vuodessa], ja hän itkee surusta ja ikävästä, ajattelen vain että "säälittävää, víttu päästä jo menemään").
en ole aina ollut tälläinen, musta on tullut tälläinen.
olen lapsellinen ja itsekäs ihminen, miten sen voi muuttaa?
olen niin eksyksissä sisältä että en ole varma mitä kirjotin. siitä saattaa puuttua paljon asiaa, mutta kai siitä käsityksen saa.
olen tällä hetkellä surullinen, vihainen ja kahden vaiheilla.. halutako kostaa entiselle tyttöystävälle ja hakata hänet, vai haluanko hänet takaisin..
olen kuitenkin varma että hän ansaitsee parempaa ku mut. tasapainoisen kumppanin, jonka kanssa olla luottavaisin mielin.
ja ehkä hän ei välitä olla tälläisen ihmisiä vihaavan, murhaajia ihannoivan, kauhuleffoista kiihottuvan, suuren egon ja pahan ihmisen kanssa.
jos saisin valita auttaisinko mummon tien yli vai ajaisinko hänen ylitseen, niin varmaan jo arvaatkin kumman noista valitsen.
huoh.. en haluis olla tällänen, mutta silti pahuus kiinnostaa. se on hienoa, ja kaikki pelkää. nautin siitä että saan satuttaa ihmisiä fyysisesti tai henkisesti. saan siitä kai jonkinlaista mielihyvää...
sen voisin vielä lisäillä tosta tunnepuolesta että.. koska isäni oli todella mustasukkainen äidistäni, niin kaikki semmonen "rakkaus" ja "välittäminen" oli aika outoa meidän talossa.
ne ei koskaan oikein halaillu, ja kaikki leffat mitä perheen kesken katottiin nii aina ne hempeily-kohdat kelattiin.
en sitten ole mitään rakkauden tunteita kokenut vasta kuin exääni, ja sekin on ollut aika vuoristorataa.
oon selvästi ottanut isästäni mallia koko käyttäytymiseeni, sillä seki käytti väkivaltaa äitiäni kohtaan, lapsien silmien edessä. hän myös halveksi ja syytti äitiä, eikä päästänyt sitä mihinkään oikein talosta. nyt se on kyllä rauhottunu jo aika paljon, mutta muhun se on näköjään tehny elin-ikäset arvet.
eläimiä kohtaan, mitä lapsuudessani oli, olen ollut vain mustasukkainen. jos satuin tykkäämään jostain hevosesta, olin siitä sairaalloisen mustasukkainen.. tämä oli äärimmäisen vaikeaa, sillä hevonen johon kakarana ihastuin oli tuntihevonen, jota monet hoitivat. vihasin niitä muita hoitajia.
empatiaa en tunne muuta kuin exääni kohtaan. sekin on kyllä ruvennut vähän heittämään jo, huomasin sen eilen keskustellessani hänen kanssaan.
mutta kiitos kaikille jotka olette toivoa antaneet, kyllä tämä tästä.
kiitos jos jaksoit lukea.

Vastaukset 4
Vanhimmat
mutta..luin ja sinuna lähtisin hakemaan ammattiapua.
Koetahan jaksella!
vähän uumoilinkin niin.. kyllä sitä apua ainakin hetkittäin haluan saada.
ja kiitos, yritetään!
Haluat varmaan itsekin muutosta tai jotain ratkaisua tilanteeseen koska kirjoitit tänne.
Tosiaan kukaan ei voi diagnosoida netin välityksellä. Jopa psykiatreille tuottaa välillä päänvaivaa antaa diagnoosi koska kahden ero voi olla veteen piirretty viiva.
En lähtisi ajattelemaan asiaa kuitenkaan diagnoosin kautta vaan sen ettei toista samanlaista käytöskuviota kuin mitä nyt tekee.
Tavoitteeksi ennemmin erilainen suhtautuminen itseensä ja sen kautta muihin kanssaihmisiin.
Terapeuttia kutsutaan usein näkymättömäksi kanssakulkijaksi ja lääkärin määräämää lääkettä näkymättömäksi kainalosauvaksi. Monille sellaisen vaiheen läpikäyminen on auttanut elämässä eteenpäin.
Tsemppiä
diagnoosista. Mutta apua sinun kyllä olisi saatava. Ainakin tarvitsisit jonkun luotettavan aikuisen, jolle puhua noista asioista. Koska ennenkaikkea tuo väkivaltainen käytös olisi saatava loppumaan! tunnuit sen jo itsekin ymmärtävän, eikö?
Jos sulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle uskoutua, niin
Ota puhelinluettelo, ja katso onko paikkakunnallasi erikseen mielenterveyspalveluja nuorille. Tai onko koulussasi terv.hoitaja, voisit aloittaa menemällä hänen juttusille.
Myös ihan tavalliseen terv.keskukseen voi mennä (kerrot aikaa varatessa vain kärsiväsi ahdistuksesta, tai jotain, millä sanalla nyt sitten tuota tilannettasi voisi kuvata)
Jos tuntuu vaikealta aloittaa puhua noista asioista, niin tulosta tuo teksti minkä tänne kirjoitit, ja ota mukaan kun menet vastaanotolle.
Tsemppiä! Juu, ja anteeksi kun patistan lääkärin, vaikka taisit kieltää....mutta hyvää vain tarkoitan.
p.s. itsekin olen mennyt aikoinani masennuksen ja ahdistuksen takia lääkärille, ja en ole katunut että menin. Sain keskusteluapua, ja lääkkeitäkin pahimman vaiheen yli.