Ensimmäisen vuoden ymmärtää. Sillon ollaan hyvän päivän tuttuja ja jutellaan säästä.
Toisena vuonna jo tutustutaan paremmin, mutta pääsääntöisesti ollaan vain koulukavereita. Se vielä menettelee.
Ongelmat alkaa kolmantena vuonna, kun ollaan jo käyty kylässä puolin ja toisin ja sitä alkaa itse tietää toisten poikaystävistä enemmän kuin tarpeeksi.
Kysymys siis kuuluukin, missä vaiheessa viimeistään pitää tehdä tikusta asiaa ja tunnustaa homofobisille heterokavereille, että tykkää tytöistä.
Ongelman nimi on se, että en halua tehdä numeroa omasta suuntautumisestani ja kun kerran sinkku olen, niin periaatteessa ei ole mitään kerrottavaa. Toisaalta en halua myöskään valehdella kavereilleni ja pikkuhiljaa alkaa muodostua sellainen "tarkoitushakuisen salailun ilmapiiri". Tiedän että kaverini eivät suhtaudu kovin positiivisesti hlbt-väkeen ja jos he sen takia eivät halua olla kavereitani, niin kaiketi heille pitäisi antaa mahdollisuus poistua rauhallisesti takavasemmalle.
Ja onhan se hitto sentään noloa, jos joskus kuuden vuoden mukatuntemisen jälkeen pamauttaa puun takaa, että "hei, löysin muuten tyttöystävän". Tässä kumminkin ollaan aikuisia ihmisiä kaikki.
Ja minkä takia tämäkin on näin vaikeeta, vaikka sitä todella kuvittelee olevansa aikuinen ihminen?
Toisena vuonna jo tutustutaan paremmin, mutta pääsääntöisesti ollaan vain koulukavereita. Se vielä menettelee.
Ongelmat alkaa kolmantena vuonna, kun ollaan jo käyty kylässä puolin ja toisin ja sitä alkaa itse tietää toisten poikaystävistä enemmän kuin tarpeeksi.
Kysymys siis kuuluukin, missä vaiheessa viimeistään pitää tehdä tikusta asiaa ja tunnustaa homofobisille heterokavereille, että tykkää tytöistä.
Ongelman nimi on se, että en halua tehdä numeroa omasta suuntautumisestani ja kun kerran sinkku olen, niin periaatteessa ei ole mitään kerrottavaa. Toisaalta en halua myöskään valehdella kavereilleni ja pikkuhiljaa alkaa muodostua sellainen "tarkoitushakuisen salailun ilmapiiri". Tiedän että kaverini eivät suhtaudu kovin positiivisesti hlbt-väkeen ja jos he sen takia eivät halua olla kavereitani, niin kaiketi heille pitäisi antaa mahdollisuus poistua rauhallisesti takavasemmalle.
Ja onhan se hitto sentään noloa, jos joskus kuuden vuoden mukatuntemisen jälkeen pamauttaa puun takaa, että "hei, löysin muuten tyttöystävän". Tässä kumminkin ollaan aikuisia ihmisiä kaikki.
Ja minkä takia tämäkin on näin vaikeeta, vaikka sitä todella kuvittelee olevansa aikuinen ihminen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse tein ystävieni kohdalla niin että eräässä sivulauseessa vain mainitsin että joopa joo, se mun pojan näköinen seurustelukumppani onkin tyttö. Yhden ystävän kanssa viileni välit ja yksi yllättävää kyllä suuttui ihan hirveästi ja kertoi että jos olisi tiennyt tämän olisi pokannut minut itse (eli ystäväpiiristä löytyikin lepakko!) ja muut suhtautuivat hyvin, paitsi että muutama suorastaan innostui ja haluaisi hieman kokeilla minun kanssani. Eli minä sanoisin, että härkää sarvista. Jos ystävä jättää, niin onko järkeä sellaisen henkilön kanssa oikeasti hengaillakaan?
Toisaalta mikä minä olen saarnaamaan, kun äiti vieläkin luulee tystäväni olevan mies...
Onko pakko kertoa ollenkaan? Minkä takia se olisi pakko kertoa. Nimenomaan sillä ajaisit asiaa niin luonnollisena kuin se onkin, jos todellakin vaan tokaisisit joku päivä, että nykyään seurustelet itsekin, Mirjan kanssa! Esimerkiks.
Eiväthän heterotkaan ole sanoneet sinulle "Moi, mun nimi on Liisa ja olen muuten hetero." Sitä pidetään itsestäänselvänä... Miksei tämäkin asia voisi olla melkeen sellanen ;)
mäkin olen asian ajatellu :) Tähän asti. Mutta nyt pitäis tietää, missä vaiheessa tulee raja vastaan. Jos sitä seurustelua alkaa odottelemaan, voi joutua odottamaan maailman tappiin asti. Ja jotenki tuntuu, että se kertominen vaikeutuu sitä mukaa, mitä enemmän aikaa kuluu.
Ehkä tulee se luonnollinen hetki jossain vaiheessa, kun voit sanoa naisista jotain, esim. telkusta, kadulla, kahvilassa tms. paikassa. kommentoi vaikka, että "olipas hyvännäkönen nainen, tuon kun sais" tai jotain vastaavaa. Tai jos tulee puhetta siitä, että "sulle pitäs löytää mies" niin silloin on aika hyvä paikka sanoa miten asian laita on. Jos tuolloinkin vielä keksit tekosyyn, niin silloin menee valehtelun puolelle. Muistui mieleen yksi kerta, kun sanoin hetero-kaverilleni kerran, että en pääse iltarientoihin, kun olen menossa setan bileisiin. Kysyi vaan, että "Että minne?" ja sen jälkeen totesi vaan, että "aijaa, no ehkä joku toinen kerta". Myöhemmin sitten juteltiin luonnollisesti lisää, kun oli utelias bileistä ja sen jälkeen olinkin avoimesti ja hyväksytysti minä.
Mä tulin ulos kavereilleni vasta muutaman kuukauden yskimisen jälkeen, pamautin vain, ett näin on näreet, oon lepakki. :) Kyllähän siitä aikansa supatettiin, mut nyt ketään ei enää kiinnosta mun seksuaalinen suuntautumiseni, oon yksi porukasta, mitä nyt joku joskus esittää tyhmiä kysymyksiä...
Joku kommentoi, että miksi ees pitäis sanoa ja tuoda asiaa silleen esille: oon samaa mieltä hänen kanssaan, ei sun tarvi mitään megaulostulotilaisuutta järjestää, tuot sen esille jollain muulla tavalla olemalla oma itsesi. Mä ainakin katselen naisia, käyn gaybaareissa jne. Kyllä siinä tyhmemmälläkin alka hälytyskellot soimaan...
On tosi stressaavaa olla VUOSIA lähimmille ihmisille kaapissa...Kaapissa oloa on jo se, ettei voi olla oma itsensä, oli sitten tyttöystävää tai ei. Kaapissa oloa on se tunne, että salaan jotain itsestäni. Sun kannalta parempi tulla ulos. :) Mä en niiden kavereiden tunteista piittaisi just tässä asiassa, enemmänkin olisin sun tunteista huolissani. :) Jos ne lähtee, saat uusia kamuja. Se on varmaa.
Voimia. :)
Elämä taitaa olla tietyllä tavalla jatkuvaa ulostuloa. Koko ajan sitä kohtaa uusia ihmisiä, joiden kanssa ennemmin tai myöhemmin tulee keskustelleeksi omasta suuntautumisesta. Vaikka yrittää suhtautua rennosti tähän asiaan, se stressaa silti aina.
Toisaalta ite en oo kertonut asiasta edes kaikille sukulaisille ja vanhoille tuttaville. Sitten sitä joutuu esim. sukujuhlissa tukaliin tilanteisiin, joissa kysellään mahdollisista poikaystävistä. Olisipa joskus sellainen tilanne, ettei joku automaattisesti olettaisi heteroksi. Kysyisi vaikka, että onko sulla poika- tai tyttöystävää...Tämä maailma on vielä niin keskeneräinen sateenkaariasian osalta.
Minä pistän tutkat piippaamaan aika monella ihmisellä. Loput ovat sitten sellaisia, jotka neuvovat että minun pitäisi hieman "pehmentyä" tai en saa ikinä miestä itselleni.
Koko elämäni ajan varhaista leikki-ikää lukuunottamatta olen ollut aina se, josta on epäilty epäheteroutta. Kaikkien mahdollisten foobikkojen on ollut myös tarve avautua minulle ajan mittaan.
Koska minua on näin rajulla tavalla revitty ulos kaapista täysin ennenaikaisesti, on mennyt harvinaisen pitkään ennen kuin minä itse olen tunnustanut ja tunnistanut asian itsessäni. Siltikin tykkään lisäillä reunaehtoja: "olen lesbo, mutta...".
Sukulaisten tms. kohdalta koen vaivautunutta hiljaisuutta mitä tulee minun parisuhdeaikeisiini. Sen he tietävät, että minulla on paljon naisia ystävinä ja niin on ollut aina, eivätkä kysele enempää. Ajattelevat, ettei se, mitä he eivät tiedä, voi satuttaa heitä.
Kun kerroin vanhalle uskis-ystävälleni (nainen), hän myönsi itsekin olleensa naiseen ihastunut, ja sanoi päälle päätteeksi olevansa hieman kateellinen minulle. Olisin pudonnut istualleni, jos en olisi ollut makuuasennossa.
Vaikka onhan se ihan ymmärrettävääkin, että heterous on oletus. Kumminkin enemmistö ihmisistä on heteroita.
Mä olen ilokseni saanut huomata senkin, ettei nämä heterotkaan ihan pää pensaassa kulje. Niille ihmisille, jotka on poikaystävästä esim. työpaikalla kyselly olen aina vastannut vaan että ei ole. Joskus taisin kysyä, että mitäs mä sellasella tekisin. Nyt on kyselyt vähentyny ja joistakin lauseen puolikkaista olen ymmärtänyt, että asia on tullut selväksi, vaikken ton kummemmin kaapista ole tullut. Että kyllä niillä kyselijöilläkin välähtää ku tarpeeks odottelee ;)
Eivät ihmiset kulje todellakaan pää pensaassa ;)
Sukulaisten kyselyiltä ja uteluilta voi harva välttyä, mutta tilanteesta voi selvitä fiksusti tuomatta itseään esille nykyään ei ole niin paheksuttua tai kieroon katsottua vaikka Sinut noteerattaisiin "yksineläjänä" etkä ole avioitunut perheenäiti.(Hiljaisuuskin on vastaus tai mainitsemasi lauseen puolikkaista ymmärtäminen). Itse en tuollaisissa tilanteissa myönnä mitään,mutten myöskään teeskentele. Kuten Mania totesi hyvin eivät heterotkaan kulje korostamassa heterouttaan,miksi siis tekisin itse niin? Tärkeintähän on oma suhtautuminen itseensä, se vaikuttaa hyvin pitkälle siihen miten nämä asiat käsittää ja haluaa käsitellä.
Suuri epävarmuus itsestään,seksuaalisuudestaan ja persoonastaan voi johtaa suureen tarpeeseen tuoda itseään esille.Minulla tuota tarvetta ei ainakaan ole, en koe seksuaalisuuteni olevan asian joka kuuluu esim. työkavereideni tietää
.Ihminen kun on paljon muutakin kuin hetero,bi,lesbo,homo trans tms. Seksuaalisuus on vain yksi osa meitä jokaista.