Mitä mieltä lapsitranssukupuolisista

Olisi ollut mahdollisuus olla oma itsensä jo pienenä, mutta ryssin sen olematta puhumatta tuntemuksistani ja yrittämällä olla mies. Aikuisiällä tuli sitten hyvin äkkiä raja vastaan. Aina se painostus ei tule vanhemmilta. Minun tapauksessani painostus tuli kiusaamisesta, mediasta ja yhteiskunnallisista rooleista...

Samoin kävi täälläkin. Olisi jo paljon pidemmällä tämän oman prosenssini kanssa, jos olisin saanut myös sinne kouluun mennessä olla oma itseni. Nyt vuosien jälkeen on niin vaikea päästä rool(e)ista eroon. Kun harvat näkee pintaa syvemmälle...

Kyllä tosiasiat viittaavat siihen, että transsukupuoliset ovat olleet myös translapsia, mutta yleensä oppineet kieltämään tämän puolen kunnes mölyjen mahassa pitely muuttuu sietämättömäksi (monille murrosiässä kun elimistö alkaa muuttua väärään suuntaan.) Toisaalta on olemassa niitäkin, jotka vasta tajuavat koko asian aikuisina, ja ainakin oman kertomansa perusteella eivät ole lapsuudessaan kokeneet mitään ristiriitaa.

Mutta se on totta että transsukupuoliset ovat vain pieni osa niistä ihmisistä joilla on lapsuudessa tuommoinen sukupuoliristiriidan tapainen. Erikoista kyllä, isälläni oli sellainen, ja hänestä tuli tavallinen ei-trans hetero, ja minusta, lapsestaan, transsukupuolinen (mielenkiintoisesti isä piti asiasta lapsena paljonkin meteliä, minä taas olin koko jutusta aivan hiljaa ja yritin olla poika). Taustalla voi olla samoja tekijöitä, jotka eivät vaan johda samoihin lopputuloksiin. Toisaalta, en ole kuullut mitään sellaista, että jos lapsen annetaan ilmentää sukupuolituntemuksiaan vapaasti, siitä olisi jatkossa mitään haittaa.

ainakaan kaikilla kirjoitti:

Kyllä tosiasiat viittaavat siihen, että transsukupuoliset ovat olleet myös translapsia, mutta yleensä oppineet kieltämään tämän puolen kunnes mölyjen mahassa pitely muuttuu sietämättömäksi (monille murrosiässä kun elimistö alkaa muuttua väärään suuntaan.) Toisaalta on olemassa niitäkin, jotka vasta tajuavat koko asian aikuisina, ja ainakin oman kertomansa perusteella eivät ole lapsuudessaan kokeneet mitään ristiriitaa.

Mutta se on totta että transsukupuoliset ovat vain pieni osa niistä ihmisistä joilla on lapsuudessa tuommoinen sukupuoliristiriidan tapainen. Erikoista kyllä, isälläni oli sellainen, ja hänestä tuli tavallinen ei-trans hetero, ja minusta, lapsestaan, transsukupuolinen (mielenkiintoisesti isä piti asiasta lapsena paljonkin meteliä, minä taas olin koko jutusta aivan hiljaa ja yritin olla poika). Taustalla voi olla samoja tekijöitä, jotka eivät vaan johda samoihin lopputuloksiin. Toisaalta, en ole kuullut mitään sellaista, että jos lapsen annetaan ilmentää sukupuolituntemuksiaan vapaasti, siitä olisi jatkossa mitään haittaa.

Tytöille on aika tyypillistä yrittää olla muille mieliksi. Sama koskee transtyttöjä. Niinpä transtyttö yrittää olla poika, kun muut kerran sitä häneltä odottavat. Transpoika ehkä sanoo suoremmin asian oikean laidan.

ainakaan kaikilla kirjoitti:

Kyllä tosiasiat viittaavat siihen, että transsukupuoliset ovat olleet myös translapsia, mutta yleensä oppineet kieltämään tämän puolen kunnes mölyjen mahassa pitely muuttuu sietämättömäksi (monille murrosiässä kun elimistö alkaa muuttua väärään suuntaan.) Toisaalta on olemassa niitäkin, jotka vasta tajuavat koko asian aikuisina, ja ainakin oman kertomansa perusteella eivät ole lapsuudessaan kokeneet mitään ristiriitaa.

Mutta se on totta että transsukupuoliset ovat vain pieni osa niistä ihmisistä joilla on lapsuudessa tuommoinen sukupuoliristiriidan tapainen. Erikoista kyllä, isälläni oli sellainen, ja hänestä tuli tavallinen ei-trans hetero, ja minusta, lapsestaan, transsukupuolinen (mielenkiintoisesti isä piti asiasta lapsena paljonkin meteliä, minä taas olin koko jutusta aivan hiljaa ja yritin olla poika). Taustalla voi olla samoja tekijöitä, jotka eivät vaan johda samoihin lopputuloksiin. Toisaalta, en ole kuullut mitään sellaista, että jos lapsen annetaan ilmentää sukupuolituntemuksiaan vapaasti, siitä olisi jatkossa mitään haittaa.

Tietty subjektiivisesti on vaikea olla objektiivinen, mutta näin, osin kirjanoppineena, joissain pitkittäistutkimuksissa on ts-juttua seurattu. Sieltähän nämä ajatukseni kumpuavat.

Myös vauvasta vaariin kehityksen tunteminen auttaisi jutun hahmottamisessa. Varsinkin vauvasta puberteettiin on yksilön tulevaisuuden vinkkelistä katsottuna varsin kriittinen aika.

Ite olen läpikäynyt "korjausprosessin". Henkkohtaisesti on tietty käsitys ts-ihmisen kehityskaaresta. Biologisesta alttiudesta olen varsin vakuuttunut, mutta tämä ei selitä kaikkea.Kysymys on varmaan laajemmasta kokonaisuudesta.

Että huolimatta siitä mitä monet sanovat transsukupuolisuus ei ole pääasiassa identeetin "häiriö" vaan jotain paljon syvempää. Transsukupuolinen henkilö voi kasvaa(tai vaikka itse kehittyä) mihin tahansa identiteettiin(epävakaammat tapaukset voivat identifoida jopa shemaleiksi tms.), mutta jos identiteetti on vahvasti ristiriidassa syvemmän alitajuisen syvemmän minäkuvan kanssa siitä tulee toki ikäviä seurauksia ja siksi täytyykin kuunnella mitä ne kuuluisat tunteet sanovat sen sijaan, että rakentaisi identiteettinsä muiden odotusten ja esim. tieteellisen järkeilyn(tai sekoilun) varaan. Huomioitavaa on se, että myös ei-TS henkilöllä voi olla ristiriitainen identiteetti. Mikäli identiteetti on ristiriitainen sen huomannee siitä, että elämä tuntuu kuin eläisi kolmannesta persoonasta ja kaikki täytyy etukäteen suunnitella kun mikään ei tule ns. luonnostaan koska rooli on aina rooli. Monet myös ajautuvat tätä kautta sudenkuoppaan järkeilyllään, että kaikki vetävät roolia mikä ei loppuenlopuksi pidä paikkansa. Suurinosa ihmisistä elää omana itsenään ja on tyytyväisiä siihen. Roolin vetäminen taas tuhoaa yleensä psyykkeen pitkällä tähtäimellä. Siltikin valitettavasti roolin vetäjiä löytyy niin transihmisistä kuin ei-transihmisistäkin ja sen kyllä huomaa kun sellaisen kanssa on enemmän tekemisissä.

Sitä sukupuoliristiriitaakin on hyvin monenlaista. Henkinen ristiriita joka on identiteettikysymys, sosiaalinen ristiriita joka riippuu muiden suhtautumisesta, ruumiillinen ristiriita(ei genitaalinen) joka on hormonaalinen ja ulkonäkökysymys ja lopuksi sukuelinristiriita joka on ehkä syvällisin ja sen ymmärtäminen voi olla hankalaa jopa henkilölle joka sitä kokee.

Ristiriitojen korjaaminen taas vakauttaa psyykettä ja mahdollistaa "normaalin" elämän ilman niitä. Valitettavasti täydellisesti tosin niitä ei voi koskaan korjata TS-tapauksissa, koska elettyä elämää ei saa elämättömäksi eikä muistoja voi pyyhkiä.

Tämä siis puhdasta hömppää ja spekulaatiota, mutta omiin ja muidenkin kokemuksiin perustuen tuntuu olevan lähellä totuutta.

hyvä tajuta kirjoitti:

Että huolimatta siitä mitä monet sanovat transsukupuolisuus ei ole pääasiassa identeetin "häiriö" vaan jotain paljon syvempää. Transsukupuolinen henkilö voi kasvaa(tai vaikka itse kehittyä) mihin tahansa identiteettiin(epävakaammat tapaukset voivat identifoida jopa shemaleiksi tms.), mutta jos identiteetti on vahvasti ristiriidassa syvemmän alitajuisen syvemmän minäkuvan kanssa siitä tulee toki ikäviä seurauksia ja siksi täytyykin kuunnella mitä ne kuuluisat tunteet sanovat sen sijaan, että rakentaisi identiteettinsä muiden odotusten ja esim. tieteellisen järkeilyn(tai sekoilun) varaan. Huomioitavaa on se, että myös ei-TS henkilöllä voi olla ristiriitainen identiteetti. Mikäli identiteetti on ristiriitainen sen huomannee siitä, että elämä tuntuu kuin eläisi kolmannesta persoonasta ja kaikki täytyy etukäteen suunnitella kun mikään ei tule ns. luonnostaan koska rooli on aina rooli. Monet myös ajautuvat tätä kautta sudenkuoppaan järkeilyllään, että kaikki vetävät roolia mikä ei loppuenlopuksi pidä paikkansa. Suurinosa ihmisistä elää omana itsenään ja on tyytyväisiä siihen. Roolin vetäminen taas tuhoaa yleensä psyykkeen pitkällä tähtäimellä. Siltikin valitettavasti roolin vetäjiä löytyy niin transihmisistä kuin ei-transihmisistäkin ja sen kyllä huomaa kun sellaisen kanssa on enemmän tekemisissä.

Sitä sukupuoliristiriitaakin on hyvin monenlaista. Henkinen ristiriita joka on identiteettikysymys, sosiaalinen ristiriita joka riippuu muiden suhtautumisesta, ruumiillinen ristiriita(ei genitaalinen) joka on hormonaalinen ja ulkonäkökysymys ja lopuksi sukuelinristiriita joka on ehkä syvällisin ja sen ymmärtäminen voi olla hankalaa jopa henkilölle joka sitä kokee.

Ristiriitojen korjaaminen taas vakauttaa psyykettä ja mahdollistaa "normaalin" elämän ilman niitä. Valitettavasti täydellisesti tosin niitä ei voi koskaan korjata TS-tapauksissa, koska elettyä elämää ei saa elämättömäksi eikä muistoja voi pyyhkiä.

Tämä siis puhdasta hömppää ja spekulaatiota, mutta omiin ja muidenkin kokemuksiin perustuen tuntuu olevan lähellä totuutta.

Kysymys identiteettihäiriöstä, vaan oman identiteetin hyväksymisestä. Siis minä olen minä ja sillä siisti. Ajatus id-häiriöstä onkin tuotu ulkoapäin.

Häiriöstä voisi olla kysymys, jos en hyväksyisi itseäni sellaisena kuin olen. Juttua ollaankin lähestytty väärästä näkökulmasta. Simppeli juttu?

Mielestäni sukupuolensa korjanneen on mahdollista elää täysipainoista elämää omana itsenään. Elämän historian ei välttämättä tarvitse olla ristiriidassa nykyisyyden kanssa. Miksi ihmeessä?

Ole ja anna toistenkin olla omana itsenään, hah.

ei olekkaan kirjoitti:

Kysymys identiteettihäiriöstä, vaan oman identiteetin hyväksymisestä. Siis minä olen minä ja sillä siisti. Ajatus id-häiriöstä onkin tuotu ulkoapäin.

Häiriöstä voisi olla kysymys, jos en hyväksyisi itseäni sellaisena kuin olen. Juttua ollaankin lähestytty väärästä näkökulmasta. Simppeli juttu?

Mielestäni sukupuolensa korjanneen on mahdollista elää täysipainoista elämää omana itsenään. Elämän historian ei välttämättä tarvitse olla ristiriidassa nykyisyyden kanssa. Miksi ihmeessä?

Ole ja anna toistenkin olla omana itsenään, hah.

Olen täysin samaa mieltä. Mennyt elämä pitää ottaa kokemuksena, opetuksena ja rikkautena, jota ilman en olisi tänään kuka olen. Onhan suuri ja avartava kokemus, kun nainen elää osan elämästään miehen roolissa. Se ei vähennä yhtään naiseuttani, mutta auttaa ymmärtämään, jos ei miehiä, niin joka tapauksessa miehen roolia ja rooleja ylipäätään.

täysin..... kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä. Mennyt elämä pitää ottaa kokemuksena, opetuksena ja rikkautena, jota ilman en olisi tänään kuka olen. Onhan suuri ja avartava kokemus, kun nainen elää osan elämästään miehen roolissa. Se ei vähennä yhtään naiseuttani, mutta auttaa ymmärtämään, jos ei miehiä, niin joka tapauksessa miehen roolia ja rooleja ylipäätään.

Mennyt menettää äkkiä merkityksensä mitä kaukaisempaa ja epäolennaisempaa se on jolloin se on mahdollista hyväksyä ja jopa löytää siitä positiivisiakin puolia. Silti se jättää syvät jäljet jotka voivat kestää vuosiakin parantua.