Oma synnytykseni on jäänyt vaivaamaan ja pahasti. Se kesti 15h supistusten alkamisesta, viimeinen tunti ponnistusta. En alkuun saanut kipuun muuta lääkettä kuin yhden petidiinipistoksen ja kaurapussin vastaanotossa. Saliin en päässyt, koska olivat täynnä ja sairaalaan tuli kovin paljon syöksysynnyttäjiä, jotka "kiilattiin" ohitseni, koska olin saamassa esikoista ja esikoisessa synnytys kun kestää...
Odottelin sitten vuoroani oksennellen kivusta yksin, mies oli lähetetty kotiin takaisin, koska "ei se ensimmäistä synnyttävällä tapahdu nopeasti". 6h supistusten alkamisen jälkeen sain siirron saliin ja soitin miehen paikalle. Salissa totesivat paikkojen olevan auki 8cm, ei olisi aikaa epiduraalille, enkä voisi synnyttää haluamallani tavalla jakkaralla. Sain sitten spinaalin, koska kuulemma kohta alkaisi ponnistusvaihe, koska on näin hienosti auennut. Sain myös ilokaasua ja jäin odottelemaan ponnistuksen aloittamista. Minua harmitti se, että jouduin olemaan paikoillani makaamassa jalat telineissä, sillä olisin halunnut liikkua ja auttaa lasta laskeutumaan lisää, mutta spinaalin sekä puhkaistujen kalvojen takia en saanut. Olin kuitenkin iloinen, koska en tuntenut enää kipua.
Ajankulua en ollut tiedostanut enää moneen tuntiin. Jossain välissä tultiin kysymään joko on ponnistutettu kertaakaan. Vastasin ei. Kysyjä ihmetteli, sillä olin ollut auki jo 3 tuntia. Spinaalin vaikutus alkoi loppua, kivut tulivat takaisin, sain pudendaalipuudutuksia ja ilokaasua, mutta ei auttanut. En tiedä mitä supistuksille oli tapahtunut hoitavien henkilöiden mielestä, mutta vaikka niitä tuli usein ja kivuliaina, oksitosiinia lisättiin tippaan, jolloin sain "supersupistukset". Vauvaa ponnistin sen tunnin ja kun se ei tullut, aloin jo pyydellä pääsyä leikkaukseen tai minne vaan kunhan kipu loppuisi. Lääkäri tarkasteli muutamaan kertaan ja tuumasi lapsen olevan oikeassa asennossa ja että kyllä se tulee. Väsymykseni vuoksi päädyttiin imukupilla avustukseen ja tehtiin episiotomia. Vauva saatiin ulos ja tarkistuksiin, pään ympärys 38,5cm (oli tosiaan ponnistamista). Vatsani päälle en lastani saanut, vaan se kapaloitiin ja tuotiin kärryissä viereen. Epparin haava luvattiin tulla ompelemaan kohta. Synnytyksessä olivat kätilön ja lääkärin lisäksi seuraamassa 2 harjoittelijaa, 3 lastenlääkäriä ja 4 hoitajaa. Mies sanoi myöhemmin että se oli siinä ja siinä että oltiinko menossa sektioon vai ei.
Odoteltiin siinä sitten ompelua ja hoitaja kävi punnitsemassa rätit synnytyspöydän päästä ja antoi arvion menetetystä verimäärästä, oli sen "normaalin" 500 ml. Olo oli voipunut ja ovensuusta huikattiin kahvittelutoiveet. Tuntui kestävän aika kauan, naureskelimme, että taidetaan saada kahvit ennen ompelua. Lopulta sitten lääkäri tuli ompelemaan ja pyysi harjoittelijaansa ottamaan verenpaineen. Oli 70/40. Epparin lisäksi olikin 2. asteen repeämä emättimessä, mitä ei oltu huomattu/tarkistettu ja verta oli lähtenyt sen 500ml lisäksi 2 litraa. Vieressä käytiin kyselemässä mitä mieltä olen verensiirroista (muutamaankin kertaan), saako tehdä. Sanoin että saa, silti kyseltiin(verta sain 12h synnytyksestä 2 pussia yöllä ja 2pussia seuraavana iltana).
Muistan kuinka harjoittelija kysyi lääkäriltä mitä tehdä kun tää sulkee silmänsä. Lääkäri käski miestäni jututtamaan että taju pysyisi tallella, mutta mies oli niin pihalla tapahtumasta, ettei kyennyt. Lääkäri sitten itse kyseli kaikenlaisia, mm. sotua, mitä en meinannut ollenkaan muistaa. Oli kamala tunne kun ei ollut hajuakaan milloin olen syntynyt. Toisaalta olin hyvin väsynyt ja levollinen, ajattelin tässä se nyt sitten oli, tähän tarinani päättyy. Myöhemmin vasta osasin ajatella mitä jos olisin kuollut.
Ompeleet ommeltiin ja minut pestiin synnytyspöydällä lappupesuilla. Kahvit juotiin ja lähdettiin osastolle. Saleilla ei ollut paljoa sänkyjä, joten sanoin että siirrytään pyörätuolilla vaan jos ei ole pitkää matkaa. Ajattelin synnyttämään tulevia ja että tarvitseehan heillä olla peti millä synnyttää. Matka osastolle meni tajunnan rajamailla. Vuodeosastolle saavuttaessa kätilö sanoi osaston hoitajille painokkaasti että paperit kannattaa lukea. Pääsin huoneeseen ja lepäsin vaan. Edes puhelinta en jaksanut pitää kädessä. Jossain vaiheessa hemoglobiini mitattiin ja se oli 72. Samana iltana ennen veren antoa patisteltiin vessaan pissalle vastoin tahtoani, pissaa ei tullut pönttöön, vaan lisää verta ja pyörryin wc.n lattialle 4 hoitajan avustamana pääsin takaisin sänkyyn. Olin ihan pihalla, tajusin missä maassa ollaan, missä kaupungissa ja että sairaalassa, mutta muutoin ei ollut mitään tietoa.
Pikkuhiljaa palasin takaisin elävien kirjoihin veritiputuksen myötä, mutta rankkaa oli, koska olin edelleen hyvin kipeä alapäästä, enkä pystynyt istumaankaan 3 viikkoon synnytyksestä. Kotiin halusin jo kolmantena päivänä synnytyksestä, sillä koin saavani paremmin levättyä siellä ja mitä tärkeintä... lääkitystä kipuihin. Osastolla joutui pyytelemään ja särkyyn sai mitä kullakin sattui taskussaan olemaan, jos sai ylipäätään mitään. Nojasin sitten siellä pöydänkulmaan etten olisi pyörtynyt ja valehtelin silmät kirkkaana olon olevan niin hyvä,että jokohan kotiin pääsisi. Olisin myös halunnut lukea itsestäni kirjoitetut raportit, mutta pyyntö evättiin koska olivat niin vaikeasti koneelta saatavissa...
Missään välissä synnytystä ei käyty kanssani läpi jälkeen päin. Synnytys on jäänyt mieleen ahdistavana kokemuksena, jota en halua enää koskaan kokea, valitettavasti. Jälkeenpäin on inhottanut myös synnytyksen "yleisö", oli kuin sirkusnorsu jota tultiin kysymättä katselemaan ja kukaan ei edes esittäytynyt.
Miten olisi ollut parempi kokemus: 1) lääkitystä olisi pitänyt saada niin synnyttäessä kuin osastolla sen verran että olo olisi edes siedettävä, 2) repeämä vuotoineen olisi pitänyt huomata aiemmin, 3) minua olisi pitänyt kuunnella enemmän, 4) olisi pitänyt päästä lukemaan paperit.
Olen kahden vaiheella lähteäkö tekemään ilmoitusta hoitovirheistä vai ei. Ja jos teen, niin onko aiheellista tai edes hyötyä toisille samaan sairaalaan tuleville?
Odottelin sitten vuoroani oksennellen kivusta yksin, mies oli lähetetty kotiin takaisin, koska "ei se ensimmäistä synnyttävällä tapahdu nopeasti". 6h supistusten alkamisen jälkeen sain siirron saliin ja soitin miehen paikalle. Salissa totesivat paikkojen olevan auki 8cm, ei olisi aikaa epiduraalille, enkä voisi synnyttää haluamallani tavalla jakkaralla. Sain sitten spinaalin, koska kuulemma kohta alkaisi ponnistusvaihe, koska on näin hienosti auennut. Sain myös ilokaasua ja jäin odottelemaan ponnistuksen aloittamista. Minua harmitti se, että jouduin olemaan paikoillani makaamassa jalat telineissä, sillä olisin halunnut liikkua ja auttaa lasta laskeutumaan lisää, mutta spinaalin sekä puhkaistujen kalvojen takia en saanut. Olin kuitenkin iloinen, koska en tuntenut enää kipua.
Ajankulua en ollut tiedostanut enää moneen tuntiin. Jossain välissä tultiin kysymään joko on ponnistutettu kertaakaan. Vastasin ei. Kysyjä ihmetteli, sillä olin ollut auki jo 3 tuntia. Spinaalin vaikutus alkoi loppua, kivut tulivat takaisin, sain pudendaalipuudutuksia ja ilokaasua, mutta ei auttanut. En tiedä mitä supistuksille oli tapahtunut hoitavien henkilöiden mielestä, mutta vaikka niitä tuli usein ja kivuliaina, oksitosiinia lisättiin tippaan, jolloin sain "supersupistukset". Vauvaa ponnistin sen tunnin ja kun se ei tullut, aloin jo pyydellä pääsyä leikkaukseen tai minne vaan kunhan kipu loppuisi. Lääkäri tarkasteli muutamaan kertaan ja tuumasi lapsen olevan oikeassa asennossa ja että kyllä se tulee. Väsymykseni vuoksi päädyttiin imukupilla avustukseen ja tehtiin episiotomia. Vauva saatiin ulos ja tarkistuksiin, pään ympärys 38,5cm (oli tosiaan ponnistamista). Vatsani päälle en lastani saanut, vaan se kapaloitiin ja tuotiin kärryissä viereen. Epparin haava luvattiin tulla ompelemaan kohta. Synnytyksessä olivat kätilön ja lääkärin lisäksi seuraamassa 2 harjoittelijaa, 3 lastenlääkäriä ja 4 hoitajaa. Mies sanoi myöhemmin että se oli siinä ja siinä että oltiinko menossa sektioon vai ei.
Odoteltiin siinä sitten ompelua ja hoitaja kävi punnitsemassa rätit synnytyspöydän päästä ja antoi arvion menetetystä verimäärästä, oli sen "normaalin" 500 ml. Olo oli voipunut ja ovensuusta huikattiin kahvittelutoiveet. Tuntui kestävän aika kauan, naureskelimme, että taidetaan saada kahvit ennen ompelua. Lopulta sitten lääkäri tuli ompelemaan ja pyysi harjoittelijaansa ottamaan verenpaineen. Oli 70/40. Epparin lisäksi olikin 2. asteen repeämä emättimessä, mitä ei oltu huomattu/tarkistettu ja verta oli lähtenyt sen 500ml lisäksi 2 litraa. Vieressä käytiin kyselemässä mitä mieltä olen verensiirroista (muutamaankin kertaan), saako tehdä. Sanoin että saa, silti kyseltiin(verta sain 12h synnytyksestä 2 pussia yöllä ja 2pussia seuraavana iltana).
Muistan kuinka harjoittelija kysyi lääkäriltä mitä tehdä kun tää sulkee silmänsä. Lääkäri käski miestäni jututtamaan että taju pysyisi tallella, mutta mies oli niin pihalla tapahtumasta, ettei kyennyt. Lääkäri sitten itse kyseli kaikenlaisia, mm. sotua, mitä en meinannut ollenkaan muistaa. Oli kamala tunne kun ei ollut hajuakaan milloin olen syntynyt. Toisaalta olin hyvin väsynyt ja levollinen, ajattelin tässä se nyt sitten oli, tähän tarinani päättyy. Myöhemmin vasta osasin ajatella mitä jos olisin kuollut.
Ompeleet ommeltiin ja minut pestiin synnytyspöydällä lappupesuilla. Kahvit juotiin ja lähdettiin osastolle. Saleilla ei ollut paljoa sänkyjä, joten sanoin että siirrytään pyörätuolilla vaan jos ei ole pitkää matkaa. Ajattelin synnyttämään tulevia ja että tarvitseehan heillä olla peti millä synnyttää. Matka osastolle meni tajunnan rajamailla. Vuodeosastolle saavuttaessa kätilö sanoi osaston hoitajille painokkaasti että paperit kannattaa lukea. Pääsin huoneeseen ja lepäsin vaan. Edes puhelinta en jaksanut pitää kädessä. Jossain vaiheessa hemoglobiini mitattiin ja se oli 72. Samana iltana ennen veren antoa patisteltiin vessaan pissalle vastoin tahtoani, pissaa ei tullut pönttöön, vaan lisää verta ja pyörryin wc.n lattialle 4 hoitajan avustamana pääsin takaisin sänkyyn. Olin ihan pihalla, tajusin missä maassa ollaan, missä kaupungissa ja että sairaalassa, mutta muutoin ei ollut mitään tietoa.
Pikkuhiljaa palasin takaisin elävien kirjoihin veritiputuksen myötä, mutta rankkaa oli, koska olin edelleen hyvin kipeä alapäästä, enkä pystynyt istumaankaan 3 viikkoon synnytyksestä. Kotiin halusin jo kolmantena päivänä synnytyksestä, sillä koin saavani paremmin levättyä siellä ja mitä tärkeintä... lääkitystä kipuihin. Osastolla joutui pyytelemään ja särkyyn sai mitä kullakin sattui taskussaan olemaan, jos sai ylipäätään mitään. Nojasin sitten siellä pöydänkulmaan etten olisi pyörtynyt ja valehtelin silmät kirkkaana olon olevan niin hyvä,että jokohan kotiin pääsisi. Olisin myös halunnut lukea itsestäni kirjoitetut raportit, mutta pyyntö evättiin koska olivat niin vaikeasti koneelta saatavissa...
Missään välissä synnytystä ei käyty kanssani läpi jälkeen päin. Synnytys on jäänyt mieleen ahdistavana kokemuksena, jota en halua enää koskaan kokea, valitettavasti. Jälkeenpäin on inhottanut myös synnytyksen "yleisö", oli kuin sirkusnorsu jota tultiin kysymättä katselemaan ja kukaan ei edes esittäytynyt.
Miten olisi ollut parempi kokemus: 1) lääkitystä olisi pitänyt saada niin synnyttäessä kuin osastolla sen verran että olo olisi edes siedettävä, 2) repeämä vuotoineen olisi pitänyt huomata aiemmin, 3) minua olisi pitänyt kuunnella enemmän, 4) olisi pitänyt päästä lukemaan paperit.
Olen kahden vaiheella lähteäkö tekemään ilmoitusta hoitovirheistä vai ei. Ja jos teen, niin onko aiheellista tai edes hyötyä toisille samaan sairaalaan tuleville?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Synnytyssaliin pääsin 9h säännöllisten supistusten alkamisesta, 6h siitä kun kirjauduin sairaalaan. Ei 6h supistusten alkamisesta.
mitään näin kamalaa. Johan on törkeyden huippu.
En osaa luetellakaan mitä epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä tarinasi sisältää, mutta jotenkin tunsin löytäväni niitä jatkuvasti. Jos tuo olisi tapahtunut itselleni olisin varmaan vieläkin ihan itku kurkussa, kuten nyt täällä ajatellessani että tällaista P***** pääsee tapahtumaan.
Muuta en osaa sanoa, mutta kuka vain voi huomata että vääryyksiä on tapahtunut. Olemme jumaliste sentään 2000-luvulla! Äitinikin synnytykseen työntyi väkisin opiskelijajoukko, josta hän olisi voinut valittaa myöhemmin, mutta siihen aikaan...no se oli semmoista silloin. Mutta että tänä päivänä! Hyvä jumala että sitä saa lukea kaikenlaista. Suomessa. Meillä. Meidän hyvinvointiyhteiskunnassa tapahtuu tällaista.
Joo, no pakkohan se on kestää jos tilanne sen vaati. Hyvä että kestit kun sinua pidettiin kuin eläintä..
kun muutakaan ei voi. Kiitos tuesta. Olen päässyt jonkin verran tapahtuneesta yli jatkuvalla puhumisella, vaikka pahaa tekee. Puhumisella ja älämölön pitämisellä yritän saada muutosta aikaan, kuten myös mahdollisella valituksellakin sairaalalle, että tällaisia tapauksia ei pääsisi tulemaan lisää. Toki virheitä sattuu jatkossakin, ihmisiähän tässä vaan ollaan, mutta että oltaisiin huolellisempia. Voisi synnytyspelotkin laantua ja lapsia syntyä lisää. Menee varmasti muutama vuosi, ennen kuin edes ajattelen seuraavaa lasta, jos koskaan.
Synnyttämättömien kanssa en kokemuksesta puhu mitään ettei tulisi pelkoja, mutta raskaana olevien kavereiden puolisoita olen koettanut vähän valistaa puolien pidosta sairaalassa tyyliin, että pitäisivät kumppaninsa puolta jos tarvetta on, koska siinä voi olla niin kivuissa ettei itse osaa.
kokenut. Enpä usko että vahinkoilmoituksella on muuta kaikua kuin että jos se omaa oloasi parantaa.
Oma synnytykseni meni aika lähelle samallalailla esikoiseni noin 20 vuotta sitten. Nyt sain kuopuksen viimevuonna, ja sen verran oli systeemi muuttunut että enää eivät kyselleet siitä verensiirrosta, vaan tuikkasivat ihan kyselemättä useamman pussin.
Kieltämättä on tässä vuosien varsilla muutamasta muustakin "hoidollisesta toimenpiteestä" tehnyt mieli vahinkoilmoitus tehdä, niin paljon suoranaisia virheitä, ja väärin tekemisiä on kohdalleni osunut. Tietysti tämä on vaikuttanut käsitykseeni Suomalaisesta terveyden huollosta, ja sen tasosta, -pikemminkin tasottomuudesta, mutta olen käsittänyt sen olevan kansallinen ilmiö. Tuskin juuri minuun kohdistuva henkilökohtaisesti.
Toissa vuonna olin 4:ssä itse maksamassa leikkauksessa, kun julkinen puoli myy - ei oota, ja tänävuonna olen taasen leikkausjonossa. Joten kokemusta piisaa.
Jaksan edelleen uskoa, että hoitajat tekevät työnsä niin hyvin kuin he osaavat ja kuinka hyvin heillä on siihen mahdollisuus. Uskon, että ymmärtävät vaihtaa osastoa/työpaikkaa/alaa kun alkavat leipääntyä. Kukaan ei varmastikaan ajattele, että nyt aion hoitaa huonosti. Pidän hoitajista, mutta inhoan sairaaloita ja vastaavia isoja yksiköitä. Henkilökuntaa ja resursseja pitäisi olla enemmän, niin hoidon tasokin paranisi. Silloin näin ei varmaan kävisi ja leikkauksiinkin pääsisi. Ääntä kannattaa ja täytyy käyttää. Ehkä sitten joskus asiat voivat olla paremmin... ehkä.
Voi kamala miltä kokemuksesi kuulostaa :( Käsittämätöntä että "turvallisessa ja valvotussa" sairaalaympäristössä mennään näin hirvittävän monessa kohtaa ja moninkertaisesti pieleen, eikä sitä tajuta matkan varrella eikä selvitetä jälkikäteen.
Ihan jo alusta alkaen, huhhuh... eikö kohdunsuun tilannetta tarkastettu kun tulit vastaanottoon? Eikö kipuasi otettu todestä? Mikä oli syy että jakkaraa ei voitu käyttää? Miksi kalvot puhkaistiin? Miksi sinua makuutettiin jalat telineissä? Oliko sinulle kerrottu etukäteen että spinaalin antamisesta (vai mistä, ei kalvojen puhkaisu ainakaan makaamista vaadi??) olisi tällaiset seuraukset? jne.
Ottaisin nyt ainakin yhteyttä sairaalaan ja vaatisin päästä juttelemaan edes pelkopolille tai mielellään synnytystä hoitaneiden henkilöiden kanssa tapahtumista. Pitäähän sinun nyt saada paperit synnytyksestäsi ja niin että ne ja tapahtumien kulku käydään kanssasi läpi!
Voi kun kanssasi olisi koko ajan ollut joku kätilöopiskelija/doula/muu sinun puolellasi oleva tukihenkilö. Oma mies on usein varsinkin ekassa synnytyksessä aika pihalla tapahtumista, ja hoitohenkilökunta jättää synnyttäjän oman onnensa nojaan pitkiksi ajoiksi. Tuossakin olisi käynyt aivan erilailla jos kanssasi olisi koko ajan ollut joku joka olisi tajunnut miten voit ja miten toiveitasi poljetaan, ja olisi voinut VAATIA muutosta heti. (vaatimiseen kun ei synnyttäjän, eikä usein miehenkään käsitys ja voima siinä kohtaa riitä).
En kyllä ymmärrä mikä aloittajan viestissä antaisi aiheen johonkin "vahinkoilmoitukseen". On se kumma homma että kun mennään synnyttämään, ei tajuta sitä että saattaa ottaa vähän kipeääkin ja kaikki ei suju kuten aiemmin on suunnitellut. Ja että sairaalassa on muitakin potilaita kuin tämä aloittaja, joka ilmeisesti luuli että henkilökunta on vain häntä varten siellä. Ja että oikein pyörryttikin synnytyksen jälkeen, mitä sitten? Eikö aloittaja ole koskaan ennen pyörtynyt?
Mitä itse olen miettinyt asiaa, niin olen ajatellut voisiko valituksesta olla apua MUILLE, ettei toiset joudu kokemaan samaa.
Tiesin ennakkoon, ettei synnytys ole mitään kerran pinnistys ja kivuttomasti ohi. Sairaalassa on muitakin potilaita, mutta se ei oikeuta siihen, ettei jälkiä tutkita. Olisin varmaan saanut vuotaa rauhassa kuiviin, jos olisi kestänyt kauemmin. Ymmärrän, että synnytyksessä voi kuolla komplikaatioihin, mutta en sitä, että tuon takia. Onneksi olen perusterve ihminen vahvalla sydämellä ja selvisin.
Pyörtymisestä: en ole aiemmin pyörtyillyt, huimannut on, mutta aiemmin ei elimistöstä ole puuttunutkaan puolta verimäärästä.
Haluaisin heittää pallon takaisin sinulle: oletko itse synnyttänyt koskaan? Oletko itse kärsinyt vastaavasta veren vähyydestä? Onko hemoglobiinisi koskaan ollut yhtä alhainen? Jos edes kaksi kolmesta on toteutunut kohdallasi, niin sinulla on varaa arvostella noin. Muutoin tuskin tiedät mistä puhut. Jos olet vasta menossa tulevaisuudessa synnyttämään, niin toivon sinulle kaikkea hyvää ja parempaa kokemusta.
Tee ihmeessä valitus kirjallisena!
Asiat eivät muutu jos annettaan tällaista tapahtuvan.
Kipu tietenkin kuuluu synnytykseen, mutta sinuthan olisi voitu säästää osalta jos olisi huolehdittu paremmin.
Mikä oli sairaala?
Näköjään sitä täytyy nykyäänkin taistella omien oikeuksien puolesta.
Tuo kuullosti pahalta, ettet omia papereitasi saanut nähdä...ja kertoi minusta jotakin.
Voimia sinulle ja pura kiukkusi oikeaan osoitteeseen.
Siellä tämä tapahtui.
Aika paljon kertomuksesi on kuin oman esikoiseni syntymä, poikkeus siinä että verensiirtoon asti ei jouduttu mulla turvautumaan. Tulisi niin pitkä teksti jos omaani tähän alkaisin raatustaa, mutta hyvin tiedän mistä puhut. Mullakin synnytys jäi vaivaamaan. Sitä mietti ja pohdiskeli monet yöt monta kuukautta synnytyksen jälkeenkin. Ja juuri mikä pahinta, jäljelle jäi valtava synnytyspelko. Mutta toinen lapsemme syntyi 3,5 vuotta esikoisen jälkeen ja sitten se oli siinä. Kuopuksen syntymä oli ehkä elämäni paras hetki. Aivan upea kokemus, sellainen kuin ehkä mielessään oli etukäteen ajatellut, vaikka kipeetä teki silloinkin. Ja kaikista parasta, esikoisen syntymä ei vaivaa enää. Ei nyt kun on noin hieno muisto tilalla, kun kaikki kerrankin meni hyvin. Ehdottomasti kannattaisi mennä asiasta puhumaan sairaalaan, ettei tarvitsisi vatvoa asiaa yhtä pitkään kuin minä tein, olisin toisen lapsen halunnut paljon aiemmin, mutta en kertakaikkiaan uskaltanut.
suunnilleen samanlaisen synnytyksen aikoinaan kokenut nainen, joka nyt oli saamassa kuopusta. Hänelle olen hyvin kiitollinen saamastani tuesta, kun hän kertoi myös itselleen tapahtuneen näin, ja että pelkäsi toisen lapsen tullessa synnytyksen sujuvan taas samalla tavalla. Synnytys olikin sujunut hyvin ja tältä kerralta oli jäänyt hyvät muistot. Lohdutti, ettei salama kahta kertaa osu samaan paikkaan. Harmittaa, etten osannut kiittää häntä silloin sanoistaan, olin niin yhä siinä omassa kauhussani. Näin kai se on, ei salama toista kertaa yleensä iske, mutta silti en hetkeen halua/uskalla ajatellakaan toista lasta, jos koskaan. Sen näkee.
Kuulostaa siltä, ettei synnytyksesi ole mennyt niinkuin toivoit, mutta en silti näe tapahtuneessa varsianaista potilasvahinkoa. Suosittelisin, että ottaisit yhteyttä sairaalaan ja kertoisit, että haluat tutustua synnytystä koskeviin asiakirjoihin (tähän sinulla on lakisääteinen oikeus). Kysy myös mahdollisuutta päästä keskustelemaan synnytyksestä sinua hoitaneen kätilön tai pelkopolin henkilökunnan kanssa. He osaavat tulkita synnytyskertomustasi tarkemmin.
Kommentoin muutamia kohtia kertomuksestasi kirjoittamasi pohjalta:
"En alkuun saanut kipuun muuta lääkettä kuin yhden petidiinipistoksen ja kaurapussin vastaanotossa. Saliin en päässyt, koska olivat täynnä ja sairaalaan tuli kovin paljon syöksysynnyttäjiä, jotka "kiilattiin" ohitseni, koska olin saamassa esikoista ja esikoisessa synnytys kun kestää..." Valitettavasti ruuhkatilanteissa joudutaan priorisoimaan potilaita kiireellisyyden mukaa, parempi kai että kaikki saa synnyttää saleissa, kuin että osa "varaa" salit jo avautumisvaiheessa ja toiset synnyttää käytävillä, näin kaikki saa parhaan mahdollisen hoidon resurseihin nähden. Sairaalaan resursseja ei voida mitoittaa näitä satunnaisia ruuhkia varten, vaan näinä muutamina ruuhkapäivinä, niin synnyttäjät kuin henkilökuntakin joutuu venymään. Suurimmassa osassa kipulääkkeitä on sivuvaikutuksia, joiden varalta synnytyksen kulkua ja lapsen vointia on kipulääkkeen jälkeen seurattava tarkemmin, joten jos resursseja (henkilökuntaa tai laitteita) ei ole ei lapsen terveyttä haluta vaarantaa pelkän kivun hoidon vuoksi. Valitettavaa, ettei resurssit riitä, mutta mielummin terveys kuin mukavuus.
"Sain sitten spinaalin, koska kuulemma kohta alkaisi ponnistusvaihe, koska on näin hienosti auennut. Sain myös ilokaasua ja jäin odottelemaan ponnistuksen aloittamista. Minua harmitti se, että jouduin olemaan paikoillani makaamassa jalat telineissä, sillä olisin halunnut liikkua ja auttaa lasta laskeutumaan lisää, mutta spinaalin sekä puhkaistujen kalvojen takia en saanut. Olin kuitenkin iloinen, koska en tuntenut enää kipua." Valitettavsti spinaalin ja epiduraalin huonoihin puoliin kuuluu, että ne vaativat laiton jälkeen tarkemman seurannan ja n.puolen tunnin makuullaan olon (puudutus voi laske verenpaineen nopeasti vaarallisen alas), joten tässä teit puudutusta haluamalla valinnan liikkumisen ja kivunlievityksen välillä. En kuitenkaan keksi teksitisi perusteella syytä miksi sinut on jätetty makaamaan jalat telineisiin. Yleensä mukuuasennon saa valita sen mukaan mikä parhaalta tuntuu, kunhan pää pysyy tyynyllä.
"Jossain välissä tultiin kysymään joko on ponnistutettu kertaakaan. Vastasin ei. Kysyjä ihmetteli, sillä olin ollut auki jo 3 tuntia. Spinaalin vaikutus alkoi loppua, kivut tulivat takaisin, sain pudendaalipuudutuksia ja ilokaasua, mutta ei auttanut. En tiedä mitä supistuksille oli tapahtunut hoitavien henkilöiden mielestä, mutta vaikka niitä tuli usein ja kivuliaina, oksitosiinia lisättiin tippaan, jolloin sain "supersupistukset"."
"Väsymykseni vuoksi päädyttiin imukupilla avustukseen ja tehtiin episiotomia. Vauva saatiin ulos ja tarkistuksiin" Tässä on ehkä ainut kohta, jossa voisi olla aineksia hoitovirheeseen, jos olit tosiaankin ilman tilanteen tarkistusta kolme tuntia, vaiheessa jossa olit auki jo 8cm. Samalla näkyy myös spinaalipuudutuksen huono puoli, kun ns. ponnistuttavat supistuksetkaan ei tunnu kipulääkkeen takia, sitten elimistö alkaa väsyä, kun ponnituttaviin supistuksiin ei vastata ponnistamalla synnytystä loppuun ja avuksi tarvitaan lisäpotkua oksitosiini tipasta ja ponnistusapu imukupista.
"Lopulta sitten lääkäri tuli ompelemaan ja pyysi harjoittelijaansa ottamaan verenpaineen. Oli 70/40. Epparin lisäksi olikin 2. asteen repeämä emättimessä, mitä ei oltu huomattu/tarkistettu ja verta oli lähtenyt sen 500ml lisäksi 2 litraa." Repeämä huomattiin ihan oikein omepelun/tarkastuksen yhteydessä. Synnytyshaavoissa on hankaluus, että ne on ommeltava lähes välittömästi synntymän jälkeen, jolloin paikat ovat vielä puuduksissa vertymisen jäljiltä ja suihkemuotoiset puudutteet riittää tai vasta reilusti synnytyksen jälkeen, jolloin kudokset ovat ehtineet jo vähän palautua ja puudutteet saadaan menemään sinne minne tavitaan ja kipua ei tunnu. Jos tikkaamista yrittää sinä aikana kun kudokset aloittavat palautumista, niin puudutteet eivät tehoa, mutta kipu tuntuu, jolloin äidille aiheutuu tarpeetonta kipua. Repeämä haavat eivät juurikaan vuoda (korkein 2dl luokkaa) vaan vuotamasi veri peräisin kohdusta (lähinnä istukan irtomiskohdasta), joten tikkauksen viivyttäminen ei vaikuttanut vuotoon. Tietenkin olosi olisi pysynyt parempana, jos vuodon runsaus olisi huomattu aikaisemmin ja sinulle olisi voitu antaa verensiirto tai lääkitystä jo salissa. Toisakseen, jos vuotosi olisi ollut vielä runsaanpaa olisiko sitä huomattu ajoissa ja sinua viety leikkaussaliin? (luultavsti olisi)
Juuri tämän olisin halunnut sairaalassa kuulla. Sen, että synnytys käydään läpi ja selitetään miksi ja miten ratkaisut tehtiin. Olisi varmasti ollut parempi olo henkisesti, kun taas olin kauhuissani. Tiedät varmaan mitä tarkoitan.
Siinä ommellessakin olisi voinut kertoa tuon miksi se tapahtui "niin myöhään" ja sen että jos se veri oikin vain istukan kohdalta vuotanutta. Näin ei valitettavasti käynyt, ja päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että äkkiä kotiin kun vielä ollaan hengissä.
Hieman samalla tyylillä meni omakin synnytykseni. Verta menetin 2 litraa eikä minulta edes mitattu verenpainetta.
Melkein samantien synnytyksestä patistettiin kävelemään. Kolmatta päivää siinä sitten tolpillani hoipertelin kun kotiin lähdön aikana mittasivat paineet, 100/60. Sain neljä pussia verta ja tokaisun, ettei minun olisi pitänyt edes voida kävellä.
Ja yleisöä olisi minullekin tullut, mutta taisin käyttäytyä sen verran agressiivisesti että päättivät olla tuppautumatta. :)
ku on tuo 100/60 jo ihan normaali verenpaine. Alempikin se on ollut, eikä ole mitään suurempia ongelmia koskaan. Miksi siihen annetaan verta tai miksi et voisi kävellä? En ymmärrä.
Pyydä nyt kuitenkin paperisi ja mieti sen jälkeen valitusta. Oma kertomukseni on tuolla aiempana. Riippuu paljon henkilökunnasta auttaako valituksesi mitään. Et kuitenkaan itse menetä mitään valittamalla sairaalan johtavallelääkärille. Saat asiasi käsiteltyä ja ehkä siitä voi olla hyötyä jollekkin. Muuallekkin voit toki valittaa, jos sinulla ei toivottavasti jäänyt pysyviä vaivoja ja lapsi voi hyvin, et tuskin valituksella ainakaan korvausta saa.
Olisi hyvä, että joku jaksaisi valittaa, jotta synnyttäminen kehittyisi täällä Suomessa. Paljon varmasti on hyviä synnytksiä, mutta liikaa myös kärsimystä. Kärsimyksellä en tarkoita, etteikö synnytksen pitäisi sattua, mutta rajansa kaikella.Pahoittelen "ilkeitä/epäleviä" kommentteja jota täältä aina saa. Synnytys on kuitenkin kovin henkilökohtainen kokemus, jossa pitää olla itse mukana, että pystyy arvioimaan tai sitten papereita, jos niitä ei ole muunneltu voi ammattilainen arvioida.