Niin, onko sinulle käynyt niin että olet ollut ujo nuorena, mutta vanhemmiten "selättänyt" ujoutesi?
Tai jos et ole päässyt ujoudesta yli, oletko silti elänyt mielestäsi hyvän elämän?
Tunnetko että olet jäänyt ujoutesi takia paitsi monista elämän hyvista asioista?(minä tunnen niin..)
(plaaplaaplaa.... omaa avautumistani, ei tarvitse lukea jos et jaksa, vastaa vain ylläoleviin kysymyksiin.)plaaplaaplaa-->
Itse olen ihan helvetin ujo, nyt lukio-ikäisenä. Ongelma ei vielä ala-asteella ollut paha, ja olinkin vielä niitä suosittuja poikia silloin. Sitten tuli yläaste ja ongelma paheni, kaverisuhteet huononivat ja kun ennen puhuin vielä usein tytöille ja minulla olikin useita kaverityttöjä, niin kaikki ne hävisivät. Tuskin vaihdoin paria sanaa enempää tyttöjen kanssa. Epäilen että ujouden paheneminen johtui siitä, että jouduin koulukiusatuksi, ja olin jo ala-asteella ollut erittäin epävarma ulkonäöstäni, ja nyt epävarmuus lisääntyi. En ole mikään vitunkomee, enkä edes mikään ruma, mutta silti yhä ulkonäköni vaivaa minua, olen kokoajan epävarma siitä miltä näytän. Mutta onneksi olen jo pääsemästä asiasta yli ja tuntuu että olen ylittänyt pahimman vaiheen, joka oli ehkä vuosi sitten. Ei siitä sen enempää.
Mutta ujous häiritsee vieläkin, erittäin paljon. Tässä nyt vaikkapa muutama esimerkki milloin se häiritsee: en uskalla pitää koulussa esitelmiä(viime vuonna pidin yhden ja tärisin niin helvetisti..kaikki huomasivat) seuraavat esitelmän ovat menneet hieman paremmin(lue: olen onnistunut piilottamaan pelkoni paremmin, joskus jopa ottanut viinaa ennen esitelmää...); en uskalla pitää yllä kaverisuhteita, en pysty puhumaan kovinkaan monen ihmisen kanssa kahden kesken(ja melkein aina hermoilen, punastelen, hikoilen, en keksi sanottavaa ymymymymyym jatkuvasti); enkä edes useamma kavereiden kanssa, en pysty puhumaan tyttöjen kanssa, ryhmässsä,, lista on loputon; ja kun kaverit menevät perjantaisin tai muina iltoina ulos/bileisiin/laneille minä jään yleensä kotiin, koska en uskalla.. eli kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ujous häiritsee..
Nyt tuo ujous on alkanut häiritsemään minua valtavasti, tuntuu että tulevaisuudessa on vain samaa paskaa.. Eli että eristäydyn vielä pahemmin ja en uskalla pitää lähes mitään sosiaalisia kontakteja, en saa kunnon työtä, elän loppuelämäni peloissa tai yksin tai molempia. Onpa tuossakin vaihtoehdot.
Tai jos et ole päässyt ujoudesta yli, oletko silti elänyt mielestäsi hyvän elämän?
Tunnetko että olet jäänyt ujoutesi takia paitsi monista elämän hyvista asioista?(minä tunnen niin..)
(plaaplaaplaa.... omaa avautumistani, ei tarvitse lukea jos et jaksa, vastaa vain ylläoleviin kysymyksiin.)plaaplaaplaa-->
Itse olen ihan helvetin ujo, nyt lukio-ikäisenä. Ongelma ei vielä ala-asteella ollut paha, ja olinkin vielä niitä suosittuja poikia silloin. Sitten tuli yläaste ja ongelma paheni, kaverisuhteet huononivat ja kun ennen puhuin vielä usein tytöille ja minulla olikin useita kaverityttöjä, niin kaikki ne hävisivät. Tuskin vaihdoin paria sanaa enempää tyttöjen kanssa. Epäilen että ujouden paheneminen johtui siitä, että jouduin koulukiusatuksi, ja olin jo ala-asteella ollut erittäin epävarma ulkonäöstäni, ja nyt epävarmuus lisääntyi. En ole mikään vitunkomee, enkä edes mikään ruma, mutta silti yhä ulkonäköni vaivaa minua, olen kokoajan epävarma siitä miltä näytän. Mutta onneksi olen jo pääsemästä asiasta yli ja tuntuu että olen ylittänyt pahimman vaiheen, joka oli ehkä vuosi sitten. Ei siitä sen enempää.
Mutta ujous häiritsee vieläkin, erittäin paljon. Tässä nyt vaikkapa muutama esimerkki milloin se häiritsee: en uskalla pitää koulussa esitelmiä(viime vuonna pidin yhden ja tärisin niin helvetisti..kaikki huomasivat) seuraavat esitelmän ovat menneet hieman paremmin(lue: olen onnistunut piilottamaan pelkoni paremmin, joskus jopa ottanut viinaa ennen esitelmää...); en uskalla pitää yllä kaverisuhteita, en pysty puhumaan kovinkaan monen ihmisen kanssa kahden kesken(ja melkein aina hermoilen, punastelen, hikoilen, en keksi sanottavaa ymymymymyym jatkuvasti); enkä edes useamma kavereiden kanssa, en pysty puhumaan tyttöjen kanssa, ryhmässsä,, lista on loputon; ja kun kaverit menevät perjantaisin tai muina iltoina ulos/bileisiin/laneille minä jään yleensä kotiin, koska en uskalla.. eli kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ujous häiritsee..
Nyt tuo ujous on alkanut häiritsemään minua valtavasti, tuntuu että tulevaisuudessa on vain samaa paskaa.. Eli että eristäydyn vielä pahemmin ja en uskalla pitää lähes mitään sosiaalisia kontakteja, en saa kunnon työtä, elän loppuelämäni peloissa tai yksin tai molempia. Onpa tuossakin vaihtoehdot.
Vastaukset 7
Vanhimmat
olen lukion kakkosella oleva poika.. Pystyn kyllä olemaan melko luontevasti kaverien seurassa mutta tunnen itseni toisinaan melko epävarmaksi vastakkaisen sukupuolen läheisyydessä, ja muutenkin kun tulee jokin tilanne missä tunnen joutuvani ikäänkuin umpikujaan, alkaa puna nousta naamalle kun epävarmuus sisällä kasvaa. En itsekään juurikaan mihinkään bileisiin yms. mene ja useimmiten tulee vain roikuttua kotona. No, enpä tätä mitenkään kauhean häiritseväksi tunne ainakaan vielä, joskus kyllä vähän harmittaa kun tuntuu että jää kaikesta paitsi, mutta ei voi mitään. Katsotaan onko uudet kujeet sitten kun aikanaan johonkin muualle muutan opiskelemaan... Missäköhän sekin mahtaa olla. En itsekään tunne olevani ulkonäöltäni mitenkään ruma, ihan "normaalin näköinen".
Moi,
Olen itse 28-vuotias nainen. Olen aina ollut ujo ja herkkä. Aina sanotaan että ikä tuo varmuutta ja niin se on minunkin kohdallani ollut. Tietysti koen edelleen olevani herkkä ja ujo, mutta osaan jo suhtautua asiaan paljon paremmin ja olen oppinut keinoja hankaliin tilanteisiin. Enää en edes ajattele asiaa kovin paljon joten voin sanoa eläväni hyvää elämää. Pahin paikka oli lähtiessäni opiskelemaan vieraalla paikkakunnalle, silloin käytin esitelmien pitoon propralia ja muistaakseni myös jos tapasin uuden ihmisen (treffit). Se sai hermoni rauhoittumaan kun tiesin että merkit (punastuminen, vapina jne) eivät näy. Nykyään teen töitä jossa joudun paljon esiintymään ja tiedän että selviän siitä (vaikka aina jännittääkin).
Mä suosittelen sinulle että käyt juttelemassa lääkärin kanssa asiasta. Sinulle olisi varmaan nyt ensisijaisen tärkeää päästä ns. kiinni elämään. Esim. propral voisi olla hyvä lääke (se ei ole mikään masennuslääke tai vastaava vaan auttaa ainoastaan oireisiin). Sinulla taitaa olla nimittäin jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelkoa eikä pelkkää ujoutta. Toinen asia mikä auttaa (tiedän, se on vaikeaa) on se että otat itseäni pienin askelein niskasta kiini eli lähdet edes yhden kerran ulos kavereiden kanssa. Itsekkin olen vältellyt joitain tilanteita ja sitten kun olen niihin itseni pakottanut niin olen huomannut, että 'jesh' kyllähän se sujuu. Tsemppiä sinulle.
Kyseessä on tosiaan ns. beetasalpaaja, ja se poistaa jännityksen tuomat fyysiset oireet. Kumman paljon mielikin selkeytyy, kun ei sydän hakkaa, ääni tärise, kädet vapise, jalat puudu...kyllä te tiedätte.
Monet julkimot, mm. juontajat, kuulemma käyttävät suuremmilla keikoillaan kyseistä lääkitystä oloa helpottamaan.
Älä ap kärsi turhaan. Jo pelkästään lääkkeistä on apua. Propralia ei tarvitse käyttää mitenkään säännöllisesti tai jatkuvasti vaan ainoastaan tiukan paikan tullen. Suosittelen siis lämpimästi. Itse sain lääkkeen yleislääkäriltä, mutta suosittelisin myös psykologin juttusilla käyntiä edes koemielessä.
Olin koko opiskeluaikani tosi ujo. Nyt yli 2kymppisenä en enää koe olevani ujo paitsi tietyissä tilanteissa(esiintyminen).
Mulla oli teininä vain muutama kaveri, en uskaltnut osallistua mihinkään, en mennä kesätöihin, en tutustua poikiin yms, olen kärsinyt pitkään sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pari vuotta sitten sain Propralia esiintymisjännitykseen ja Cipralexia masennukseen. Lääkkeet auttoivat mua. Myös iän tuoma itsevarmuus. Nyt en tarvitse enää lääkkeitä jännittämiseen.
Monet kaverit ovat sanoneet mulle että en ole läheskään niin ujo kuin pari vuotta sitten.
Pieni tarina ujosta tytöstä:Olin ala-asteella kaikkien kaveri mutta teininä sitten vietin yläasteiän yksin kun kaverit alkokin kiusata kun punastuin pienimmästäkin asiasta..ja koska muista oli hauskaa että punastuin kaikesta niin sitten mua kiusattiinkin ihan kaikesta.Lopulta olin niin ujo että joku aineen lukeminen luokan edessä oli ihan tuskaa.
Loppujenlopuksi päätin etten halua olla enää se pieni hiiri jota ujostuttaa jopa painaa bussissa stop nappia! Niin tein sen verran hullun käännöksen elämässä(mikä oli oikeesti mulle ihan hirveen hurja muutos) että menin ammattikouluun toiselle paikkakunalle josta en tuntenut ketään ja otin itseäni niskasta kiinni ja menin mukaan juttuun luokkakaverieni kanssa..siitä se lähti kolmantena vuonna olin luokassa jokaisen kaveri ja nykyään rakastan työtäni kahvilassa missä saan olla tekemisissä ihmisten kanssa:)Kavereitakin löytyy paljon ja kukaan ei uskois mikä ujostelija oon ollu..enkä itekkään välillä uskois itestäni sellasta.
olen n. 2 vuoden aikana muuttunut todella paljon,
kaksi vuotta sitten olin todella ujo, en uskaltanut puhua kellekkään ja en meinannut ikinä keksiä mitään sanottavaa ja jännitin ja pelkäsin kaikkia ihmisiä.
nyt voisin sanoa että en enään ole ujo. nyt uskallan puhua kaikille, ja "smalltalk" onnistuu tuntemattomienkin kanssa, enkä enään oikeastaan jännitä. minulla on kyllä vieläkin todella huono itsetunto, ja loukkaannun helposti, jos joku arvostelee minua, saatan olla pitkäänkin hänelle loukkaantunut, eikä huvita puhua hänelle (he saavat minusta hiljaisen kuvan). sitten en myöskään halua puhua ihmisille joilla on ennakkokäsityksiä minusta (=ajattelevat kokoajan että ompas tuo ujo eivätkä ymmärrä että ihmiset voivat muuttua).ja tämän takia käsitys vain vahvistuu kun en halua puhua näille ihmisille.
myös jos on "vitutus" päällä en oikeastaan
halua puhua kellekkään mitään, ehkä vittuilen korkeintaan.. olen siis 16-vuotias poika.
minä oon ollut koko ikäni ujo. ujous jopa paheni yläasteen kynnyksillä, joutuessani koulukiusatuksi ulkonäköni takia (olin vähän pullea silmälasipää).
pelkään edelleenkin esim. yleisön edessä esiintymistä. vielä reilu puolitoista vuotta sitten olin hyvin ujo ja sen takia vähän masentunutkin; en osannut oikeen olla sosiaalisissa tilanteissa (varsinkin jos porukkaa ympärillä oli enemmän kun se 1, menin ihan lukkoon). sitten tapasin poikaystäväni, joka oli aina pyörinyt niin sanotuissa "suosituissa" piireistä. jouduin välillä tietenkin tapaamaan hänen kavereitaan. aluksi olin aivan lukossa ja paniikissa, osa heistä oli juuri samoja ihmisiä jotka nimittelivät minua peruskoulussa mitä rumimmilla nimityksillä. ajan kanssa, kun pikkuhiljaa tutustuin moniin poikkikseni kavereihin, aloin tajuta että hekin alkoivat pitää minusta. olin oppinut hyväksymään sen, että minun kanssa tutustumiseen menee aikaa, olen vain yksinkertaisesti ujo, eikä sitä auta hävetä. olen rohkaistunut valtavasti juuri tämän kokemuksen myötä. olen joutunut tavallaan "pakollakin" tutustumaan uusiin ihmisiin, ja huomannut ettei minussa ole vikaa, monet pitävät minusta vaikka olenkin aluksi ujo.
olen töissä asiakaspalvelu alalla jossa _joutuu_ olemaan kanssakäymisissä ihmisten kanssa. sekin on potkinut minua eteenpäin. olen monesti aivan pinnistellyt että uskallan mennä töissä kysymään tuntemattomalta ihmiseltä "tarvitsetko apua?", puhua tuntemattomalle ja esitellä tuotteita. aluksi se oli kamalaa muttei enää.