Jo muutaman vuoden ajan mutta enemmän viimeisten puolen vuoden aikana on päässäni pyörinyt enemmän tai vähemmän voimakkaita ajatuksia oman elämän kulkuun liittyen.
Kysymys on siitä, että teen jollain tavalla tiliä itselleni elämästäni, esimerkiksi mihin olen tullut tai päätynyt, mitä olen saavuttanut ja mitä minulla on. Jonkinlainen ikäkausikriisi tämä lie näin 35-vuotiaana, kenties alkavan "varhaiskeski-iän" pohdintoja.
On tällaista ollut ennenkin, viimeksi joskus 28-vuotiaana enemmän, mutta nyt "riisi" on enemmän puuroutuvaa lajiketta, nimittäin se, mitä näen, ei ole kovin hyvä.
En voi mitään sille, että tähän liittyy vertailu omiin kavereihini ja ikäisiin ihmisiin. Katson miten tahansa, niin en ole oikein onnistunut millään elämänalueella työ, raha, varallisuus, parisuhde, ihmissuhteet jne. Hyvää tässä on se, että en ole täysin epäonnistunutkaan, mutta tyytyväinen en elämääni missään nimessä ole.
Kunnon säännöllistä palkkatyötä ei ole, sen sijaan taloudellisesti epävarmaa, mutta toimeentulon kyllä antavaa ammatinharjoittamista. Uranäkymät ja edut ovat nollassa.
Koulutusala akateemisessa opinahjossa oli myös vikatikki, joten työpaikkoja ei juuri ole tarjolla ainakaan "omalla alalla", enkä tätä nyt hantteihin aio vaihtaa niin kauan kuin tästä leipää saan.
Ei kertynyttä rahavarallisuutta eikä omaisuutta näillä tuloilla, jotka menevät pientä ylimäärää lukuun ottamatta arkiseen elämiseen. Vähänkään isommista hankinnoista voi joskus uneksia, ei autosta tai omistusasunnosta koskaan näillä näkymin.
Lapsia ei ole eikä kai tulekaan. Avovaimoni on ihana ihminen, joten sikäli olen lähes onnellinen tässä suhteessa, mutta hänellä on jo ikää enemmän ja omat lapset, joten omaa perhettä ei ole luvassa. Hänen lastensa kanssa asumme yhdessä ja tulemme toimeen, mutta nyt kolmen murkun kanssa on välillä aika piinallista tämä elämä tappeluineen ja velttoiluineen.
Ihmissuhteetkaan eivät oikein ole hyvällä mallilla. Pari kaveria on, heistä kiitos, mutta emme tapaa usein ja muutenkin näen ihmisiä paljon vähemmän kuin haluaisin.
Pari harrastusta on onneksi mielen virkistykseksi.
Tilanne on siis jossain määrin kartoitettu, eikä se ole huono, mutta ei hyväkään, sanoisin, että olen elämääni jonkin verran tyytymätön. Asioiden muuttaminen ei ole yksinkertaista eikä yhtä helppoa kuin sen toteaminen. Uusia kavereita ei noin vain saa, eikä hyvää työpaikkaa jne.
Suuri lohtu tässä on se, ettei ole koskaan ollut mitään varsinaisia tavoitteita elämälleni. Huono seikka taas se, että nyt kun on ikää tultua alkanut haluamaan niitä tavallisia asioita - vaikken suuresti materian perään olekaan -, huomaan, että alkaa olla jo aika vaikeaa saavuttaa yleisesti ikäisteni elämissä olevia asioita omaisuuksineen ja omine lapsineen.
Tällaista.
Kysymys on siitä, että teen jollain tavalla tiliä itselleni elämästäni, esimerkiksi mihin olen tullut tai päätynyt, mitä olen saavuttanut ja mitä minulla on. Jonkinlainen ikäkausikriisi tämä lie näin 35-vuotiaana, kenties alkavan "varhaiskeski-iän" pohdintoja.
On tällaista ollut ennenkin, viimeksi joskus 28-vuotiaana enemmän, mutta nyt "riisi" on enemmän puuroutuvaa lajiketta, nimittäin se, mitä näen, ei ole kovin hyvä.
En voi mitään sille, että tähän liittyy vertailu omiin kavereihini ja ikäisiin ihmisiin. Katson miten tahansa, niin en ole oikein onnistunut millään elämänalueella työ, raha, varallisuus, parisuhde, ihmissuhteet jne. Hyvää tässä on se, että en ole täysin epäonnistunutkaan, mutta tyytyväinen en elämääni missään nimessä ole.
Kunnon säännöllistä palkkatyötä ei ole, sen sijaan taloudellisesti epävarmaa, mutta toimeentulon kyllä antavaa ammatinharjoittamista. Uranäkymät ja edut ovat nollassa.
Koulutusala akateemisessa opinahjossa oli myös vikatikki, joten työpaikkoja ei juuri ole tarjolla ainakaan "omalla alalla", enkä tätä nyt hantteihin aio vaihtaa niin kauan kuin tästä leipää saan.
Ei kertynyttä rahavarallisuutta eikä omaisuutta näillä tuloilla, jotka menevät pientä ylimäärää lukuun ottamatta arkiseen elämiseen. Vähänkään isommista hankinnoista voi joskus uneksia, ei autosta tai omistusasunnosta koskaan näillä näkymin.
Lapsia ei ole eikä kai tulekaan. Avovaimoni on ihana ihminen, joten sikäli olen lähes onnellinen tässä suhteessa, mutta hänellä on jo ikää enemmän ja omat lapset, joten omaa perhettä ei ole luvassa. Hänen lastensa kanssa asumme yhdessä ja tulemme toimeen, mutta nyt kolmen murkun kanssa on välillä aika piinallista tämä elämä tappeluineen ja velttoiluineen.
Ihmissuhteetkaan eivät oikein ole hyvällä mallilla. Pari kaveria on, heistä kiitos, mutta emme tapaa usein ja muutenkin näen ihmisiä paljon vähemmän kuin haluaisin.
Pari harrastusta on onneksi mielen virkistykseksi.
Tilanne on siis jossain määrin kartoitettu, eikä se ole huono, mutta ei hyväkään, sanoisin, että olen elämääni jonkin verran tyytymätön. Asioiden muuttaminen ei ole yksinkertaista eikä yhtä helppoa kuin sen toteaminen. Uusia kavereita ei noin vain saa, eikä hyvää työpaikkaa jne.
Suuri lohtu tässä on se, ettei ole koskaan ollut mitään varsinaisia tavoitteita elämälleni. Huono seikka taas se, että nyt kun on ikää tultua alkanut haluamaan niitä tavallisia asioita - vaikken suuresti materian perään olekaan -, huomaan, että alkaa olla jo aika vaikeaa saavuttaa yleisesti ikäisteni elämissä olevia asioita omaisuuksineen ja omine lapsineen.
Tällaista.
Vastaukset 20
Vanhimmat
on tehty, että ihmisen elämä kulkee 7:n vuoden sykleissä. Itselläni mennyt juuri noin. 42vuotiaana pohdiskelin taas "syntyjä syviä". Sillä kertaa kävin sitä vaihetta, että jos haluaa vielä lapsia, ni nyt on viime hetket käsillä ja päätökset tehtävä aika rivakkaa vauhtia. Itse tulin lopulta siihen tulokseen, että lapset on varmasti osaltani jo tehty. Seuraavaksi odotellaan, tuleeko 49-v taas joku henkisen ja myös fyysisen uudistumisen/hyväksymisen aika. Mutta mielenkiintoista, että kun olen puhunut tuosta 7:n vuoden syklistäm ihmiset ovat sanoneet, että tosiaan suurimmat elämänmuutokset on tapahtunut just noin.
Tuo 7 vuotta voi pitää paikkaansa, tosin en tiedä onko se sen uskottavampaa kuin kriisit aina tasakymmenvuosina.
hm, nuori (en ees 30 viel)oon ja en tiä et miten tän otat tän mut samapatuo;
ei kandee vertailla itteensä toisii, alkaa vaa vituttaa, kun aina tulee joku vastaan jolla NÄYTTÄÄ olevan asiat paremmin kun sulla...
asiat ei varmasti oo näin...
luultavasti joku kadehtii sitä kun sulla ei ole mitää taakkaa kannettavana, mietittävänä et pysyykö firma pystyssä jne...
kateus ja katkeruus sekä ahneus niitä pitää välttää jos haluaa elää onnellisen elämän. näin opin tässä pikkuhiljaa...
ja eks se onnellinen elämä oo tärkein?
toisaalta jos ei oo tyytyväinen omaan elämään. niin oon ite sitä mieltä et sit vaa tekee asioille jotai, jos haluut lisää rahaa, ei muutaku vkl töihi jos vanha duuni on hyvä ja ei haluu lähtee, jos muijan naama ja toosa ei kelpaa si hakeen uutta. jne... eikai siin, ei kandee kaavoihi kangistua.
hyvät jatkot=)
Kiitos neuvoista. Tuosta vertailusta sanoisin sen verran, että se ei ole hallittua vaan sisältä kumpuavaa joka viime aikoina on ryöpsähdellyt esiin enemmän. Toiseksi sinäkin vertaat itseäsi muihin, ainakin tulet vertaamaan jossakin vaiheessa elämääsi. Enkä tarkoita, että vertaisit itseäsi joka suhteessa erittäin hyvin menestyneisiin, vaan ihan kavereihisi tai ikäisiisi. Eikä tuo "näyttää olevan kaikki hyvin" oikein lohduta, sillä tiedän erittäin hyvin, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, hyvin toimeentuleva ja menestynyt voi olla onneton ja päin vastoin.... Sen sijaan ainakin se mikä näkyy on olemassa eikä se voi olla vaikuttamatta. Ymmärtänet mitä tarkoitan? toiset ehkä viihtyvät lähiöissä vuokralla koko ikänsä juopot naapurissa metelöimässä, toiset asuvat mieluummin esikaupungissa tai maalla vähän muakavammin...
Murrosikäisten kanssa kortteeratessa varmasti parisuhdekkin on kovalla koetuksella, terveellistä on välillä riidelläkkin ja päästellä höyryjä ulos, meillä useimmalla on ongelmana se,että ne tavalliset arkiset asiat on niitä jotka pitävät meidät pinnalla, olemme turhaan tyytymättömiä arkeen ja aherrukseen, lue roskalehtiä niin huomaat, ettei rikkaat ole sen onnellisempia. Sinulla on perhe, koulutus ja huonopalkkainen työ, mutta kaikkea on kuitenkin, ole siis siihen tyytyväinen, yksinäisyys on monen suurin ongelma. Lähtekää avovaimon kanssa johonkin kahdestaan tuulettumaan.
Kiitos vinkeistä. En kuitenkaan ole niin naiivi tai typerä, että kuvittelisin rikkaiden ja kuuluisien olevan onnellisia. Se ei oikeastaan liity minun elämääni mitenkään, koska en sellaista tavoittelekaan. Kokemukseni silti on, etten ole tyytyväinen elämääni erinäisistä syistä. Siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että tavoittelen ylellistä ääripäätä. Myös vertaukset Biafran köyhiin eivät toimi, koska jokainen on syntynyt minne on ja elää siellä ja kaikkien murheet ovat todellisia ja yhteiskunnallinen paikka mikä on, vaikkakin meillä ei olisikaan pulaa vedestä ja ruoasta. Absoluuttinen vertailu lohduttaa joskus mutta se ei ole psykologisesti kovin pätevää. Sinäkin kärsit huonosta työstä esimerkiksi, jos sinulla sellainen on.
niin varmaa kuin epävarma, en nyt tarkoittanutkaan
sitä asiaa rikkaista ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan tarkoitin, että jokainen on kai useimmiten tyytymätön vaikka asiat on ihan jees, itsestä on aika paljon kiinni missä valossa elämäänsä katselee, teillä miehillä on se mustavalkoinen ajatusmaailma, mihin naiset eivät useinkaa pääse sisälle. Oman puolisoni kanssa olen välillä helisemässä kun sairautensa vuoksi on äärettömän kärttyinen ja ilkeä. Murrosikäine poika myös välillä rassaa ja raha-asiat on useimmiten päin prikkalaa, kuitenkin aina jollain tavalla selviää päivästä toiseen.
Uskon, että jos ihmiset ovat keskimäärin tyytymättömiä elämäänsä, mistä en ole aivan varma, niin se johtuu siitä, että ihminen on tavoitteellinen olento joka luonnostaan pyrkii kohti parempaa, joskus myös enempää.
En ole tuosta mustavalkoisuudestani kovinkaan varma, itse asiassa moni pitää minua liiankin monimutkaisena. Pikemminkin ongelmani on harmaa ajattelu, tietynlainen päättämättömyys, ambivalenssi. kahden vaihtoehdon sijasta mielessäni on usein kymmenen.
Yleisesti ottaen pidän kliseenä ajatusta naisten ajatusmaailman värikylläisyydestä ja vivahteikkuudesta ja miesten yksioikoisuudesta. Uskon tuon streotypian olevan peräisin päättävässä asemissa olleiden miesten käytöksestä, kun johonkin on pakko ollut mennä, valita.
Kysymys on kohdallani myös kunniasta. Valitettavasti olen minäkin länsimaisen yhteiskunnan mies, saavutuksilla on siis väliä.
Taitaa olla omasta persoonasta aika paljon kiinni, minkälaiseksi elämän asenne muodostuu..pahinta on monen kohdalla katkeruus ja kateellisuus muita kohtaan. Itse olen aika boheemi luonne, ja se ei välttämättä ole mikään hyve...kaikkea muuta. Huumorintajuttomuus taas mielestäni on todellinen puute ihmiselle, se vaikka elämässä olisi kuinka rankkaa niin sitä sinnittelee sen huumorinkin avulla, toinen asia mikä on tärkeää, että ihmisellä on omia hyviä ystäviä edes yksi kappale, se on siunaus. On hyvä tietää jos elämä oikeen potkii päähän niin on joku jonka puoleen kääntyä(ei tarkoita sitä että pelkästään huonoina aikoina)
..saavutusten ja sosiaalisen aseman perusteella, näin se vaan on. Itsekin 35-vuotiaana miehenä törmään tähän jatkuvasti.
"Mitä teet työksesi?", "Monta lasta sinulla on?", "Missä asut?". Nämä ovat esimerkkejä peruskysymyksistä. Naiselle on paljon sallitumpaa antaa "heikompi" vastaus työ- ja toimeentulokysymyksissä, sen sijaan lapsikysymys lie heille vaikeampi. Joka tapauksessa vuokralla kerrostaloasunnossa yksin asuva 35-vuotias mies on luuseri ellei onnistu jotenkin perustelemaan ja selittelemään tilannettaan, ehkä silloinkin.
Luulen, että arvelusi siitä, että yksin vuokralla kerrostalossa asuva mies olisi luuseri, kertoo ehkä enemmänkin omista asenteistasi kuin todellisuudesta. Itse en ainakaan koskaan ole ymmärtänyt kyseenalaistaa kyseisen laista elämäntyyliä...Toisaalta se, ettei hanki omistusasuntoa ja autoa, on ekologisesti järkevä ja vastuullinen elämäntapa, joka on nyt nopeasti nouseva trendi. Itse olen elänyt taloudellisesti todella tiukoilla ja nyt kun tilanne on helpottanut, huomaan, että en kaipaa mitään omistettavaa, vaan jo se, että ei tarvitse venyttää ihan joka senttiä äärimmilleen on hienoa. Olen sinua vanhempi ja muistan, että alle 40-vuotiaana itselläni oli samoja tunteita kuin sinulla nyt ja halusin kaikkea. Välillä on hyväkin pysähtyä arvioimaan elämäänsä, mutta toivon, että et olisi kovin ankara itsellesi! Ja toivottavasti saat iloa myös parisuhteestasi, koska hyvää parisuhdetta on vaikea löytää, kuten ehkä olet huomannut, jos olet näitä palstoja lueskellut!
Ihmisen kuuluukin tehdä aina välillä elämässään välitilinpäätös.Pitää miettiä mihin on tullut ja ennenkaikkea se minne haluaa jatkossa mennä.
Jotenkin vain jää se tunne teksteistäsi, että olet luovuttanut. Toteat että elämäsi ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta torpedoit kaikki mahdollisuudet muutokseen. Sinä olet jo luovuttanut ennen kuin olet yrittänyt,mikä ilmenee hyvin allaolevasta lauseesta.
"Asioiden muuttaminen ei ole yksinkertaista eikä yhtä helppoa kuin sen toteaminen. Uusia kavereita ei noin vain saa, eikä hyvää työpaikkaa jne."
"Suuri lohtu tässä on se, ettei ole koskaan ollut mitään varsinaisia tavoitteita elämälleni."
Anteeksi, mutta en nyt pitäisi edellistä lausetta kovin lohdullisena. Todella kärjistettynä sanoen sinulla ei ole "mitään", koska et ole koskaan tavoitellut mitään.
Jotkut onnekkaat syntyvät täällä kultalusikka suussa, mutta kyllä valtaosa ihmisistä joutuu tekemään pirusti töitä saavuttaakseen sen mitä elämässä haluaa.
Tuo mitä sanot, pitää osaksi paikkaansa, nimittäin siltä osin, että en ole juuri koskaan mitään tavoitellut, jos sillä tarkoitetaan omaisuutta tms. Asiani ydin on se, että vasta nyt iän karttuessa olen sitä puolta ruvennut ajattelemaan enemmän.
Alle 3-kymppisenä aika meni opiskellessa sekä osa- ja määräaikaistöissä. Niihin aikoihin sattui myös 6-7 masennusvuotta, mikä ei ainakaan edesauttanut järkiratkaisuja ja elämän rakentamista. Se selittää osaksi sitä, miksi havahdun vähän myöhään tähän maalliseen puoleen.
Siinä olet väärässä, jos oletat, että luulen muiden saaneen kaiken helposti ja että kaikki hyvä tulee työtä tekemättä. Aina olen töitä tehnyt, enkä ole ilmaisiin lounaisiin tottunut, joten se siitä.
Sen vielä haluan sanoa, että en saanut tekstistäsi sitä käsitystä että kokisit muiden saavan asiat helposti.
Tarkoitin lähinnä sillä viimeisellä lauseella sitä,että jotkut saavat asiat helpolla, toiset tekevät ns."normaalin" määrän ponnisteluja päästäksen tavoitteisiin ja jotkut sitten joutuvat paiskimaan olan takaa. Misään nimessä et annan tekstissäsi lusmun kuvaa, päinvastoin :)
Valitat kaikesta ja jo melkein samassa lauseessa kerrotkin että oletkin saavuttanut ne asiat..
Kaikkea on mutta mikään ei ole hyvin.
Vaikka omistaisit koko mailman niin
asiat ei olisi yhtään se paremmin.
Ehkä kannattaisikin mennä syvälle itseensä
ja miettiä sitä että mikä siellä on pielessä.
Kirjoitat lähes kryptisen sekavasti, olet ehkä Euroviisujen metallisonnan huumaama? :I
Jos luet viestini uudelleen, sinun pitäisi huomata kolme asiaa: 1) En valita, vaan totean tilanteen niin kuin sen näen, ja se on aivan sallittua. 2) En väitä, että mikään ei ole hyvin, ainoastaan, että en ole täysin tyytyväinen. Voisi siis olla paremmin. 3) Vain sinä olet puhunut kaiken omistamisesta.
Kyllä se raha ja omaisuus kuule rauhoittaa, etenkin jos on elänyt vuosia pienillä tuloilla. Jos elää keskituloisen elämää, niin kuin sinä luultavasti jo ihan todennäköisesti, elämä onkin jo luultavasti todella helpompaa.
Mutta mielestäni tuossa ei ollut mitään niin kryptista..vaan ihan(melko)selkeetä.
>ainoastaan, että en ole täysin tyytyväinen.
No tässäpä sulla onkin oikee ongelma.
Pitäsköhän sun koittaa hakea lääkitys siihen..?
>Voisi siis olla paremmin
Aina joku voisi olla paremmin.
>Kyllä se raha ja omaisuus kuule rauhoittaa
Jos ratkaisu ongelmaasi on niin yksinkertainen
kuin raha niin tee sitten töitä ja tienaa sitä rahaa.
Hauska heppu olet!
>ainoastaan, että en ole täysin tyytyväinen.
No tässäpä sulla onkin oikee ongelma.
Pitäsköhän sun koittaa hakea lääkitys siihen..?
-> Miksi sinua häiritsee niin hirveästi se, jos en ole täysin tyytyväinen? Ja miksei niin voisi ja saisi ollakin? Meneekö päiväsi pilalle, jos kaikki ympärilläsi eivät sädehdi niin kuin sinun sielusi mustuutta?
Oletko koskaan elänyt pitkiä aikoja pienillä tuloilla? Jos olet, tajuat mitä tarkoitan rahakommentillani. Ellet, olet kersa.
Olen sinua 11 vuotta nuorempi, minulla on säännöllinen palkkatyö ja kohtalaiset tulot (tulee toimeen melko hyvin vaikka juuri mitään ei sukanvarteen jääkkään), minulla on asuntolaina ja useita ystäviä joita näen aina kun kerkeän, harrastuksia on. En todellakaan ole tyytyväinen elämääni. En ole opiskellut itselleni ammattia, vaan kävin täysin turhan lukion jonka jälkeen suoraan työelämään (raskaaseen kolmivuorotyöhön josta tuskin kukaan nautii, ylioppilaalla kun ei ole paljon valinnanvaraa). Nyt haaveilen opiskelusta mutta sehän on mahdotonta asuntolainan takia. Elämänkumppania en ole löytänyt. En vaan ole törmännyt oikeanlaiseen ihmiseen ja kokemukseni seurustelusuhteista ovat syvältä jostakin. En myöskään koskaan usko löytäväni elämäni prinssiä, olen hyvin skeptinen tuon asian suhteen. Tuntuu yksinäiseltä. Vihaan elämääni koska se on samaa paskaa päivästä toiseen ilman mitään päämääriä ja tavoitteita. Varmaankin elän vanhana piikana loppuelämäni, käyn töissä, nukun, syön ja biletän kavereitten kanssa. Ei minusta kuulosta kovin hohdokkaalta. Jotain muutosta tähän kaipaisi.
Tällä yritän sinulle sanoa että tuskin kukaan on tyytyväinen elämäänsä vaikka asiat periaatteessa olisikin hyvin. Aina puuttuu jotain.
Hmm...tuota 7 vuoden sykli hommaa jäin miettimään... Muutin 18- vuotiaana pois kotoa joten olisiko jo ensi vuonna jotain elämänmuutosta tulossa. Tuskinpa. Kuka tuollaisiin uskoo.
Niin ja älkää nyt sanoko että keskenkasvuinen kakara sielä valittelee turhasta, kyllä se vielä kerkeää. Olen kuullut tuon tarpeeksi monta kertaa.