Tämän olisi voinut kirjoittaa tuonne masennus sivuillekin, mutta kirjoitan tänne koska haluaisin vastauksia ei-masentuneilta äideiltä.
Haluaisin kuulla vähän, että minkälaista toisten taaperoiden äitien arki on. En siis mitään päiväohjelmaa kaipaa vaan äitien tuntemukset ja tunnelmat kiinnostavat.
Itselläni on reilun vuoden vanha ihana pikku tyttö, jota rakastan valtavasti. Jo odotusaikana alkoi masennus minua vaivaamaan (vaivannut usein elämäni aikana) ja lapsen ollessa 3 kk hakeuduin terapiaan. Olen käynyt siellä nyt vuoden ja välillä elämä tuntuukin jo paremmalta, mutta välillä on tosi synkkää.
Masennukseni johtuu lähinnä omasta lapsuudestani ja olen sitä terapiassa saanutkin hyvin työstettyä, mutta silti välillä on tosi kurja olo.
Suhteeni sukulaisiini ovat tämän oman "kriisini" aikana katkenneet ja koen sen melko surullisena asiana. Mieheni on kuitenkin aivan ihana. Hän jaksaa minua tukea, auttaa ja kannustaa.
Joskus tuntuu että päivä on synkkä jo heti aamusta. Ulos lähtö lapsen kanssa tai ruoan laitto tuntuu ylivoimaiselta. Olen niistä nyt kuitenkin vääntämällä selviytynyt ja mielestäni lapsenikin on ihan tasapainoisen oloinen.
Osittain sekin, ehkä vaikuttaa että olen aina ollut tosi tekevä ihminen ja on ollut ihan uusi tilanne olla lapsen kanssa kun ei voikaan enää niin paljoa touhuta omiaan.( Touhuaminen on aiemmin pitänyt minut psykkisesti tasapainossa ja olen sen avulla välttänyt masennuksen voimistumisen.) Lapseni ei myöskään vielä kävele, joten sekin kyllä vaikuttaa meitä molempia rajoittavasti.
Välillä taas päivä saattaa tuntua ihan kivaltakin ja saatan innostua vaikka sisustamisesta ja jaksaa kujeilla iloisena lapseni kanssa yms. yms.
Aika yksinäiseksi kyllä itseni koen miehen ollessa töissä. Minulla ei kauheasti ole ystäviä vaikka olen niitä yrittänyt äiti & lapsi -kerhosta yms. hankkia.
Lisäksi aiemmat ihmissuhteeni ovatkin paljolti olleet noita sukulaisuussuhteita, joita nyt siis ei enää ole. Vaikka se on surullista, niin se on käytännössä ainut tie psyykkisesti tasapainoiseen elämään (pitkä juttu, jota en nyt tässä ala selvittämään tarkemmin.)
Haluaisin nyt kuulla vähän, että miltä toisten äitien päivät tuntuvat ja siten saada vähän perspektiiviä tähän omaan tilanteeseeni.
Asiallisista vastauksista kiitos etukäteen.
Haluaisin kuulla vähän, että minkälaista toisten taaperoiden äitien arki on. En siis mitään päiväohjelmaa kaipaa vaan äitien tuntemukset ja tunnelmat kiinnostavat.
Itselläni on reilun vuoden vanha ihana pikku tyttö, jota rakastan valtavasti. Jo odotusaikana alkoi masennus minua vaivaamaan (vaivannut usein elämäni aikana) ja lapsen ollessa 3 kk hakeuduin terapiaan. Olen käynyt siellä nyt vuoden ja välillä elämä tuntuukin jo paremmalta, mutta välillä on tosi synkkää.
Masennukseni johtuu lähinnä omasta lapsuudestani ja olen sitä terapiassa saanutkin hyvin työstettyä, mutta silti välillä on tosi kurja olo.
Suhteeni sukulaisiini ovat tämän oman "kriisini" aikana katkenneet ja koen sen melko surullisena asiana. Mieheni on kuitenkin aivan ihana. Hän jaksaa minua tukea, auttaa ja kannustaa.
Joskus tuntuu että päivä on synkkä jo heti aamusta. Ulos lähtö lapsen kanssa tai ruoan laitto tuntuu ylivoimaiselta. Olen niistä nyt kuitenkin vääntämällä selviytynyt ja mielestäni lapsenikin on ihan tasapainoisen oloinen.
Osittain sekin, ehkä vaikuttaa että olen aina ollut tosi tekevä ihminen ja on ollut ihan uusi tilanne olla lapsen kanssa kun ei voikaan enää niin paljoa touhuta omiaan.( Touhuaminen on aiemmin pitänyt minut psykkisesti tasapainossa ja olen sen avulla välttänyt masennuksen voimistumisen.) Lapseni ei myöskään vielä kävele, joten sekin kyllä vaikuttaa meitä molempia rajoittavasti.
Välillä taas päivä saattaa tuntua ihan kivaltakin ja saatan innostua vaikka sisustamisesta ja jaksaa kujeilla iloisena lapseni kanssa yms. yms.
Aika yksinäiseksi kyllä itseni koen miehen ollessa töissä. Minulla ei kauheasti ole ystäviä vaikka olen niitä yrittänyt äiti & lapsi -kerhosta yms. hankkia.
Lisäksi aiemmat ihmissuhteeni ovatkin paljolti olleet noita sukulaisuussuhteita, joita nyt siis ei enää ole. Vaikka se on surullista, niin se on käytännössä ainut tie psyykkisesti tasapainoiseen elämään (pitkä juttu, jota en nyt tässä ala selvittämään tarkemmin.)
Haluaisin nyt kuulla vähän, että miltä toisten äitien päivät tuntuvat ja siten saada vähän perspektiiviä tähän omaan tilanteeseeni.
Asiallisista vastauksista kiitos etukäteen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
...kuulostaa. Meillä on ihana 1,4 v. poika, joka on minulle ja miehelleni kaikki kaikessa. Lapsi on meille molemmille ensimmäinen.
Suurimmaksi osaksi arki sujuu kuin itsestään, mutta välillä minusta tuntuu kuin kaikki kaatuisi päälle. Jotenkin silloin tuntuu kerta kaikkiaan ylivoimaiselta olla puoliso, äiti, työläinen, ystävä, sukulainen, naapuri, jne... En oikein osaa selittää sitä, mutta joskus tuntuu kuin olisin hukannut itseni kaikkien noiden muiden "roolien" alle...
Ja välillä suututtaa, kun minun on vain raa'asti pistettävä omat tarpeet ja halut taka-alalle, vaikka kuinka kaipaisin aikaa vain itselleni ja omille jutuilleni... Sitten taas soimaan itseäni itsekkyydestä ja jatkan eteenpäin... Hulluinta on se, että jos sitten onnistun saamaan hetken sitä omaa aikaa, en kuitenkaan sitten osaakaan tehdä sillä mitään järkevää! Milloinkaan ei ole hyvä... ;)
Jännintä tässä asiassa on se, että vaikka nimenomaan äitiys sekoitti kaiken päälaelleen, se on kuitenkin se asia, josta viimeisimpänä luopuisin. :)
Mainitsit tuosta, että jos saat omaa aikaa niin et osaa tehdä sillä mitään.
Onko siis sinullakin sellainen että kun viimein saat sen hetken että tekisit jotain omaa niin oletkin ihan älyttömän aikaan saamanton ja et osaa tarttua asioihin ?
Itse olen itsessäni tätä miettinyt. Olen niin kauhean huono ryhtymään napakasti mihinkään omaan tai myöskään näihin äitille kuuluviin hommiin. Tuntuu että jos velvollisuuden tunto & lapsen tarpeet ei patistaisi niin päivä menisi varmaan suurin piirtein seinää tai ainakin telkkaria tuijotellessa. Olen sen ajatellut johtuvan masennuksesta.
Mulla on todettu masennus jo ennen kuin aloin oottamaan ja söin siihen silloin lääkkeitäkin vuoden verran sekä kävin terapiassa.
Lääkkeet lopetin ja meni puolisen vuotta ja tulin raskaaksi. Nyt lapsi on 1,3v ja maailman ihanin (mitä nyt aika vaativa ja iteppäinen) ja häntä sekä miestäni kovin rakastan !
Mulle vaan kaikki jotenkin tuntuu niin älyttömän vaikealta aloittaa.. Lapsi saa purkkiruokaa (siinä ei ole tosiaankaan m,itään vikaa !!) siksi etten saa aloitettua ruuanlaittoa jos mies on töissä, ei vaan saa aikaisiksi.
Ulkona lähteminen on todella vaikeaa, vaikkakin sinne mentyä mieli on erittäin hyvä ja siellä on kiva olla, mut se lähteminen on aina niin kovin raskasta. Muksulle kyllä yleensä lauleskelen ja leikin sen kanssa, mut välillä on myös päiviä kun ei vaan jaksa.. Jotenkin lapsi sen kyllä näyttää ymmärtävän ja osaa myös leikkiä yksin jos minä en jaksa osallistua. Käy sitten aina välillä halaamassa ja pussaamas kun mä kattelen hänen leikkejään sohvalta :)
Mä kun saan omaa aikaa niin en tiedä mistä aloittaisin mitäkin tekemään, asioita ois aina miljoona mut useimmiten en saa aikasiksi mitään :(
Ainut henkireikä on mulle kutominen, se piristää..
Muutaman kerran tässä kun on ollut aurinkoinen päivä, ni oon innostunu jopa vaihtamaan verhot tai ompelemaan, mut muuten tollaset jää.
Kotityötkin yleensä tulee tehtyä sitten kaikki putkeen, koska ei taas tiedä koska jaksaa asiaan seuraavan kerran panostaa.
Onneks ukko on ymmärtäväinen kans ja tukee, ei valita.. Tarkoitus ois nyt puhuu neuvolassa jos pääsis uudestaan aloittamaan psykologilla käynnin. En vaan oo saanu aikasiks sinnekkään soittaa, vaiks siellä ois pitäny käydä synnytyksen jälkeen kontrollissa (mahdollisen babybluen takia) koska olin juuri ollut masentunut.
Ystävät on välillä niin rasittavia kun sanovat et kyllä se siitä kun lähdet vain ulos ym.ni helpottaa se masennus. Ne ei vaan käsitä et jos se ois niin helppoa ni ei kait täällä ois masentuneita ihmisiä lainkaan !?
Sekavaahan tästä tais tulla, mut..
Koeta jaksaa, et tosiaankaan oo yksin !
Hei!
Itsellä reilun vuoden ikäinen ihanainen tyttö. Itse olen saanut sen vanhempana ja aina ollut "menevässä työssä" ja työ on ollut keskeistä elämässä. Ja sitten yht äkkiä olenkin kotona tytön kanssa. Huikea muutos!
Välillä on ihanaa herätä aamulla, maata ja nauttia- ei tarvitse miettiä työaioita ym. Mutta vaikka minulla ei sen kummempaa (elämän arkimasennuksia) ole ollutkaan niin tulee niitä päiviä jolloin seinät tuntuu kaatuvan päälle ja tuntuu, että koko päivä on mennut siihen kun olemme käyneet ulkona, leikkineet ja nukuttanut olen vauvaa!! Itsekin olen hyvin tekävä ja se on ollut melkoinen oppimisen paikka että ei vaan ehdi. En osaa myöskään kunnolla rentoutua vaan koko ajan mieles että pitäisi sitä ja tätä tehdä..
Välillä tunnen jotain hyvin tyhjää sisällä ja surullisuutta ekä osaa selittää mitä se on --ja kuten muillakin tulee sitten syyllinen olo että enkö nautikaan tästä ajasta vaikka tästä olen unelmoinut:( --ihmeellistä--minusta tuntuu että mies ei ymmärrä ollenkaan. Meillä mies on ma-to pois kotoa ja olen tytön kanssa kahdestaan. Joskus torstaina tuntuu että odotan sitä että saisin edes kaupassa käydä yksin--on sellainen selittämätön "tukehtumispisteessä" oleva olo.
Olen ajatellut asian niin, että ehkä meihin naisiin on turhaan "iskostettu" se asia, että se äitiys on jotakin niin suurta että silloin pitäisi olla onnellinen ja nauttia. Mutta eihän se mene niin, ihmisiähän me vaan olemme. Joskus lapsi osaa olla "oikea pikku hallitsija"--tuntuu että mikään ei mene oikein ja silloin väsyy itsekin! Totta kai!! Itselle on ollut vaikeaa oppia ja hyväksyä että vaikka minä rakastaan eniten maailmassa tuota pikku prinsessani niin joinakin päivinä tämä pikku aurinkoni imee minusta kaiken irti--huh:) ja silloin voi jopa olla se äitiyden ihanuus vaakalaudalla. Muttaonneksi nämä pikku aurinkomme samassa sulattavat meidät ihanuudellaan ja kaikki on "anteeksi annettua"-- Mutta älkää vaatiko itseltä liikaa--ottakaa omaa aikaa niin silloin jaksaa!! Ja ne tuntemukset varmasti on aika monella äidillä; masennusta, ärtymystä, riittämättömyyttä ja kuitenkin niin paljon rakkautta ja onnellisuutta pienestä-- yks kiva runo on että "sinä omalla pienuudellasi mullistit meidän maailmamme ja vieläkin olemme ihmeissämme"
Tsemppiä ja aurinkoisia ajatuksia:)
...vaikka mitä, mutta kun sitten jotain pitäisi tehdä, ei todellakaan tiedä, mistä aloittaisi ja hetki onkin sitten taas ohitse... Ja illan päätteeksi huomaa, että on aloittanut monta asiaa ja yhtä monta on edelleen kesken! Saatan myös unohtaa huoneeseen tultuani, mitä minun pitikään tehdä (vakiolause nykyään "Mitäs minä olinkaan hakemassa/tekemässä...?")... ;)
Aika ei tunnu riittävän enää mihinkään ja sitten poden huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi/jaksa huolehtia kaikista niistä asioista, joita itse itselleni tavoitteeksi asetan! Ja kun asiat rupeavat kasaantumaan, ei enää hetken päästä todellakan tiedä, mihin tarttuisi...! Joinakin aamuina ei tee ollenkaan mieli nousta sängystä, mutta pakkohan se on. Sitten toisinaan on päiviä, joiden päätteeksi on todella tyytyväinen, kun on saanut (mielestään) paljon aikaiseksi (vaikkakin se olisi kuinka pientä...).
En tiedä, asetan itselleni varmaan liikaa tavoitteita ja vaadin itseltäni välillä enemmän kuin jaksankaan... Olen aina pyrkinyt täydellisyyteen vaikka tiedän, ettei täydellistä ihmistä olekaan... Mene ja tiedä, ehkä tämä on jonkinlainen "sopeutumisvaihe" vanhemmuuteen...?
Vielä kun oppisi täysillä nauttimaan vanhemmuudesta niin, ettei koko ajan tarvitsi olla huolissaan tulevasta... Maailma kun tuntuu muuttuvat aina vaan ikävemmäksi paikaksi nykyään... :/
...kirjoituksestasi, oli kuin olisi omia ajatuksia lukenut...! Ja lohtua tuo se tieto, ettei ole ainoa, joka näin tuntee... :)
Minusta välillä myös tuntuu, ettei mieheni ymmärrä, miten väsynyt olen henkisesti kaikkeen... Hän on kyllä maailman ihanin ihminen ja auttaa lapsen hoidossa aina kun pystyy ja jaksaa, mutta kun minä en välillä osaa nauttia siitäkään, vaan omatunto kolkuttaa, että minunhan se pitäisi nyt tuokin tehdä ja minunhan se pitäisi tuokin tehdä...! Kärsin vieläkin pahoista "hormoonipiikeistä", joita tulee säännöllisesti tiettyinä aikoina kuukaudesta (ovulaation tienoilla ja ennen kuukautisia...) ja silloin mieheni kärsivällisyys on todella kovilla... Onneksi hän on tietoinen niistä ja osaa suhtautua niihin asiaankuuluvalla tavalla (=olla hiljaa ja antaa kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...)... ;) Ja onneksi olen itsekin oppinut niitä hillitsemään (=osaan pitää suuni kiinni ja odottaa sen menevän ohitse...), mutta se on itselleenkin äärimmäisen rasittavaa, kun ei täysin hallitse itseään...
Kaipa se tästä asettuu ajan kanssa (tai sen kanssa oppii elämään...) ja onneksi kevät on kohta ovella, ehkäpä se aurinko paistelee sitten useammin tähänkin risukasaan... ;D
Jaksamisia! :)
Minun mies on armeijassa ja meillä on 1v3kk poika.
Mies ei siis ole kuin viikonloppuisin kotona.
Aamulla yleensä tuntuu ettei jaksaisi millään nousta. En "osaa" mennä ajoissa nukkumaan, joten siinäkin lienee syynsä. Päivät menee poikaa kieltäsessä. Hän kun menee pistorasioita sörkkimään (on kuitenkin suojat), rimpuilee joka paikassa ja penkoo kaiken maailman laatikot ja kaapit.
Ulkoileman yritän lehteä joka päivä sään salliessa, sillä tunnen huonoa omatuntoa jos ei olla käyty ulkona.
Kun poika alkaa päikkäreille, minäkin alan. Siitäkin tunnen huonoa omatuntoa, vaikka tiedän monen äidin tekevän niin.
Joskus harvoin iskee kotityö innostus. En ole siivoaja ihminen, mutta joskus siivoan joka paikan ihmeen tarkkaan. Nyt taas on menossa vaihe, jolloin en millään viitsi imuroida enkä varsinkaan kunnolla siivota, vaikka tarvetta todellakin olisi.
Poikamme syö myös aika paljon pilttiä, yms. Siitäkin tunnen huonoa omatuntoa. En edes tiedä miksi. Monikin lapsi syö usein pilttiä, eikä lapsessa eikä äidissä ole mitäämn vikaa.
Miehen ollessa paikalla, olen todella väsynyt. Nuknu liian pitkät päikkärit ja tunnen huonoa omatuntoa jos mies on iltapäivään mennessä syöttänyt ja vaihtanut vaipat pojalle, enkä minä ole tehnyt "mitään". Typerää, tiedän.
..Kyllä tuossa luki kaikki kun olisin itse kirjottanut,eli ei se ehkä ole typerää ku meitä on muitakin..toivottavasti..:) Itselläni kohta kahen vanha poika ja toinen syntyy kesällä..ja tunnen huonoa omatuntoa kaikesta ihan niinkun sinäkin.. mutta kait tässä vaan on eteenpäin porhallettava.. vaikka huono äiti olo piinaakin päivittäin.. mielestäni en kuitenkaan ole masentunut,pari suhde toimii ja olen ihan iloinen mutta kun ei millään aina jaksaisi ulkoilla ja laittaa terveellistä ruokaa yms. ja sitten sekin kun asutaan vähän syrjemmässä ni ei aina pääse ystävienkää luo ja niitä äiti ystäviä ei oikestaa paljoa ole..
Kuulostitpa minulta. Miten on hassua. Tässä elellään päivä kerrallaan. Itselläni on 1 v. 2 kk poika. Tänään sain aikaiseksi lähdettyä pojan kanssa ulos pihalle kävelemään. Poika opetteli kengillä kävelyä ja hyvin oppikin. Ollaan me käyty kävelyllä rattaiden kanssa tai kaupoilla päivittäin mutta en ole viennyt lasta erikseen leikkimään ulos.
Itse masennuksesta kärsivänä en usko paranevani ikinä kokonaan. Uskon parempiin hetkiin.
Toivottavasti saat voimaa tietäessäsi ettet ole ainoa samassa tilanteessa oleva.