Hei te kaikki ihhmiset jotka olette menettäneet koiranne yllättäen ja äkillisesti, auttakaa minua. Menetin rakkaani ihanan dalmistytön Pipsan viime kesänä aivan yllättäen, kun häntä potkaisi hevonen maksaan. Pipsa leikattiin ja hän selvisi siitä, mutta seuraavana yönä rakkaani sulki silmänsä viimeisen kerran ja lähti taivaan enkeliksi. Itse en ollut hänen vieressään, kun olin sairaalassa vauvani kanssa joka oli vasta muutaman päivän ikäinen. Minulla on jäänyt hirveä tuska ja itsesyytökset tapahtuneesta ja siitä, että en päässyt Pipsan luokse tukemaan häntä ja silittämään silkkistä päätä.. En saanut sanoa hyvästejä, suukottaa rakastani, en vaikka olin sen hänelle luvannut. Tuntuu kuin olisin pettänyt hänet, parhaan ystäväni jonka kanssa kuljin yhdeksän yhteistä vuotta. Ainoastaan sain puhua hänelle puhelimen kautta ja muistain kuinka kerroin vauvasta ja että haetaan hänet pian kotiin ja kuinka paljon rakastan häntä.. Äitini sanoi, että Pipsalla oli vaan hännäntöpö heilunut viuhasti niinkun aina kun puhuin hänelle puhelimeen. Pipsa varmasti odotti minua ja ehkä sen takia luovutti taistelun, kun en ikinä saapunut paikalle.. Tältä minusta tuntuu. Kuinka tämmöisestä voi selvitä, kertokaa hyvät koiraihmiset, miten päästä eteenpäin? Pipsa menetti leikkauksessa 2litraa verta ja hänelle laitettin vain tippa. Kuinka voi olla mahdollista, että Suomessa on näin huonot hoitomahdollisuudet koiralla, en sitä voi ymmärtää.. Olisiko verensiirto pelastanut rakkaani? Olen todella katkera eniten itselleni,, kun petin Pipsan ja suru ja tuska ovat sietämättömät ja tämä kalvava syyllisyys jota tunnen hetkihetkeltä vain enemmän. Toinen asia minulla oli,että ennen olin todella koirarakas ja koirat oli minulle kaikki kaikessa ja nyt en pysty edes hellimään tämänhetkisiä koiriani, vaan hoidan heitä robotin lailla. En kykene kiintymään koiraan enää, pelkään että se viedään muinulta pois kumminkin. Kuinka voisin saada sen rakkauden tunteen takaisin jota Pipsaa kohtaan tunsin/tunnen, kuinka voisin helliä ja rakastaa nykyisiäkin koiriani? Asiat vaivaavat minua todella ja tarvisin kiireesti apua ongelmiini. Pipsaa ikuisesti rakastaen, kaivaten, kiittäen ja jälleen näkemistä odottaen, Mami. T. Maiju Ilomäki
Rakkaan koiran poismeno, kuinka selvitä?
Pipsa-dalmis
72273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
oma koirani kuoli kans aikanaan tapaturmassa ja monta vuotta sen perään itkin, muista koirista en niin paljon oppinut välittämään, mutta nyt kun siitä on kulunut jo 9vuotta olen antanut itseni rakastua omaan nykyiseen tuholaiseeni :) aikaa se vie mutta antaa viiä, suru kannattaa surra pois siinä ajassa kun itsestä siltä tuntuu.. kunhan muistat etteivät muut koirat ole poismenneen koirasi paikkaa viemässä.. aikansa se ottaa mutta joskus se helpottaa :) saattaa auttaa jos kirjoitat koirallesi kirjeen, kirjoitat siihen missä olit ja miksi sillon kun et sen luokse päässyt, hyvästelet sen kirjeessä ja viet haudalle, lue se koirallesi tai anna se mukaan.. silloin olet ainakin hyvästellyt koirasi.. jaksamisia.
Niinhän se on , aika jos joku parantaa haavat. Pipsa kyllä tosiaan oli minulle kuin oma lapsi ja aika jolloin sain hänet oli minulle vaikeaa, pahin murrosikä ja kapina. Pipsa tottakai tuli tärkeäksi ja minulle hän oli paras ystävä ja on edelleen. Hyvästelin Pipsan hautajaisissa ja jo silloin kerroin miksen päässyt hänen luokseen ja puhuin muutenkin kaikkea. Hyvästijättö oli arvokas ja kaunis, mutta todella vaikea kokemus. Ehkä Pipsan lähtö tuntuu niin pahalta sen takia että en ollut itse paikalla, vaikka varmasti sekin on kamala tilanne. Koira on inhimillinen olento, minulle yhtä arvokas kuin ihmiselämäkin ja Pipsalla kyllä oli hieno kaunis ja hänelle pitkä elämä. Muistot tekee vielä kipeetä, mutta varmasti ne ajan kanssa ovat ihania ja niitä haluaa vaalia. Pipsasta viä sen verran, että hän oli sairas koko ikänsä, kaihi oli jo vienyt toisesta silmästä näön ja allergiat vaivasivat, mutta ikinä hän ei luopunut elämänilostaan, Pipsa oli koira joka rakasti elämää. Sain häneltä hyvin paljon, niinkuin koiralta voi saada, ehkä pitäisi olla vain kiitollinen eikä surra niin paljon. Meillä on nyt toinen dalmatiankoira Keke tyttö 4kk joka on kanssa ihan kiva haukku, mutta tosiaankin ihan eri maaata Pipsan kanssa. Olenkin yrittänyt etten vertailisi niitä keskenään, niin tulee helposti tehtyä, kun on vielä samanrotuinen. Voimia kaikille koiransa menettäneille, olisi mukava jakaa kokemuksia kanssanne. T. Maiju, Pipsa-enkeli, Molla- beagle 9kk ja Keiju-dalmis 4kk
ehkä siksi niin rakkaita, että niillä on sydämmissämme lapsen paikka. Koirat eivät kuitenkaan ole lapsia ja kun koiran ottaa, kannattaa tehdä itselleen jo siinä vaiheessa selväksi, että joutuu koirasta joskus luopumaan. Parhaimmillaankin koira elää vain noin 10-15 vuotta, mikä on pieni osa ihmisen ikää. Koiran elämää ei kannata verrata ihmisen elämään. Sinun koirallasi oli varmasti hyvä elämä, koska rakastit sitä noin kovasti!
Sinulla on oikeus ikävöidä koiraasi, mutta ei kannata liikaa murehtia menneitä tai inhimillistää koiraa. Me ihmiset olemme usein itsekkäitä näissä asioissa. Suremme koiraa, koska saimme siltä niin paljon, emmekä haluaisi päästää kärsivää koiraa menemään. Koirat eivät ajattele kuten ihmiset ja vaikka tuttu ääni saakin niiden hännän heilumaan, eivät ne osaa samalla tavalla miettiä, missä olet tai tiedostaa mistä ääni kuuluu, varsinkaan leikkauksen jälkeen vahvoissa lääkkeissä. Koska olet aikuinen ihminen, oma lapsi ja kaikkea, ymmärrät varmasti tämän. Pääset parhaiten yli koiran menetyksestä, kun et murehdi mennyttä tai syyllistä itseäsi, vaan hyväksyt, että tämä oli koirasi hetki. Saithan siltä jo paljon, päästä se nyt menemään.
olen kokenut liki kaksi vuotta sitten.Silloin silmäteräni, 9 vuotias Tessa koirani jäi kotiportilla auton alle.
Se oli uskomatonta, sanoin kuvaamatonta.
Sunnuntaiaamuna 5 aikaan päästin aitasta aamupissille, eikä tullut mieleenkään, että joku auto kulkee niin aikaisin tosi hiljaisella kylätiellä korvessa. Vietämme kaikki kesät tuolla ja suuren osan talveakin.
Unohdin, että sinnekin tulee lehti ja se oli jakeluauto, joka koitui koirani kohtaloksi.
Piha-alueemme on aidattu, mutta portti oli auki.Kotiin tullessa jäi alle.
Pihan puolelle tuli horjuvin askelin ja mieheni käsivarsilla veti viimeisen henkäyksen.
Sanotaanhan sitä, että aika parantaa ja unohtaa ei koskaan tarvitsekkaan.
Nyt on kohta puolitoista vuotias hauveli tuossa kasvamassa ja järjestää kyllä ohjelmaa, mutta ikävä on välillä kova.
Meillä on kolme koiraa ja oli silloinkin, mutta tuo oli sellainen mamman kulta. Niin on tämä nuori vintiökin. Toki myös nämä metsäkoiratkin, vaikka niille iskä onkin yliveto.
Voimia sinulle suruusi. Siellä ne meidän koirat taivaalla kirkkaina tähtinä meille tuikkii.
Koira ei voi korvata lasta, mutta ei myöskään lapsi koiraa. Itselläni on kaksi lasta ja viikko sitten hautasin rakkaan koirani. Ja oikeastaan nyt vasta tajuan, mitä se minulle merkitsi. Se oli minulle ystävä ja turva, joka lohdutti minua vaikeina hetkinä. Se oli läsnä jokaisessa päivässä ja hetkessä, iloissa ja suruissa. Ihminen se ei ollut, mutta suuri persoona, joka kosketti meidän perheen elämää suuresti. Sitä surua ei pidä vähätellä, vaan antaa aikaa ja lupa surra. Minäkään en pystynyt hyvästejä sanomaan, mutta tärkeämpää oli se,mitä sanoin ja tein koirani elämän varrella. Kyllä se tiesi, niinkuin sinunkin koirasi, että oli rakastettu. =) Voimia kaikille ystävänsä menettäneille.
Ensin osanottoni sinulle ja kaikille muillekin rakkaan lmmikkinsä menettäneille!
Oma tarinani menee näin:
2003 heinä-elokuun vaihteilla kolme koiraamme kävi uimassa ja tästä seurasi 2 lievää sinilevä myrkytystä ja 1 todella paha sinilevä myrkytys.
Rakas vanhukseni oli tuolloin 8v ja juuri jäänyt eläkkeelle vartiokoiran tehtävistä.
Sinilevä myrkytys teki tuhonsa ja kaikesta työstä ja huolenpidosta huolimatta jouduin nukuttamaan koirani pois.
2003 joulukuun alku vajaa 3 vuotias uroksemme istui omituisesti pihan perällä korvat luimussa.Kun yritin huutaa käänti vain hädin tuskin päätään.Vihdoin kun sai tulemaan luokse oli mahan seutu turvonnut aivan palloksi.Kuvittelin mahalaukun kiertymäksi ja kiireesti lääkäriin.
Sielä totuus iski lujaa kasvoille kun lääkäri ilmoitti rakkaani pernan turvonneen ja pahasta ilma rinnasta johon auttaisi vain leikkaus.Annettii 50% mahdollisuus selvitä matkasta Helsinkiin leikkaukseen.
Avomieheni kanssa keskusteltuamme päätimme erittäin vilkas luontoisen koiramme päästä tuskistaa ikuisiksi ajoiksi.
Kummankin näiden kohdalla mietin edelleen mitä olisin vielä voinut tehdä heidän eteensä,olisiko vielä joku keino ollut käyttämättä jota en huomannut,antaako enkelini minulle koskaan anteeksi ja edelleen tätä kirjoittaessa kyyneleet nousee silmiini koska haluaisin heidät takasin.
Viimeinen vanhukseni alkoi oireilla talven 2007 lopulla, jalat välillä pettivät alta.Vihdoin sain voimaa heinäkuussa viedä koiran selkä kuviin koska tuolloin oli tilanne pahentunut huomattavasti.Kuvauksissa näkyi pahat ahtaumat ja rustottumat jotka olivat vallanneet koko selän ja lisäksi lanneranka oli painunut niin alas, että painoi issias hermoo johon lääkäri totesi ihme että koira vielä kävelee.Tiesin jo matkalla, että joudun jättämään sillä reissulla jäähyväiset viimeiselle rakkaalleni ja tuskan taival oli kova.Ainut lohtu oli, että tiesin tekeväni palveluksen ja hän pääsee kivuista ja säryistä lopullisesti enkelten taivaaseen kavereiden sa luokse juoksemaan.
Näistä jokaisesta tapauksesta olen tyytyväinen päätöksiini etten ollut se julma ihminen joka itsekkäästi ajatteli itseään ja omaa suruaan.
Mielestäni täytyy aina ajatella rakkaan lemmikin kannalta asia.
Itseään voi syyttää ja miettiä mitä toisin olisi voinut tehdä.Se ei kuitenkaan tuo heitä takaisin.
Kun ajattelee leikkausta ja siitä selviämistä,kuin energinen ja vilkas koira on, miten huolehdit toipumis ajasta ja paljon muita kysymyksiä kannattaa esittää itselleen jolla ajatella koiran osaa.
Puoli vuotta olimme olman koiraa ja nyt jaloissa pyörii 12vk pentu.Osaan rakastaa sitä.Se on uusi tarina elämässäni ja saan uudet muistot enkeleitteni muistojen rinnalle.
moi, luin viestisi se oli tosi kaunis ja ajattelin vastata siihen.mulla oli itellä kans tosi rakas koira " ossi " 9-v kun se jouduttiin viemään piikille sen takia kun ei syöny enää aikoihin mitään.niin se oli sekarotunen.se et sain elämäni sen jälkeen raiteille oli et meille synty poika, ny 3-v ja tosi kiva ja ihana poika.ollaan eletty oikeestaan pojan ehoilla, oon aatellu et jos jotain menettää niin jotain saa tilalle.en tiä onko sulla perhettä mut jos on niin rakasta sitä niin paljon kun vaan voit, luulen tai uskon sielun elämään, ja musta tuntuu et välillä toi meiän poika " ville " tekee ja näyttää samoja juttuja kun " ossi " teki.rakastaen sitä mitä menetit ja ottaen osaa t: ME