No ainakin opin tietämään psykiatrin ja psykologin eron toisin kuin valtakunnan suurimman sanomalehden eli hesarin mielipidetoimittaja!
Lisäksi sairauteni on opettanut muuta konkreettista ainakin psyykelääkerintamalla ja kaikessa muussakin, mikä liittyy psyykepotilaan arkeen.
Hieman abstrakteja asioita sairauteni on opettanut ainakin nöyryyttä ja toisten ihmisten arvostusta.
Lisäksi sairauteni on opettanut muuta konkreettista ainakin psyykelääkerintamalla ja kaikessa muussakin, mikä liittyy psyykepotilaan arkeen.
Hieman abstrakteja asioita sairauteni on opettanut ainakin nöyryyttä ja toisten ihmisten arvostusta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
itse sairaus ole sinulle mitään opettanut. Minä uskon, että olet oppinut nöyryyttä ja toisten ihmisten kunnioitusta enemmän siitä, että olet huomannut, että muillakin ihmisillä on samoja ongelmia, kun sinulla ja kun käyt tätä keskustelua päivästä toiseen tulet huomaamaan, että on ihmisiä, joiden asiat ovat luokkaa huonommassa jamassa kuin sinun. Häh? :-) Osuinko lähellekään?
On olemassa välilliset ja välittömät seuraukset, joista voi ottaa oppia.
täytyy nyt vähän pohtia, mutta saatat olla oikeassa.
Ei ihmisen välttämättä tarvitse kiereskellä tuhkassa jalostuakseen viisaammaksi. (korostan sanaa välttämättä)
Mutta jos haluaa löytää sairaudesta jotain hyvääkin pelkkien negatiivisten ajatusten sijaan, toimii se niinkin.
edellistä viestiäsi illalla, kun olen tullut kotiin.
Joillekin se on välttämätöntä;) Opin omien masenuusvuosieni aikana paljon sellaista mitä ei missään kirjassa lue. Sairastumisesta on tavallaan tullut yksi vahvuuteni- voimavara.
olet mielestäni oivaltanut asian oikein ja tajuan mitä tarkoitat.
Minun pointtini on kuitenkin, että omien kokemusteni nojalla uskon, että ihminen kyllä voi oppia sairaudesta tai sitten muista vaikeuksista paljonkin, mutta se vaatii ihmiseltä valmiuksia ikään kuin vastaanottaa sisäistä informaatiota.
Omat kokemukseni mielen sairaudesta ovat sikäli hataria, että olen toki ollut psykoterapiassa ja käynyt psykiatrin pakeilla saamassa lääkettä siihen, mutta minulla se ei mennyt niin pitkälle, että olisin terapian jälkeen enää tarvinnut MTT:n palveluja.
Minulla on tämä puoliso, joka on sairastanut masennusta 14 vuotta. Ja hän on jo kroonistunut, eikä ole enää pitkään aikaan osoittanut edes halua "parantua". ed. lainausmerkeissä siksi, että se on suhteellinen käsite.
Olen vahvasti sitä mieltä, että koska tunnen koko joukon ihmisiä, jotka syystä tahi toisesta ovat joutuneet syrjään joko mt- tai muista syistä, ovat luovuttaneet. En näe heidän elämässään mitään, mikä viittaisi asiasta jotain opitun.
Sitten taas tunnen koko joukon ihmisiä, jotka ovat oppineet hyväksymään itsensä sellaisina kuin ovat ja ovat ikää kuin jalostuneet ongelmiensa johdosta.
Mikä ei tapa se vahvistaa, on mielestäni täyttä potaskaa. On paljon syrjäytyneitä, jotka ovat luovuttaneet täysin, eikä heillä ole työkaluja omassa sisimmässään asioiden tilan korjaamiseen.
Heitä meidän pitäisi auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Se on minun mielestäni yhteiskunnan tehtävä. Ei siis kirkon eikä vapaaehtoisjärjestöjen. Kyllä näitäkin instituutioita tarvitaan, mutta yhteiskunnan on kannettava vastuunsa myös niistä, jotka eivät yksin jaksa.
En ruvennut papiksi, koska olen ateisti.:-D
Separoin viestisi tähän jos sopii?
"se vaatii ihmiseltä valmiuksia ikään kuin vastaanottaa sisäistä informaatiota."
Nimenomaan kyky vastaanottaa informaatiota ja käyttää tätä informaatiota hyödykseen.Toisaalta ei se aina silloinkaan suju.
"Minulla on tämä puoliso, joka on sairastanut masennusta 14 vuotta. Ja hän on jo kroonistunut, eikä ole enää pitkään aikaan osoittanut edes halua "parantua". ed. lainausmerkeissä siksi, että se on suhteellinen käsite."
Niin se on niin suhteellinen käsite. Joskus yrityksistä huolimatta ihminen ei vaan palaa entiselleen. Väsyy matkalla. Olen kokenut joskus suurta stressiä ja painetta siitä kuinka läheiseni olettavat henkisen sairauden parantuva vähän kuin tuhkarokko. Se menee ohi kolmessa viikossa. ;-). Ei näissä asioissa ihmiselle voida antaa tiettyä aikaa jolloin hänen tulisiolla taas terve ja työkykyinen. Ei se mene aina niin. Tietämättömyys on pahasta.
"Olen vahvasti sitä mieltä, että koska tunnen koko joukon ihmisiä, jotka syystä tahi toisesta ovat joutuneet syrjään joko mt- tai muista syistä, ovat luovuttaneet. En näe heidän elämässään mitään, mikä viittaisi asiasta jotain opitun."
Kuin edellä syitä voi olla monia. Luottamuspula lääkäriin tai terapeuttiin voisi olla yksi. Voi löytyä myös suuria taloudellisia taakkoja joihin ei terapia tehoa, ei edes uudenlainen asennoituminen niihin. Aika paljon näkee myös kirjotuksia siitä ettei terapia toimi, ihminen jää pelkän lääkityksen varaan yksin.
"Sitten taas tunnen koko joukon ihmisiä, jotka ovat oppineet hyväksymään itsensä sellaisina kuin ovat ja ovat ikää kuin jalostuneet ongelmiensa johdosta."
Tässä ydin. En tunne jalostuneeni, mutta kyllä terapian läpikäyminen antoi omanarvon tuntoa. Ehket usko mutta joidenkin täytyy opetella sellainenkin asia vasta aikuisena. Omanarvontunnon kautta oppii paremmin hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
"Mikä ei tapa se vahvistaa, on mielestäni täyttä potaskaa. On paljon syrjäytyneitä, jotka ovat luovuttaneet täysin, eikä heillä ole työkaluja omassa sisimmässään asioiden tilan korjaamiseen."
Niinpä, ihminen voi kuolla myös pystyyn!
Näitä on paljon kas kun me emme ole samasta muotista valettuja. Heikkous on sellainen sana mitä nykypäivän maailmassa ei pahemmin suvaita. Että olet heikko itsesi suhteen etkä jaksa toisten vaatimuksista huolimatta. Se on surulista, ei sellaista kelleen toivo.
"Heitä meidän pitäisi auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Se on minun mielestäni yhteiskunnan tehtävä. Ei siis kirkon eikä vapaaehtoisjärjestöjen. Kyllä näitäkin instituutioita tarvitaan, mutta yhteiskunnan on kannettava vastuunsa myös niistä, jotka eivät yksin jaksa."
Voi niinpä! Pieni politiikko herää sisälläni. Priorisointi on kuitenkin päivän sana. Ne heikot heitetään hännille. Eikä heillä ole voimia taistella. Tarvittaisiin mienterveydepuolelle oma kalle könkkölä joka uskaltaisi ja osaisi pitää ääntä niiden puolesta jotka eivät enää itse jaksa.
"En ruvennut papiksi, koska olen ateisti.:-D"
Enkä minä poliitikoksi sitten kuitenkaan. ;-)
Perjantai-iltana oli radiossa ohjelma italialaisesta säveltäjästä Gioacchino Rossinista. Päivä oli hänen syntymäpäivänsä (Rossini eli kai 1800-luvulla). Hän oli tuottelias säveltäjä, kunnes sai masennuksen 39-vuotiaana. Yhdeksääntoista vuoteen hän ei säveltänyt mitään, mutta toipui depressiosta ja sen jälkeen sävelsi jälleen. Ohjelmassa haastateltiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosta. Toimittaja Minna Lindgren kyseli Sinkkoselta "ihmeparantumisesta". Sinkkonen kertoi, että Rossinin vaimo oli kuunnellut uskollisesti Rossinia nuo pitkät vuodet ja "psykoanalyysi" oli tullut loppuunsuoritetuksi. Kuulemma kukaan oikea analyytikko ei olisi jaksanut niin kauan. Rossini oli ajoittain ollut käytännössä syömätön. Sinkkonen sanoi, että säveltäjässä oli kaikki vaikean depression oireet, jopa niin suuri voimattomuus, ettei saanut henkeään riistetyksi.
Tämän halusin kertoa sinulle masennukseen vajonneen vaimosi vuoksi. Tavallaan on toivoa niin kauan kuin on elämää. Tiedän, että masentunut ihminen on raskas seuralainen. Olen itsekin raskas, vaikka masennukseni on vain keskivaikea. Mutta mieheni on äärettömän kärsivällinen ja hyväntahtoinen. Hän jaksaa uskoa parempaan.
Eilen olin iloinen. Naureskelin itsekseni omaa itseäni. Minua huvittaa, kun aina välillä tajuan jotain itsestäni. Minussa on ikään kuin osia. Tunteet olen eristänyt "purkkiin" ja laittanut kannen visusti kiinni. Katselen ja luen ihmisten kirjoituksia (en tarkoita tätä palstaa) ja ihmettelen heidän suuria, kiihkeitä tunteitaan, mutta olen kuin ulkopuolinen havainnoitsija, en mukana siinä. Tunteet ovat suojassa siinä "purkissa", eivätkä ne häiritse minua mitenkään. Se on toisaalta aika kätevää, mutta toisaalta aika outoa. Kun tajuan milloin mitäkin itsestäni ja kerron noita ajatuksiani miehelleni, hän ikään kuin saa selityksiä "ihmeelliselle" käytökselleni. Esimerkiksi kerran hän joutui ambulanssilla sairaalaan. Olin jo silloin täysin tunteeton, enkä mitenkään hermostunut, vaan olin kylmän rauhallinen. Se ihmetytti miestäni, mutta vähitellen hän ja minä molemmat ymmärrämme kaikkea paremmin. Sillä tavoin suhteemme on tullut läheisemmäksi. Voitettuamme vaikeuksia on suhteemme tullut syvemmäksi ja paremmaksi. Meillä molemmilla on ollut vaikeat aikamme ja olemme vuorotellen olleet heikkoja, mutta saaneet läheltä tukea ja lohdutusta. Mikään neuvonantaja en ole, mutta elämänkokemusta on kertynyt, kun en enää ole nuori. Yhteistä elämää meillä on lähes kaksikymmentä vuotta.