Olen 36 ja perheellinen. Ystäväni 35 ja sinkku, lapseton. Olemme olleet ystäviä yli kymmenen vuotta. Joskus oltu tiiviimmin yhdessä, välillä on ollut aikoja, ettei kolmeen kuukauteen oltu juteltu.
Ystäväni on hirmu sosiaalinen, hauska, yllytyshullu ja hänellä on aina ollut paljon ystäviä. Myös mies puolisia, joidenkin kanssa seurustellutkin.
Vuosi sitten hän lopetti tupakoinnin jonkun psyyke lääkkeen avulla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja joku uusi ystävä tuli kuvioihin. Tämä hänen uusi ystävä näytti minulle hapanta naamaa kun eka kerran nähtiin tanssiravintolassa, eikä halunut tulla pöytäämme, vaan halusi heti pois. Ihmettelin sitä, sillä ravintola oli lähes tyhjä. Toisella kertaa kun nähtiin, hän ei edes antanut ystäväni tulla juttelemaan kanssani. En kuitenkaan puhunut hänen ystävästään mitään, kun ajattelin hänen sitten aikanaan itse huomaavan.
Aloimme syyskuun aikoihin lenkkeilemään iltaisin. Tarkoitus oli että kaksi kertaa viikossa, mutta välillä meni kaksikin viikkoa, ettei samaan aikaan sopinut. Yhtenä päivänä oltiin taas lenkillä ja hän sanoi, että hänen tarvii vaan useammin saada itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos.
Meillä oli ihan mukavaa, niinkuin aina ja nauraen erosimme toisistamme .
Kolmen päivän päästä soittelin hänelle, että mentäiskö taas lenkille, mutta en saanut häntä kiinni. Yritin vielä illalla yhdeksältä, ja viimein hän vastasi. Kysyin: "MIssä olet ollut?" johon hän vastasi: "Mikä tilivelvollinen minä sinulle olen? ei mun menemiset sulle kuulu."
En koe itseäni uteliaaksi ihmiseksi, mutta aloitan kai kaikki puheluni kysymällä -missäs oot, mitäs teet tai missä olet ollut, kun en ole kiinni saanut. En ajatellut edes, että hänellä voisi olla jotain salattavaa. Ainahan me avoimesti ollaan keskenään puhuttu ja toisistamme kaiken tienneet.
Se puhelu päätty lyhyeen. Pyysin anteeksi häiriötä ja suljin luurin. Olen neljä kertaa kuuden viikon aikana hänelle soittanut, mutta hän ei vastaa. Ainut vastaus tuli ekalla kertaa viestinä, että hän ei jaksa olla enää kenenkään ihmisen kanssa tekemisissä.Ja että hän ei ole masentunut, kyllästynyt vaan siihen, että aina on joku pyytämässä jonnekkin. Ja jos minulle ei riitä se, että soitellaan korkeintaan kerran kahdessa viikossa, en ole hänen ystävyytensä arvoinen.
Minua tuollainen järkytti. Ei se, että hän haluaa rauhaa, vaan se, miten hän asian ilmoitti. Itsekkäänä ihmisenä minua loukkaa se, että hän voi huoletta loukata minua. Olisi puhunut tunteistaan jo silloin lenkillä. Sanonut, että ei halua hetkeen edes tätä, vaan miettiä itsekseen asioita rauhassa.
En voi myöskään ymmärtää, miksi yksin asuva väsyy ihmisiin. Neljän lapsen äitinä ja työssä palveluammatissa, en ole koskaan voinut unelmoidakkaan kuin maks. tunnin yksin olosta.
Voiko hän olla masentunut? Vai voiko ihminen haluta ihan oikeasti olla aivan yksin? En usko, että hän olisi suuttunut minulle. En ainakaan ole hänelle koskaan mitään pahaa halunut. Hän on ollut minun kallein ystäväni. Nyt pelkään, että ystävyytemme on loppu. Ja vaikka hän sieltä kohta taas soittaisikin, voinko koskaan enää luottaa siihen, ettei hän uudestaan vedä mattoa pois altani???Sillä sellaiselta tämä tuntui minusta. Outoa etenkin häneltä.
Ystäväni on hirmu sosiaalinen, hauska, yllytyshullu ja hänellä on aina ollut paljon ystäviä. Myös mies puolisia, joidenkin kanssa seurustellutkin.
Vuosi sitten hän lopetti tupakoinnin jonkun psyyke lääkkeen avulla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja joku uusi ystävä tuli kuvioihin. Tämä hänen uusi ystävä näytti minulle hapanta naamaa kun eka kerran nähtiin tanssiravintolassa, eikä halunut tulla pöytäämme, vaan halusi heti pois. Ihmettelin sitä, sillä ravintola oli lähes tyhjä. Toisella kertaa kun nähtiin, hän ei edes antanut ystäväni tulla juttelemaan kanssani. En kuitenkaan puhunut hänen ystävästään mitään, kun ajattelin hänen sitten aikanaan itse huomaavan.
Aloimme syyskuun aikoihin lenkkeilemään iltaisin. Tarkoitus oli että kaksi kertaa viikossa, mutta välillä meni kaksikin viikkoa, ettei samaan aikaan sopinut. Yhtenä päivänä oltiin taas lenkillä ja hän sanoi, että hänen tarvii vaan useammin saada itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos.
Meillä oli ihan mukavaa, niinkuin aina ja nauraen erosimme toisistamme .
Kolmen päivän päästä soittelin hänelle, että mentäiskö taas lenkille, mutta en saanut häntä kiinni. Yritin vielä illalla yhdeksältä, ja viimein hän vastasi. Kysyin: "MIssä olet ollut?" johon hän vastasi: "Mikä tilivelvollinen minä sinulle olen? ei mun menemiset sulle kuulu."
En koe itseäni uteliaaksi ihmiseksi, mutta aloitan kai kaikki puheluni kysymällä -missäs oot, mitäs teet tai missä olet ollut, kun en ole kiinni saanut. En ajatellut edes, että hänellä voisi olla jotain salattavaa. Ainahan me avoimesti ollaan keskenään puhuttu ja toisistamme kaiken tienneet.
Se puhelu päätty lyhyeen. Pyysin anteeksi häiriötä ja suljin luurin. Olen neljä kertaa kuuden viikon aikana hänelle soittanut, mutta hän ei vastaa. Ainut vastaus tuli ekalla kertaa viestinä, että hän ei jaksa olla enää kenenkään ihmisen kanssa tekemisissä.Ja että hän ei ole masentunut, kyllästynyt vaan siihen, että aina on joku pyytämässä jonnekkin. Ja jos minulle ei riitä se, että soitellaan korkeintaan kerran kahdessa viikossa, en ole hänen ystävyytensä arvoinen.
Minua tuollainen järkytti. Ei se, että hän haluaa rauhaa, vaan se, miten hän asian ilmoitti. Itsekkäänä ihmisenä minua loukkaa se, että hän voi huoletta loukata minua. Olisi puhunut tunteistaan jo silloin lenkillä. Sanonut, että ei halua hetkeen edes tätä, vaan miettiä itsekseen asioita rauhassa.
En voi myöskään ymmärtää, miksi yksin asuva väsyy ihmisiin. Neljän lapsen äitinä ja työssä palveluammatissa, en ole koskaan voinut unelmoidakkaan kuin maks. tunnin yksin olosta.
Voiko hän olla masentunut? Vai voiko ihminen haluta ihan oikeasti olla aivan yksin? En usko, että hän olisi suuttunut minulle. En ainakaan ole hänelle koskaan mitään pahaa halunut. Hän on ollut minun kallein ystäväni. Nyt pelkään, että ystävyytemme on loppu. Ja vaikka hän sieltä kohta taas soittaisikin, voinko koskaan enää luottaa siihen, ettei hän uudestaan vedä mattoa pois altani???Sillä sellaiselta tämä tuntui minusta. Outoa etenkin häneltä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vaikea vastata tuohon....ehkä arvot on kuitenkin erilaiset,kun olet perheellinen ja hän sinkku.Minullakin ollut paljon ystäviä,jotka maailman tuulet on vieneet :) Mies kun olen niin ei tule pidettyä yhteyttä.
mutta masennukselta tuo vähän kuulostaa. Ja jos hän on masentunut niin tuommoinen käytös on ihan ymmärrettävää. ettei vastaa puhelimeen.....ja tiuskii.
Jos ystäväsi on aina ollut iloinen ja sosiaalinen, niinkuin kerroit, niin ehkä hänen on vaikea myöntää itselleenkin (saati sitten muille), että nyt ei enää jaksakaan.
tai ehkä hän on alkanut kokea elämänne niin erilaisiksi (sinulla lapsia ja perhe jne.). Millainen suhteenne on muuten ollut...oletteko voineet puhua kaikesta?
tai sitten, onko hän mahdollisesti joutunut huonoon porukkaan.....ovatko hänen uudet ystävänsä ja kuvionsa sellaisia, joita hän luulee ettet sinä (kunnollinen perheellinen ihminen) hyväksyisi? vaikea kyllä sanoa, mitä ne sellaiset kuviot voisivat olla....jotain rikollista kenties? voisit kysyä ystävältäsi ihan hyvin, että miksi se uusi ystävä siellä ravintolassa näytti hapanta naamaa.
tällaisia ajatuksia tuli mieleen....
toisen olla jo rauhassa jos haluaa. Oletko niin korvaamaton että se on heti masennusta, jos ei jaksa kuunnella juttujasi, jotka ei ilmeisesti tällä hetkellä kiinnosta. Pystyy paremmin ottamaan myöhemmin yhteyttä, kun et painosta ja syyllistä. Vai eikö itselläsi ole muuta purkautumiskeinoa kuin hän? Ja kirjoitit olevasi itsekäs ihminen?!? Eiköhän se kerrokin jo puolitotuutta.
Kyllä minustakin kuulostaa masennukselta, mutta oli mikä hyvänsä niin jos hän on sanonut ettei nyt jaksa pitää kovin tiiviisti yhteyttä niin odota ainakin muutama viikko ennen kuin seuraavan kerran soittelet. Parasta olisi ehkä odottaa että hän ottaa yhteyttä sinuun.
Pidä pieni tauko ystävääsi ja kokeile uudelleen yhteyden pitoa, ole siis sinnikäs ja "uskollinen" ystävä. Luultavasti niin paljon muutoksia elämässä ja jonkinlainen kriisi menossa.
Hän kyllä jossain vaiheessa varmasti herää ja huomaa, että todellinen ystävä välittää.. vaikka olisi eri elämän tilanteet ja näkökulmat!
Puhun kokemuksesta ja siitä että elämä ei hetkessä selviä, itselläni on joskus vuosiakin ollut taukoa hyvään ystävään eri syistä ja kun sitten olen taas ottanut jonkin ajan kuluttua yhteyttä, tuntuu kuin olisimme olleet aina "kimpassa".
Pakottaminen ja liiallinen ahdistaminen voi olla rasittavaa, anna siis toisenkin hengittää ja kysele vaikka niitä näitä silloin tällöin, jos et halua kokonaan hiljentyä.
Älä kuitenkaan luovuta, ystäviä tarvitaan!
nopeammin kuin toisiin
Heippa! Sinuna antaisin ystävällesi aikaa, paljonkin, mutta osoittaisin, että muistan ja välitän vaikka ihan pienillä asioilla. Voisitko kertoa hänelle, että olet huolestunut? Minulla alkoi kellot soida, kun luin aloitustasi... Ettei olisi jonkinlainen pieni ongelma tai kriisi kyseessä. Kaverisi voi olla todella aidosti poissa tolaltaan, väsynyt, tai vaikka koukussa... tuokin on yllättävän "normaalia" nykyään. Hienovaraisuutta ja kärsivällisyyttä!
Älä nyt loukkaannu, en tiedä mitä kaikkea teidän ystävyytenne aikana on tapahtunut. Mutta omalta kohdaltani totean että olen lapseton sinkku. Kun ystäväni ovat perheellistyneet ja saaneet lapsia ovat keskinäiset puheenaiheemme käyneet aina vaan vähemmiksi. En jaksa sitä kun heidän juttunsa ovat vaan sitä mitä että lapsi on taas oppinut uuden sanan tai lapset sitä ja lapset tätä. Ja jossain välissä joko kehutaan mitä sen mies on saanut aikaan tais sitten moitiskellaan mitä se mies ai taaskaan ole saanut tehtyä. Ja odotetaan että muistaisin lahjoa aina jouluna ja synttärinä ja nimpparina ja tuoda tuliaisia ulkomaanmatkoiltani. Siis että kun mun rahat ei menen omiin lapsiin niin pitäis mennä heidän lapsiin!!!
Mutta sellainen elämännälkä kuin minulla on heiltä kadonnut. Ei "ehditä" elokuviin tai teatteriin, taidenäyttelyyn tai konserttiin ja lomilla he menevät vai muumimaahan.
Mutta viidentoista vuoden kuluttua, muistellaankohan silloin vielä minua kun on niin yksinäistä kun lapset on lähteneet pesästä ja sen ukonkin kanssa saatetaan olla jo eri teillä. Viitsinkö minä silloin muistaa heitä?