Kas tässä jotakin, johon olen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Noin pitkäksikin venähti; tuskinpa kukaan jaksaa loppuun lukea, mutta jos joku viitsii, niin olkaa hyvä vain.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
PAISUMINEN: SATUJA INSINÖÖREISTÄ JA MUISTA
“Mikä se on?” johtaja Holm kysyi insinööriltä, joka oli juuri marssinut sisään nyrkin kokoisen tetraedrin, nelitahokkaan, kanssa, joka toi täysin selittämättömästi, mutta kuitenkin väistämättä, mieleen tennispallon tai pienen marsun (kumpi ikinä olikaan tarkastelijalle tutumpi vertailukohde). Insinööri tuli varaamatta aikaa etukäteen, mitenkään ilmoittamatta tulostaan etukäteen; mutta koska johtaja Holm tunsi tämän insinöörin henkilökohtaisesti ja tiesi tämän toiveen esitellä uusimpia valmistuneita projektejaan, jotka olivat usein poikkeuksellisen nerokkaita, mutta harvoin käytännöllisiä, suoraan korkeimmalle johdolle ennakkoluuloisten pikkupomojen asemesta, kysyi johtaja: “Mikä se on?” sen sijaan, että olisi lähettänyt insinöörin matkoihinsa.
“Kone.”
“Niin...” johtaja Holm yritti johdatella insinööriä jatkamaan, mutta huomattuaan, ettei saisi minkäänlaista lisäselvitystä kysymättä, jatkoi: “Tarkoitan tietenkin: mitä se tekee?”
“Toimii.”
Ja insinööri virnisti niin leveää, korvasta korvaan ulottuvaa, täysin insinöörille sopimatonta hymyä, että johtaja kuvitteli tämän tyystin menettäneen järkensä. Insinööri työnsi sormensa tetraedrin ylöspäin sojottavaan kärkeen, joka painui aavistuksen verran sisään. Tetraedrin sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon.
Insinööri katosi. Vain hänen hieno sukeltajankellonsa sekä kihlasormuksensa putosivat maahan; kaikki muu oli kadonnutta; sormus vieri työpöydän alle; teki siellä äänestä päätellen alati pieneneviä ympyröitään, kunnes pysähtyi.
Ja Johtaja Holm räpäytti silmiään.
*
Tutkimuslaitos oli poikkeuksellisen kannattava. Oikeastaan on jo virhe puhua vain tutkimuslaitoksesta, vaikka koko laitokseen tuolla sanalla lähes poikkeuksetta viitataankin. Virhe, koska se oli lakannut olemasta vain tutkimuslaitos jo vuosia sitten, oikeastaan heti, kun siitä tuli lainkaan taloudellisesti kannattava - nykyään se oli paljon enemmän, tai tuotantopuolella liikkui ainakin enemmän rahaa - tehdaskompleksi ja monialainen yritys, jossa tutkimus oli enää suhteellisen pienellä sijalla. Tutkimussiipi kuitenkin yhä tuotti patentteja ja niiden sovelluksia toisensa perään: biokaasulla toimivista korvakarvatrimmereistä suprajohtaviin (näin ne kuluttivat harvinaisen vähän energiaa), aarioita vihelteleviin kanarialintuihin ja miniatyyrivetypommeihin, jotka olivat tulleet erittäin suosituiksi pikkupoikien sotaleikeissä, kuten papatit ja kiinanpommit aikoinaan, vaikka säteilyturvakeskuksen samperin vauhkoajamammat ahkerasti kampanjoivatkin niitä vastaan. Näiden yhteinen ominaisuus oli vain se, että ne vietiin käsistä, nuo patentit (jos tuotantopuolella oltiin sitä mieltä, ettei kannattanut alkaa valmistaa tuotetta) tai nuo tuotteet (jos oltiin sitä mieltä, että kannatti). Tästä saadulla tuotolla tutkimuslaitos jatkuvasti laajensi toimintaansa ja houkutteli yhä ahkerampia ja kekseliäämpiä tutkijoita, jotka tulivat palvelukseen joko puhtaan rahan, josta ei tämän laitoksen tutkijana ollut puutetta, tai sen tutkinnallisen vapauden, jota tutkimuslaitos pyrki ja kykeni hyvin menestyvänä melko kiitettävästi soveltamaan, motivoimina.
Laitoksen tutkimussiipi työllisti ennen kaikkea insinöörejä, mutta myös useita satoja kemistejä, bio- ja lääketeknikkoja, informaatikkoja, jopa agro- ja limnologeja, taloustieteilijöitä ja muita tutkijoita; lukuisia alemman ja ylemmän tason johtajia ja vielä lukuisempia sihteereitä; pienen, partaisen työterveyspsykiatrin sekä ylijohtaja Holmin, joka oli juuri räpäyttänyt silmiään.
Insinööri oli kadonnut, ja ylijohtaja Holm löysi itsensä ajattelemasta työterveyspsykiatriaan, joka oli pieni ja partainen ja sanonut viimeisimmässä stressiterapiaistunnossa vain yhden sanan ylijohtajalle, joka oli: "paisuminen”, jonka jälkeen ylijohtaja oli lakannut käymästä stressiterapiaistunnoissa. Nyt ylijohtaja pohti: “paisuminen?” ja että oliko sittenkään järkevää jättää terapiaansa kesken, sillä juuri nyt ei hän ymmärtänyt mitään ja tunsi olonsa nimenomaan mielenterveytensä kannalta kovin epävarmaksi. Hän istui hiljaa, odotti, josko insinööri tulisi takaisin sieltä, minne ikinä olikaan kadonnut, ja kertoisi, minkä silmänkääntökoneen oli kehittänyt, sillä kone istui todella vielä hänen pöydällään. Ja tuo kone, tetraedri, oli ainoa asia, joka esti ylijohtajaa täysin unohtamasta insinöörin äkillistä katoamista ja leimaamasta tapahtumaa täysin kuvitelluksi. Hän pohti jälleen: “paisuminen?” ja epäili mielenterveyttään, sillä kone toi hänen mieleensä marsun.
Hänen teki suunnattomasti mieli työntää sormensa tetraedrin ylöspäin sojottavaan kärkeen, huomata, ettei mitään tapahtuisi, ja sivuuttaa asia sitten olankohautuksella.
Näin hän mitä luultavimmin olisi tehnytkin, jollei:
[kop!]
Toinen hänen kiireisistä sihteeriköistään koputti ovelle paperipinkkoineen ja, koska ei tiennyt miten muuten menetellä, johtaja Holm kutsui hänet sisään.
“Anteeksi, että häiritsen, mutta...” sihteerikkö katsoi ympärilleen, ensin pikaisesti vilkaisten, sitten hitaammin liu’uttaen katsettaan tarkasti huoneen joka nurkkaa pitkin etsien insinööriä, jonka varmasti oli nähnyt tulevan sisään. “...mutta, eikö insinööri olekaan täällä?”
Johtaja Holm vaikeni - häntä ärsytti sihteerikön utelu ja tämän sopimattoman tarkka esimiehen työhuoneen tutkiskelu. Asia ei kuulunut hänelle tippaakaan. Johtajaa ärsytti sihteerikön luoma odottava tunnelma - aivan kuin johtaja Holm olisi hänelle selityksen velkaa. Naurettavaa.
Mutta sihteerikkö julkeni vielä sanoa: “En nähnyt hänen poistuvan.” Se oli kysymys, ei toteamus, kuten tuon laatuiset itsestäänselvyydet selkeästi artikuloituina usein ovat, ja sihteerikkö jälleen odotti - kylmästi piittaamatta siitä kiusallisesta olotilasta, jonka hän takuulla huomasi johtajalle aiheuttavansa. Ylimielinen sihteerikkö - mitä hän oikein kuvitteli olevansa? Ja johtaja oli vähällä karjua sihteerikön ulos huoneestaan - pelästyttää tämän pahanpäiväisesti ja opettaa tälle, miten esimiestä kohtaan käyttäydytään - mutta sai sitten ajatuksen, joka varmasti sekä riittävästi rankaisisi sihteerikköä että tyydyttäisi johtajan itsensä halun varmistua tetraedristä, sen myötä omasta mielenterveydestään.
Ja johtaja virnisti niin leveää, korvasta korvaan ulottuvaa, täysin johtajalle sopimatonta virnettä, että sihteerikkö kuvitteli tämän tyystin menettäneen järkensä. “Kuulkaahan, tekisittekö minulle henkilökohtaisen palveluksen?” johtaja kysyi.
Kun nuo sanat, jotka selvästi joutuivat taistelemaan verisesti tiensä ymmärrykseen, ehtivät hänen aivoihinsa, sihteerikön, joka oli hyvin viehättävä nainen, suulle levisi puolestaan hymy ja hän astui muutaman askeleen sisään, sulki ja lukitsi oven perässään, sillä häneltä oli ennenkin miespuolisten esimiesten taholta pyydetty henkilökohtaista palvelusta; siksi hän uskoi tietävänsä varmasti, mitä johtaja Holm tarkoitti, ja tiesi täsmälleen, mitä tällaisella palveluksella voisi saavuttaa. “Toki”, hän sanoi “Hirveän mielelläni”. Ja hän askelsi huoneen poikki johtajan pöydälle, tuki kätensä pöydän reunaan ja nojasi sen yli niin, että hänen korkeat korkonsa eivät enää koskettaneet lattiaa, ja kuiskasi johtaja Holmin, joka yhä hymyili kuin mielipuoli, korvaan, huulillaan sitä hieman hipaisten: “Mitä te oikein haluaisitte minun tekevän?” Johtaja teki samankaltaisen eleen: nojautui eteenpäin ja kuiskasi: “Jos olisitte niin ystävällinen ja...” “Niin, sanokaa vain; mitä tahansa”, sihteerikkö huomautti ärsyttävästi kesken lauseen, vaikka johtajan pyynnössä ei ollut havaittavissa minkäänlaista epäröintiä. “Jos olisitte niin ystävällinen, että tunkisitte sormenne tämän tetraedrin ylös sojottavaan kärkeen.”
Sihteerikön korkeat korot kolahtivat takaisin lattiaan, ja vaikka hymy ei kasvoilta poistunutkaan, ei sen teennäisempää ilmettä - jolla sihteerikkö yritti peittää hämmästystään ja tyrmistystään ja omista vihjailuistaan johtuvaa häpeäänsä - kyetä ihmiskasvoilla saavuttamaan.
Sihteerikkö ei sanonut mitään, tuijotti vain johtajaa, sitten tetraedriä, joka toi hänellekin väistämättä mieleen pienehkön marsun, sillä tennistä hän ei pelannut. Ei sanonut mitään, ennen kuin johtaja alkoi näyttää siltä, että toistaisi pyyntönsä.
“Kuten haluatte”, sihteerikkö virkkoi teennäisen irvistyksensä takaa, työnsi sormensa tetraedrin kärkeen, joka painui aavistuksen verran sisään. Tetraedrin sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon.
Teennäinen irvistys katosi, samoin kuin loputkin sihteeriköstä. Vain sihteerikön runsaat korut - sormukset, korvakorut, kaulanauha – romahtivat lattialle kasaksi; ne, sekä kaksi läpikuultavaa, löysää, sitkoista nestettä sisältävää tyynyä, jotka tuottivat lattialle mäiskähtäessään kuvottavan läts-äänen. "Hänen rintansa", ajatteli johtaja Holm välittömästi – siitä ei ollut epäilystäkään. Johtaja Holm nousi, kaapi kasan kokoon ja tunki sen pöytälaatikkoonsa; myös tyynyt. Samalla hän nosti insinöörin sukeltajankellon; kyykistyi ja haroi pöytänsä alta, kunnes sai käsiinsä kihlasormuksen – nekin saivat paikkansa pöytälaatikossa.
“Kerrassaan omituinen laite”, johtaja Holm ajatteli kaapiessaan tavarakasaa kokoon. Hän ei enää, nyt kun sihteerikkö oli poistunut hänen näköpiiristään, välittänyt hänestä pätkääkään. Hänen mielessään toki kävi nopeasti, että sihteerikön katoaminen huomattaisiin ajallaan: joku tulisi kyselemään. Johtaja Holm päätti vastaavansa, ettei ollut sihteerikköä nähnyt koko päivänä. Hänet oli vallannut varmuus siitä, että sekä insinööristä että sihteeriköstä hän oli nähnyt sen viimeisen pilkahduksen.
Mutta päällimmäisenä hänen mielensä valtasi levottomuus tuon koneen vaarallisuudesta ja pohdinnat, miten siitä pääsisi tahdikkaimmin eroon. Hän kahmaisi luurin soittaakseen no. 2:lle - älykkäälle rouvasnaiselle, jonka hän aikanaan nimittäisi seuraajakseen - ja kutsuakseen hänet paikalle.
*
Ote keskustelusta:
"- - mutta emmekö voisi... olisiko mitenkään mahdollista vain tuhota tuota laitetta; romuttaa; pistää osiksi; sitten unohtaa se, sillä en näe sille mitään hyödyllistä käyttötarkoitusta, ainoastaan vaaran. Ja minua vakavasti häiritsee koko laite, se on pakko myöntää." Tetraedri jökötti pöydällä. Sitä katsoessaan no. 2 muisteli kolme viikkoa sitten lyömäänsä täydellistä kämmenpuolen lyöntiä, jonka turvin hän oli täpärästi voittanut miehensä; voitto oli tehnyt hänet varsin tyytyväiseksi. "Enpä usko, johtaja – en usko sen olevan lainkaan viisasta. Nähkääs jos tuollainen kone pystytään luomaan, ei sitä ole varmastikaan tyrmäävän vaikeaa luoda toiseenkaan kertaan, ja insinöörikin on tämän tehnyt verraten vaatimattomilla välineillä – jos hän olisi tarvinnut erikoislaboratorioita, olisimme saaneet siitä tiedon. Emme hyödy mitään, jos tuhoamme sen ja..." "Emme hävinnekään mitään." "Siinä olette väärässä, jos sallitte: kuvitelkaa, jos tuollainen teknologia joskus tulevaisuudessa joutuu vihamielisiin käsiin. Enhän toki nyt väitä, että tietäisin, mitä tuo todellisuudessa tekee; huomaamme vain, että kaksi ihmistä on sen tähden kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Jos tuo kehitetään vihamielisissä käsissä ja kenties edistyneempi versio, jos tuo todella on jonkinlainen ase – tuhovoimaltaan tuo voisi olla huomattavan voimakas: tällaisenaankin tätä voitaneen käyttää maamiinana, johon astuttaessa vihulainen yksinkertaisesti katoaa. Saati sitten... en uskalla ajatellakaan: jos tästä pystyttäisiin edelleen kehittämään pomminkaltainen laite, mitä siitä seuraisi." "Minun mielipiteeni täsmälleen - tuhotkaamme siis se", "Ei, ei se olisi vaarallista, mitä voisimme tehdä ennen, kuin ymmärrämme, mistä siinä on kysymys. Jos kertomanne pitää paikkansa..." No. 2 ei oikeastaan hetkeäkään epäillyt johtajan sanaa tapahtuneesta, ilmaisi epäilynsä vain periaatteellisista syistä, kaikkea epäilevästä maailmankatsomuksensa tähden, ja myös jotta ei vaikuttaisi liian hyväuskoiselta – johtajan tarina ei ollut tavallinen. "...jos kertomanne pitää paikkansa, on tämä laite mahdollisesti valtavan vaarallinen, mutta jos tuhoamme sen lainkaan tutkimatta, emme saa sitäkään koskaan selville – ja ennen kaikkea voisimme tutkimuksella saavuttaa keinoja, joilla tehdä vastaavalla teknologialla suoritetut hyökkäykset hyödyttömiksi ja mahdollisen aseen vaarattomaksi", "No hyvä, ymmärrän kantanne." Johtaja ajatteli marsuja. “Pitäkää huolta, että tutkijakunta koostuu niistä, joihin te henkilökohtaisesti luotatte. Laitoksen tutkimusmäärärahat ovat vapaasti käytettävissänne, mutta tutkimus ei saa olla virallinen; mahdollisimman täydellinen hiljaisuus on näin harvinaislaatuisessa tutkimuksessa välttämätön”, “Totta kai”, “Ja pitäkää minut tarkoin ajan tasalla.”
Niinpä no. 2 kokosi tutkimusryhmän – muuten kokonaan insinööreistä, mutta nimitti sen johtoon itsensä. Luonnostaan skeptiset insinöörit eivät tietenkään uskoneet no. 2:n selostusta omituisesta kaiken kadottavasta tetraedristä, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin väliaikaisesti jättää käynnissä olevat tutkimuksensa, sillä no. 2 ja ennen kaikkea johtaja Holm niin vaativat. Ja vaikka juttu oli uskomaton, pitivät he sitä kuitenkin tutustumisen arvoisena.
*
“Tuoko?” sanoi tutkimusryhmän nuorin insinööri sävyllä, josta oli selvästi erotettavissa sekä epäuskoa että ylimielisyyttä, kuten sellaisen pikkulapsen äänestä, joka on saanut tietoonsa totuuden joulupukista ja suhtautuu ivallisesti vanhempiensa yrityksiin pitää särkynyttä myyttiä yllä. "Tuo", totesi no. 2 koruttomasti. "Kyllä, kyllä - jos tuo on niin vaarallinen kuin te olette antanut ymmärtää, syön hatullisen..."
("...marsuja", hän melkein sanoi)
"...sitä itseään!" Nuori insinööri kaappasi tetraedrin kansioista kootulta jalustalta, johon se oli dramaattisesti - no. 2:lla oli verraten hyvä draamantaju - asetettu näytille. Eikä ole vaikea arvata, miten epäkunnioittavasti nuori insinööri käsitteli tetraedriä. Muu tukijajoukko hieman kavahti tuota täysin pelotonta käsittelyä, sillä vaikka hekin olivat epäuskoisia tetraedrin suhteen, kyti heidän mielensä pohjilla kuitenkin orastava epäily ja pelko tuota laitetta, josta itse johtaja Holm oli puhunut niin kunnioittavasti, kohtaan. No. 2 oli kertakaikkisen kauhuissaan, liian tyrmistynyt huutamaan kieltoa, liian peloissaan koskeakseen tetraedriin riistääkseen sen pois nuorelta insinööriltä. Ja tokihan nuoren insinöörin kämmen osui hänen hetken tetraedriä heiteltyään kädestä toiseen koneen laukaisukärkeen, joka painui hiukan sisään: koneen sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon. Nuori insinööri katseli konetta samalla tavoin pahoillaan, kuin se olisi ollut hieno lelu, mutta hän liian vanha leikkimään sillä.
Nuori insinööri katosi ja hänen taskussaan olleet kolikot sekä paitansa muoviset napit, samoin kuin tetraedri itse putosivat niille sijoilleen lattialle, josta tyrmistyneen ilmapiirin hälvettyä no. 2 koneen nosti - jos tuollaisen laitteen kanssa voi ylipäänsä olla liioitellun varovainen, niin no. 2 oli juuri sitä – sormenpäillään hyvin hitaasti takaisin jalustalle. Nuoren insinöörin jäännökset hän potki maton alle poimittuaan ensin arvokkaimmat kolikot maasta ja laitettuaan ne laukkuunsa. "Jos tästä haluaa jotakin hyvää etsiä, niin ainakin te näitte sen nyt toiminnassa; näin sen oikeastaan itsekin ensi kertaa." Ja tutkimusryhmän jäsenet nyökyttelivät ja mumisivat toisilleen, sillä vaikka nuori insinööri olikin poissa, ei hänen poistumisensa – tuollainen äkillinen katoaminen, joka vaikutti ainoastaan sopimattomalta – onnistunut tuntumaan mitenkään poikkeuksellisen järkyttävältä, ainoastaan epäuskottavalta. Jos nuori insinööri olisi ilman muuta muuttunut veriseksi puuroksi, olisivat hänen kanssatutkijoidensa reaktiot, vaikkakin varmasti voimakkaampia, myös osaaottavampia ja rehellisempiä. Nyt he kaikki ajattelivat vain marsuja ja tennispalloja.
*
Puhelin soi ja ylijohtaja Holm vastasi siihen nimellään ja tittelillään.
"Ei, en ole nähnyt häntä koko viikkona"
"Katsokaas: luulin, että hän on sairas – ei hänellä ole ennenkään ollut tapana ilmoittaa siitä kuin jälkikäteen", (ärsyttävä tapansa, josta johtaja nyt mielessään kiitti häntä, sillä ei ollut halunnut olla se, joka ensinnä "huomaisi" sihteerikkönsä kadonneen)
"Kadonnut? Sepä kamalaa, toivottavasti hän löytyy; hän oli", (samperi), "tarkoitan on hyvin mukava alainen. Luuletteko, että poliisi tulee tännekin kyselemään?"
"Aivanko niin? Tänään jo?"
"Totta kai ilmoitan."
"Ei, en tarvitse, numeronne näkyy tässä puhelimessa"
"Olen varma, ettei hänellä ole hätää."
"Älkää nyt itkekö hyvä rouva"
"Olen varma, ettei hänellä ole hätää."
"Aivan varma"
"Kiitos nyt teillekin"
"Hei."
Ja hän laski luurin.
"Taidan palkata uuden sihteerikön", johtaja Holm ajatteli ja odotti poliisien saapumista. Hän kyllä kykenisi olemaan luonnollinen; eihän tarvinnut kuin sanoa, ettei ollut nähnyt sihteerikköä koko viikkona.
*
"En ole nähnyt häntä koko viikkona."
Johtaja näytteli mielestään hyvin.
"Entäs nämä muut tapaukset?", "Muut?", "Niin, myös kaksi insinööreistänne on kateissa – ettekö ollut tietoinen?", "Tämä on valtava laitos - minä en todellakaan ole tietoinen kaikkien työntekijöitteni tekemisistä." "Mutta olemme saaneet tietoomme, että toinen on teidän henkilökohtainen tuttavanne; niistä lienette paremmin perillä, tuttavistanne", "Aivanko totta, tuttavaniko kadonnut!?" Johtaja huudahti laskelmoitua draamaa äänessään, "Kuka?"
Komisario kertoi; kertoi senkin, että johtajan tuttava oli kadonnut samana päivänä kuin sihteerikkö ja viimeinen tieto hänen tekemisistään oli, että hän oli tulossa jututtamaan johtajaa hänen työhuoneeseensa. "Näittekö häntä sinä päivänä?" "En", "Olitteko itse täällä työhuoneessanne?" "Kyllä – koko työpäivän lounastuntia lukuun ottamatta. "Vai niin, sopiiko, että katsomme hieman ympärillemme?" Johtaja ei nähnyt siinä hajamielisyyksissään mitään pahaa. "Olkaa hyvä vain", "Jospa te menisitte sillä välin vaikka kahville." Ja johtaja meni.
Kahvitellessaan hän muisti pöytälaatikkoonsa tunkemansa tavarat: kihlasormuksen, sukeltajankellon, korut ja silikonityynyt. Tuollainen liian myöhään muistettu poikkeuksellisen tärkeä asia: suolet heittävät kuperkeikkaa. Oli ilmiselvää, että tavarat löydettäisiin, eikä niitä jätettäisi huomiotta, sillä tuollaiset tavarat eivät, missään nimessä, istuneet yhteen niiden yleisten käsitysten kanssa, mitä tavallisesta työhuoneesta yleisesti pitäisi löytymän. Miten hän voisi ne selittää? Liian pian komisario tuli pyytämään selitystä.
"Miksi teillä on pöytälaatikossanne pari silikonirintoja?", "Ne ovat vaimoni", johtaja vastasi, joka ei ollut viisas vastaus jo yksin siksi, että hän oli poikamies, saati sitten siksi, että siitä herää jo huomattavasti hankalampi jatkokysymys: "Mitä vaimonne rinnat tekevät pöytälaatikossanne?" Sitä komisario ei kuitenkaan kysynyt, vaan: "Mitä te teette tuttavanne kihlasormuksella?" "Ei suinkaan se ole hänen... se on minun sormukseni", "Eikös teidän nimenne ole Holm?", "Kyllä", "No ei tämä sitten teidän ole", ja komisario näytti hansikoidulla kädellään kaiverrusta sormuksen sisäpinnassa, eikä siinä todella lukenut Holm. "Minut on lavastettu! Joku on laittanut nuo pöytälaatikkooni tietämättäni!" Komisariota lähinnä ärsytti. "Jassoo... eikö teitä yhtään hävetä viedä nyt uhreiltanne korutkin, vaikka oma palkkanne hipoo taivaita. Ja miten sairasta on ryöstää murhaamaltaan rinnat?!", "Murhaamaltani – mistä... mistä te oikein puhutte?" johtaja sekosi puheissaan pelosta. Komisario oli raivoissaan; hänen mielestään rikolliset ovat aina luvattoman typeriä. "Teidät on pidätetty!" Ja hän kohteli johtaja Holmia varsin kovakouraisesti.
*
Asianajaja esitti johtaja Holmille häntä vastaan nostetut syytteet: kaksoismurha. Ja hän kysyi, mitä todella oli tapahtunut, ja sanoi, ettei mitenkään voisi auttaa, jollei tietäisi asioiden todellista laitaa.
Johtaja Holm oli pelosta suunniltaan. Kaksoismurha! Miten häntä voitaisiin syyttää, eihän ruumiita ollut edes löydetty!
"Mistä Te sen tiedätte?" hänen asianajajansa kysyi ja johtaja Holm hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Ei - hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa:
Siksi johtaja Holm kertoi asianajajalleen tetraedristä, miten se oli hävittänyt insinöörin taivaan tuuliin ja sihteerikön taivaan tuuliin, ja miten se muistutti hänen mielestään marsua, ja miten se kuulosti tuhansilta marmorikuulilta ja polkupyörän kellolta, ja miten no. 2 kyllä tietäisi siitä, ja miten asianajaja voisi soittaa no. 2:lle ja varmistua asiasta niin, että tämä hullunmylly saataisiin päätökseensä ja hänet takaisin työpöytänsä taakse.
"Otaksun", sanoi hänen asianajajansa, "että Te haluatte vedota syyntakeettomuuteen."
Jo seuraavana päivänä johtaja Holm erosi virastaan.
*
Oikeudenkäynti alkoi. Ex-johtaja Holmille tehtiin selväksi, että hän pääsisi merkittävästi vähemmällä, jos hän ilmoittaisi ruumiiden olinpaikat. Ex-johtaja Holm sanoi, ettei voinut mitenkään tietää, sillä mystinen tetraedrihän oli kadottanut ihmiset – ei hän - ja kun hän viimeksi oli nuo kaksi nähnyt, olivat he olleet täysin elossa ja että tuomari voisi soittaa no. 2:lle ja varmistua asiasta.
Ainoat sanat, jotka tuomaristo kohdisti suoraan ex-johtaja Holmille olivat: "No. 2:han on Teidän henkilökohtainen ystävänne, eikö niin?" Tähän hän vastasi: "Niin kai".
Tuomaristo julisti hänet syylliseksi tutkintakomisarion lausunnan ja työhuoneesta löytyneitten todisteiden perusteella.
Julistuksen jälkeen hänen asianajajansa ilmoitti syytetyn pyytävän mielentilatutkimusta, jota ex-johtaja ei suinkaan ollut pyytänyt, mutta ei jaksanut väittää vastaan. Tuomaristo suostui tähän ilomielin.
Aikanaan hänet kuljetettiin psykiatrin, jonka nimi tuntui etäisesti tutulta, vastaanotolle. Psykiatri oli pieni ja partainen; ex-johtaja Holm ojensi tälle kätensä, esitteli itsensä: "Holm." "Paisuminen!" vastasi psykiatri ja ex-johtaja Holm samassa ymmärsi tuon psykiatri olleen hänen vanha työterveyspsykiatrinsa. Loistavaa. "Hei! Muistatteko minut? Olen teidän vanha työnantajanne, johtaja Holm", ex-johtaja muistutti. Psykiatri näytti mietteliäältä. "Olette siis vaihtanut työpaikkaa." - Holm, vaikka olikin ollut ylijohtajana, ei mitenkään voinut pitää lukua siitä, keitä hänen laitoksessaan kulloinkin työskenteli - "Ettekö muista, olin stressiterapiassanne? Ei siitä niin kauaa ole, ehkä kolme-neljä kuukautta." Psykiatri näytti mietteliäältä. "Te sanoitte minulle: paisuminen! Ettekö muista?" "Aa!", psykiatri huudahti tunnistuksesta. "Paisuminen: minä mietin sitä sanaa!" "Luojan kiitos, että muistatte!" ex-johtaja Holm huokasi helpotuksesta, "Minä tarvitsen nyt kipeästi palvelusta."
Sitten johtaja selitti psykiatrille koko tarinan. Tämä kuunteli tarkkaavaisesti, välillä nyökytellen, mutta lähinnä sellaisissa kohdissa, joissa ei ollut lainkaan nyökyteltävää. "Tarvitsen lausunnon, että olen umpihullu, mutta minua ei terveydellisistä syistä voisi pitää suljetulla osastolla." "Leima", sanoi psykiatri. "Anteeksi kuinka?" "Leima, leima – minä etsin leimaani!" psykiatri huusi. "Mutta tehän istutte sen päällä", ex-johtaja Holm huomautti. "Aaa! Mutta minähän, minähän olen istunut sen päällä!", ja psykiatri kaivoi vaivalloisesti takapuoltaan, hakkasi löytämällään leimalla raivokkaasti paperinpaloja joista antoi erään, viiteen kertaan leimatun, ex-johtajalle; loput menivät tuomaristolle muita teitä. "Kiitos", ex-johtaja sanoi, "Kiitos paljon!" "Paisuminen!" toivotti psykiatri perään, kun johtaja poistui ovesta.
*
"- - teidät on psykiatrin lausunnolla todettu syyntakeettomaksi tekemiinne murhiin", tuomaristo julisti, "ja tuon samaisen psykiatrin lausunnon vuoksi en voi määrätä teitä edes suljetulle osastolle", tuomaristo julisti, "Määrään teidät täten kotiarestiin ja avohoitoon, kunnes olette täysin tervehtynyt!", tuomaristo julisti.
Ex-johtaja Holm oli hyvin tyytyväinen.
*
Tällä välin tutkimusryhmä oli tehnyt työtään. Tetraedri oli avattu ja purettu osiin. Sen sisällä oli metallisesta putkesta väännetty epämääräinen solmu, joka sisälsi puolestaan metallikuulia, jotka näyttivät kuulalaakerin kuulilta, tuntuivat vain omituisen raskaalta, sillä olivat jostakin tuntemattomasta syystä volframia, metallia, joka oli lähes kaksi kertaa raskaampaa kuin lyijy, siellä oli myös hammasrattaita, valtavasti hammasrattaista, kooltaan vaihtelevia, kuin kellossa. No. 2 oli saanut haltuunsa insinöörin tekemät alkuperäiset piirustukset. Koneen avaamisella oli tarkoitus ainoastaan selvittää, poikkesiko koneen sisältö insinöörin sinikopioista, sillä pelkästään niiden perusteella ei koneen ollut lainkaan tarkoitus toimia. Piirustusten pohjalta pystyi näkemään, että laukaisukärkeä painettaessa pieneen jouseen ladattiin potentiaalienergiaa sen verran, että muutama lähin hammasratas tekisi sen voimin muutaman kierroksen, ei muuta.
Sisältö ei kuitenkaan poikennut sinikopioista. No. 2 tuotatti Pajassa, kuten he tuttavallisesti laitoksen prototyyppiosastoa kutsuivat, insinöörin piirustusten pohjalta uuden tetraedrin, kokonaan uusista osista täydellisesti varmistuakseen, että koneen toiminta ei johtuisi piirustuksiin kuulumattomista seikoista. Ryhmä oli lainannut koe-eläinosastolta kesyjä simpansseja, joista he valitsivat erään - nimeltään Sylvi - leikkimään uudella tetraedrillä, kunnes tämä onneton simpanssi hipaisi laukaisunurkkausta: koneen sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien tasanopeuksisen vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon, ja Sylvistä oli jäljellä enää muisto. He toistivat kokeen simpanssilla, jonka nimi oli Pertti: kuvasivat sen nyt erikoisnauhalle, jonka taajuus oli kymmenentuhatta otettua kuvaa sekunnissa. Kun he katsoivat sen hidastettuna, nauha näytti huonosti leikatulta trikkikuvalta, jossa yhdessä Pertti-simpanssi oli, seuraavassa ei enää ollut. Mitään välivaiheita ei ollut havaittavissa.
Myöskin he huomasivat, että tetraedri vaikutti vain eloperäiseen materiaan. Kivellä tökittäessä mitään ei tapahtunut, mutta puukeppiin, ryysyyn tai kaalinpäähän se vaikutti samoin, kuin ihmiseen.
Vaikka tutkimus jatkui kauan – vuosia; tarkalleen yhdeksän vuotta - eivät insinöörit mitenkään saaneet selville, miksi kone toimi niin kuin toimi. Eivätpä he saaneet selville sitäkään, mitä se oikeastaan teki.
Seuraavia mahdollisuuksia oli otettu huomioon:
Muuttiko tetraedri kohteensa näkymättömäksi, kuulumattomaksi ynnä muuta?
Ei. Tämä oli mahdollisuus joka voitiin sulkea pois hyvin varhaisessa vaiheessa. Ensinnäkin oli ilmiselvää, että kohde todella katosi: jäljelle ei jäänyt lainkaan massaa (joka todistettiin ensin apina-ja-vaaka –menetelmällä, sitten tarkemmissa olosuhteissa) ja elottomat kohteet putosivat täysin vapaasti, kuten nuoren insinöörin sukeltajankello silloin.
Hajottiko tetraedri kohteensa takaisin alkeishiukkasiksi, niin että se näytti vain katoavan?
Ei. Sen lisäksi, että sellainen tapahtuma olisi tuottanut valtavan ydinräjähdyksen verran energiaa (josta olisi seurannut jotakin todella hyvin näkyvää), ei minkäänlaista normaalista poikkeavaa hiukkassäteilyä ollut havaittavissa.
Siirsikö tetraedri kohteensa tuntemattomaan paikkaan?
Tämä tuntui epätodennäköiseltä, sillä vaikka tutkimuksissa ja tapaturmaisesti oli kadonnut lukuisia ihmisiä, eläimiä ja vihanneksia, ei niistä ensimmäinenkään ollut kuitenkaan putkahtanut mistään, koskaan takaisin. Tietenkin oli mahdollista, että se siirsi heidät hyvin kauas; tuntui kenties jopa todennäköisemmältä, että tetraedri ei tehnyt eroa lyhyen, puolen millimetrin matkan, ja kosmisten etäisyyksien välillä.
[lista jatkuu...]
Tekikö tetraedri ihmiset hulluiksi?
Sen se teki; hullummaksi ehkä, kuin kukaan ymmärsikään. Ehkäpä kadonneita ei koskaan ollutkaan, pohtivat jotkut, ehkäpä he ovat vieläkin, mutta tetraedri, taikka vain mahdollisuus siihen, että tetraedrin tapainen laite voisi olla olemassa, vaikutti ympäristöönsä siten, ettei kukaan yksinkertaisesti huomannut heitä; katsoi aina vain sivuun kuvitellen, ettei heitä enää ollut olemassa. Tai jospa oli kyseessä valtavan illuusion luova elokuvaprojektorin tapainen laite.
Nämä ja useat samanlaatuiset mietelmät, joita ei ollut vaikea kehittää, eivät kuitenkaan olleet enää tieteellistä pohdintaa, sillä kaikki tiede lähtee siitä aksioomasta, olettamuksesta, jota ei voi todistaa, että ihminen on järjellinen olento, joka pystyy tekemään ympäristöstään rajattomasti johdonmukaisia päätelmiä. Kaikki arvelut, jotka eivät nojaa tuohon periaatteeseen, ovat tieteen kannalta yhdentekeviä.
He turhautuivat, eivätkä enää välittäneet koko tetraedristä. Se oli vienyt heidän elämästään yhdeksän vuotta. He yhä ottivat johtaja Holmin maksamaa palkkaa vastaan, mutta tulivat töihin laitokselle enää vain keskenään keskustellakseen tenniksestä ja vaihtaakseen marsunhoito-ohjeita.
*
Holm kutsui, ja kun kutsui no. 2 tuli. Vaikka Holm oli ollut arestissa jo kohta yhdeksän vuotta ja vielä hieman pidempään eronneena johtajan virastaan, oli no. 2 edelleen vain hänelle velvollinen kertomaan tetraedritutkimuksistaan, joita Holm oli huomattavalla omaisuudellaan joutunut henkilökohtaisesti rahoittamaan heti erottuaan virasta; rahoittanut vuokraamalla tutkimuslaitoksen työvoimaa ja tiloja.
Tällä kertaa oli Holm pyytänyt no. 2:ta tuomaan tetraedrin mukanaan, jota ei ollut tapahtunut vielä kertaakaan johtajan ollessa avohoidossa.
"Onko uutta?" Holm kysyi, kuten hänen tavakseen oli muodostunut. "Ei", vastasi no. 2, kuten hänen tavakseen oli muodostunut. Tämän jälkeen he usein joivat kahvia, eivätkä enää sanallakaan viitanneet tetraedriin. Tämä kerta oli poikkeuksellinen. "Näytä sitä minulle." Holm pyysi ja no. 2 otti sen vuoratusta rasiastaan, jossa hän sitä piti; noudatti äärimmäistä varovaisuutta siirtäessään sen Holmin käteen. "Tiedätkö – minä en ole ennen koskenut siihen; hölmöä, eikö – en ole koskenut, vaikka se on ollut niin merkittävä. Se on hyvin raskas.", Holm sanoi. "Se on lähinnä lyijyä ja volframia." Holm ei voinut vähempää välittää tetraedrin materiaaleista. "Tiedän, ettette ole saanut mitään varmuutta, mutta", no 2. kurtisti kulmiaan, sillä Holm ei ollut teititellyt häntä enää vuosiin, "mutta mitä luulette; mitä te kuvittelette sen tekevän?" "En todellakaan voi tietää, minulla ei ole mitään arveluja – muuta kuin...", "Niin?", "Tämä kuulostaa hölmöltä", "Varmasti", "Minä kuvittelen - en kyllä usko kuvitelmiini, korostan sitä, en usko lainkaan - mutta minusta tuntuu, että se vie kohteensa jonnekin", "Minne? Karibialle?" Holm kysyi piloillaan "Ei, minulle on tullut mieleen, että se voisi olla portti taivaaseen." Holm epäröi ja sanoi: "On kai luonnollista, että äärimmäisten mysteerien äärellä yksinkertainen mieli on taipuvainen hengelliseen ajatteluun. Ja onko meillä mitään, kerrassaan mitään, syytä uskoa, että näin olisi?", "Älä pilkkaa! Minähän sanoin, etten missään nimessä usko näihin kuvitelmiini, puhumattakaan sitten taivaasta, mieleeni tuo kuitenkin on juolahtanut; toistuvasti juolahtanut – samalla tavoin, kuin sinun mieleesi juolahtaa pienet marsut aina tetraedrin läheisyydessä; niinhän olet kertonut." Siihen ei Holm sanonut mitään. Holm katseli kädessään lepäävää lelumaista, raskaudessaan äärimmäisen todellista tetraedriä ja hypisteli sitä; se toi hänen mieleensä hyvin suuren marsun, vaikka kone itse olikin pieni. Hyvin suuren marsun. "Paisuminen!", Holm ajatteli.
"Tiedättekö..."
"Tiedättekö, no. 2, minä luulen, että olen taipuvainen samankaltaiseen ajatteluun kanssanne", ja Holm, johtaja Holm, törkkäsi sormensa tetraedrin kärkeen ja hän kuuli marmorikuulien vierinnän, mutta ei enää polkupyörän kelloa.
*
“No johan oli aikakin”, insinööri sanoi “Minä kun kuvittelin teidän malttavan vain pari ensimmäistä minuuttia”, “Mutta minä maltoinkin yhdeksän vuotta, te olisitte voinut ottaa sen huomioon”, “Niinpä teitte – pahoittelen ajattelemattomuuttani”, hetken hiljaisuus, jollaisia voi odottaa, kun ei ole nähnyt tuttavaansa yhdeksään vuoteen, sitten tapaa tämän yllättäen. “Pidittekö siitä?” Insinöörin kysymys oli vilpitön. “Minä luulen, etten suosittele sitä sarjatuotantoon”, johtaja Holm vastasi.
Insinööri nyökkäsi hieman surumielisesti; työnsi sormensa tetraedrin, nelitahokkaan, kärkeen.
*
[kop!]
Toinen hänen kiireisistä sihteeriköistään koputti ovelle paperipinkkoineen ja, koska ei tiennyt miten muuten menettelisi, johtaja Holm kutsui hänet sisään.
“Anteeksi, että häiritsen, mutta...” sihteerikkö katsoi ympärilleen, ensin pikaisesti vilkaisten, sitten hitaammin liu’uttaen katsettaan tarkasti huoneen joka nurkkaa pitkin etsien insinööriä, jonka varmasti oli nähnyt tulevan sisään. “...mutta, eikö insinööri olekaan täällä?”
“Ei”, johtaja Holm sanoi, “hän... joutui lähtemään.” Johtajan ajatukset olivat hyvin sekaisin; hän katsoi tyhjää pöytäänsä aivan kuin siltä olisi puuttunut jotakin, joka muistutti häntä marsusta. Sihteerikön yhä seistessä ovella hän sanoi: “Tulkaa toki peremmälle; mitä asiaa teillä on - tai antakaa olla... kuulkaa, tekisittekö minulle henkilökohtaisen palveluksen?”
Ja sihteerikön, joka oli hyvin viehättävä nainen, huulille levisi hymy ja hän astui sisään; sulki ja lukitsi oven perässään.
Johtaja Holm antoi sihteerikön suorittaa hänelle henkilökohtaisen palveluksen.
Jouluna sihteerikkö ilahtui isosta bonuksesta.
*
“Paisuminen!”, pieni, partainen työterveyspsykiatri huusi kurkkutorvi oienneena johtaja Holmille stressiterapiaistunnossa, “Minä mietin sitä sanaa!”
“Paisuminen”, toisti johtaja hiljaa, “Ymmärrän: paisuminen. Sitä teidän sietääkin miettiä.”
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Otan vastaan myös yksinkertaiset pelkkää-paskaa -kommentit, jos joku on tästä sitä mieltä - tiedänpähän sitten, että ihan mitä tahansa ei kannata tänne tunkea.
(Mutta toisaalta - pahoillani jos loukkaan joitakuita - kun näitä "teinin päivä skolessa" ym. vastaavia juttuja lukee, niin olen valitettavasti sitä mieltä, että vaikka postaisin tänne ostoslistani, nostaisi se tasoa.)
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
PAISUMINEN: SATUJA INSINÖÖREISTÄ JA MUISTA
“Mikä se on?” johtaja Holm kysyi insinööriltä, joka oli juuri marssinut sisään nyrkin kokoisen tetraedrin, nelitahokkaan, kanssa, joka toi täysin selittämättömästi, mutta kuitenkin väistämättä, mieleen tennispallon tai pienen marsun (kumpi ikinä olikaan tarkastelijalle tutumpi vertailukohde). Insinööri tuli varaamatta aikaa etukäteen, mitenkään ilmoittamatta tulostaan etukäteen; mutta koska johtaja Holm tunsi tämän insinöörin henkilökohtaisesti ja tiesi tämän toiveen esitellä uusimpia valmistuneita projektejaan, jotka olivat usein poikkeuksellisen nerokkaita, mutta harvoin käytännöllisiä, suoraan korkeimmalle johdolle ennakkoluuloisten pikkupomojen asemesta, kysyi johtaja: “Mikä se on?” sen sijaan, että olisi lähettänyt insinöörin matkoihinsa.
“Kone.”
“Niin...” johtaja Holm yritti johdatella insinööriä jatkamaan, mutta huomattuaan, ettei saisi minkäänlaista lisäselvitystä kysymättä, jatkoi: “Tarkoitan tietenkin: mitä se tekee?”
“Toimii.”
Ja insinööri virnisti niin leveää, korvasta korvaan ulottuvaa, täysin insinöörille sopimatonta hymyä, että johtaja kuvitteli tämän tyystin menettäneen järkensä. Insinööri työnsi sormensa tetraedrin ylöspäin sojottavaan kärkeen, joka painui aavistuksen verran sisään. Tetraedrin sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon.
Insinööri katosi. Vain hänen hieno sukeltajankellonsa sekä kihlasormuksensa putosivat maahan; kaikki muu oli kadonnutta; sormus vieri työpöydän alle; teki siellä äänestä päätellen alati pieneneviä ympyröitään, kunnes pysähtyi.
Ja Johtaja Holm räpäytti silmiään.
*
Tutkimuslaitos oli poikkeuksellisen kannattava. Oikeastaan on jo virhe puhua vain tutkimuslaitoksesta, vaikka koko laitokseen tuolla sanalla lähes poikkeuksetta viitataankin. Virhe, koska se oli lakannut olemasta vain tutkimuslaitos jo vuosia sitten, oikeastaan heti, kun siitä tuli lainkaan taloudellisesti kannattava - nykyään se oli paljon enemmän, tai tuotantopuolella liikkui ainakin enemmän rahaa - tehdaskompleksi ja monialainen yritys, jossa tutkimus oli enää suhteellisen pienellä sijalla. Tutkimussiipi kuitenkin yhä tuotti patentteja ja niiden sovelluksia toisensa perään: biokaasulla toimivista korvakarvatrimmereistä suprajohtaviin (näin ne kuluttivat harvinaisen vähän energiaa), aarioita vihelteleviin kanarialintuihin ja miniatyyrivetypommeihin, jotka olivat tulleet erittäin suosituiksi pikkupoikien sotaleikeissä, kuten papatit ja kiinanpommit aikoinaan, vaikka säteilyturvakeskuksen samperin vauhkoajamammat ahkerasti kampanjoivatkin niitä vastaan. Näiden yhteinen ominaisuus oli vain se, että ne vietiin käsistä, nuo patentit (jos tuotantopuolella oltiin sitä mieltä, ettei kannattanut alkaa valmistaa tuotetta) tai nuo tuotteet (jos oltiin sitä mieltä, että kannatti). Tästä saadulla tuotolla tutkimuslaitos jatkuvasti laajensi toimintaansa ja houkutteli yhä ahkerampia ja kekseliäämpiä tutkijoita, jotka tulivat palvelukseen joko puhtaan rahan, josta ei tämän laitoksen tutkijana ollut puutetta, tai sen tutkinnallisen vapauden, jota tutkimuslaitos pyrki ja kykeni hyvin menestyvänä melko kiitettävästi soveltamaan, motivoimina.
Laitoksen tutkimussiipi työllisti ennen kaikkea insinöörejä, mutta myös useita satoja kemistejä, bio- ja lääketeknikkoja, informaatikkoja, jopa agro- ja limnologeja, taloustieteilijöitä ja muita tutkijoita; lukuisia alemman ja ylemmän tason johtajia ja vielä lukuisempia sihteereitä; pienen, partaisen työterveyspsykiatrin sekä ylijohtaja Holmin, joka oli juuri räpäyttänyt silmiään.
Insinööri oli kadonnut, ja ylijohtaja Holm löysi itsensä ajattelemasta työterveyspsykiatriaan, joka oli pieni ja partainen ja sanonut viimeisimmässä stressiterapiaistunnossa vain yhden sanan ylijohtajalle, joka oli: "paisuminen”, jonka jälkeen ylijohtaja oli lakannut käymästä stressiterapiaistunnoissa. Nyt ylijohtaja pohti: “paisuminen?” ja että oliko sittenkään järkevää jättää terapiaansa kesken, sillä juuri nyt ei hän ymmärtänyt mitään ja tunsi olonsa nimenomaan mielenterveytensä kannalta kovin epävarmaksi. Hän istui hiljaa, odotti, josko insinööri tulisi takaisin sieltä, minne ikinä olikaan kadonnut, ja kertoisi, minkä silmänkääntökoneen oli kehittänyt, sillä kone istui todella vielä hänen pöydällään. Ja tuo kone, tetraedri, oli ainoa asia, joka esti ylijohtajaa täysin unohtamasta insinöörin äkillistä katoamista ja leimaamasta tapahtumaa täysin kuvitelluksi. Hän pohti jälleen: “paisuminen?” ja epäili mielenterveyttään, sillä kone toi hänen mieleensä marsun.
Hänen teki suunnattomasti mieli työntää sormensa tetraedrin ylöspäin sojottavaan kärkeen, huomata, ettei mitään tapahtuisi, ja sivuuttaa asia sitten olankohautuksella.
Näin hän mitä luultavimmin olisi tehnytkin, jollei:
[kop!]
Toinen hänen kiireisistä sihteeriköistään koputti ovelle paperipinkkoineen ja, koska ei tiennyt miten muuten menetellä, johtaja Holm kutsui hänet sisään.
“Anteeksi, että häiritsen, mutta...” sihteerikkö katsoi ympärilleen, ensin pikaisesti vilkaisten, sitten hitaammin liu’uttaen katsettaan tarkasti huoneen joka nurkkaa pitkin etsien insinööriä, jonka varmasti oli nähnyt tulevan sisään. “...mutta, eikö insinööri olekaan täällä?”
Johtaja Holm vaikeni - häntä ärsytti sihteerikön utelu ja tämän sopimattoman tarkka esimiehen työhuoneen tutkiskelu. Asia ei kuulunut hänelle tippaakaan. Johtajaa ärsytti sihteerikön luoma odottava tunnelma - aivan kuin johtaja Holm olisi hänelle selityksen velkaa. Naurettavaa.
Mutta sihteerikkö julkeni vielä sanoa: “En nähnyt hänen poistuvan.” Se oli kysymys, ei toteamus, kuten tuon laatuiset itsestäänselvyydet selkeästi artikuloituina usein ovat, ja sihteerikkö jälleen odotti - kylmästi piittaamatta siitä kiusallisesta olotilasta, jonka hän takuulla huomasi johtajalle aiheuttavansa. Ylimielinen sihteerikkö - mitä hän oikein kuvitteli olevansa? Ja johtaja oli vähällä karjua sihteerikön ulos huoneestaan - pelästyttää tämän pahanpäiväisesti ja opettaa tälle, miten esimiestä kohtaan käyttäydytään - mutta sai sitten ajatuksen, joka varmasti sekä riittävästi rankaisisi sihteerikköä että tyydyttäisi johtajan itsensä halun varmistua tetraedristä, sen myötä omasta mielenterveydestään.
Ja johtaja virnisti niin leveää, korvasta korvaan ulottuvaa, täysin johtajalle sopimatonta virnettä, että sihteerikkö kuvitteli tämän tyystin menettäneen järkensä. “Kuulkaahan, tekisittekö minulle henkilökohtaisen palveluksen?” johtaja kysyi.
Kun nuo sanat, jotka selvästi joutuivat taistelemaan verisesti tiensä ymmärrykseen, ehtivät hänen aivoihinsa, sihteerikön, joka oli hyvin viehättävä nainen, suulle levisi puolestaan hymy ja hän astui muutaman askeleen sisään, sulki ja lukitsi oven perässään, sillä häneltä oli ennenkin miespuolisten esimiesten taholta pyydetty henkilökohtaista palvelusta; siksi hän uskoi tietävänsä varmasti, mitä johtaja Holm tarkoitti, ja tiesi täsmälleen, mitä tällaisella palveluksella voisi saavuttaa. “Toki”, hän sanoi “Hirveän mielelläni”. Ja hän askelsi huoneen poikki johtajan pöydälle, tuki kätensä pöydän reunaan ja nojasi sen yli niin, että hänen korkeat korkonsa eivät enää koskettaneet lattiaa, ja kuiskasi johtaja Holmin, joka yhä hymyili kuin mielipuoli, korvaan, huulillaan sitä hieman hipaisten: “Mitä te oikein haluaisitte minun tekevän?” Johtaja teki samankaltaisen eleen: nojautui eteenpäin ja kuiskasi: “Jos olisitte niin ystävällinen ja...” “Niin, sanokaa vain; mitä tahansa”, sihteerikkö huomautti ärsyttävästi kesken lauseen, vaikka johtajan pyynnössä ei ollut havaittavissa minkäänlaista epäröintiä. “Jos olisitte niin ystävällinen, että tunkisitte sormenne tämän tetraedrin ylös sojottavaan kärkeen.”
Sihteerikön korkeat korot kolahtivat takaisin lattiaan, ja vaikka hymy ei kasvoilta poistunutkaan, ei sen teennäisempää ilmettä - jolla sihteerikkö yritti peittää hämmästystään ja tyrmistystään ja omista vihjailuistaan johtuvaa häpeäänsä - kyetä ihmiskasvoilla saavuttamaan.
Sihteerikkö ei sanonut mitään, tuijotti vain johtajaa, sitten tetraedriä, joka toi hänellekin väistämättä mieleen pienehkön marsun, sillä tennistä hän ei pelannut. Ei sanonut mitään, ennen kuin johtaja alkoi näyttää siltä, että toistaisi pyyntönsä.
“Kuten haluatte”, sihteerikkö virkkoi teennäisen irvistyksensä takaa, työnsi sormensa tetraedrin kärkeen, joka painui aavistuksen verran sisään. Tetraedrin sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon.
Teennäinen irvistys katosi, samoin kuin loputkin sihteeriköstä. Vain sihteerikön runsaat korut - sormukset, korvakorut, kaulanauha – romahtivat lattialle kasaksi; ne, sekä kaksi läpikuultavaa, löysää, sitkoista nestettä sisältävää tyynyä, jotka tuottivat lattialle mäiskähtäessään kuvottavan läts-äänen. "Hänen rintansa", ajatteli johtaja Holm välittömästi – siitä ei ollut epäilystäkään. Johtaja Holm nousi, kaapi kasan kokoon ja tunki sen pöytälaatikkoonsa; myös tyynyt. Samalla hän nosti insinöörin sukeltajankellon; kyykistyi ja haroi pöytänsä alta, kunnes sai käsiinsä kihlasormuksen – nekin saivat paikkansa pöytälaatikossa.
“Kerrassaan omituinen laite”, johtaja Holm ajatteli kaapiessaan tavarakasaa kokoon. Hän ei enää, nyt kun sihteerikkö oli poistunut hänen näköpiiristään, välittänyt hänestä pätkääkään. Hänen mielessään toki kävi nopeasti, että sihteerikön katoaminen huomattaisiin ajallaan: joku tulisi kyselemään. Johtaja Holm päätti vastaavansa, ettei ollut sihteerikköä nähnyt koko päivänä. Hänet oli vallannut varmuus siitä, että sekä insinööristä että sihteeriköstä hän oli nähnyt sen viimeisen pilkahduksen.
Mutta päällimmäisenä hänen mielensä valtasi levottomuus tuon koneen vaarallisuudesta ja pohdinnat, miten siitä pääsisi tahdikkaimmin eroon. Hän kahmaisi luurin soittaakseen no. 2:lle - älykkäälle rouvasnaiselle, jonka hän aikanaan nimittäisi seuraajakseen - ja kutsuakseen hänet paikalle.
*
Ote keskustelusta:
"- - mutta emmekö voisi... olisiko mitenkään mahdollista vain tuhota tuota laitetta; romuttaa; pistää osiksi; sitten unohtaa se, sillä en näe sille mitään hyödyllistä käyttötarkoitusta, ainoastaan vaaran. Ja minua vakavasti häiritsee koko laite, se on pakko myöntää." Tetraedri jökötti pöydällä. Sitä katsoessaan no. 2 muisteli kolme viikkoa sitten lyömäänsä täydellistä kämmenpuolen lyöntiä, jonka turvin hän oli täpärästi voittanut miehensä; voitto oli tehnyt hänet varsin tyytyväiseksi. "Enpä usko, johtaja – en usko sen olevan lainkaan viisasta. Nähkääs jos tuollainen kone pystytään luomaan, ei sitä ole varmastikaan tyrmäävän vaikeaa luoda toiseenkaan kertaan, ja insinöörikin on tämän tehnyt verraten vaatimattomilla välineillä – jos hän olisi tarvinnut erikoislaboratorioita, olisimme saaneet siitä tiedon. Emme hyödy mitään, jos tuhoamme sen ja..." "Emme hävinnekään mitään." "Siinä olette väärässä, jos sallitte: kuvitelkaa, jos tuollainen teknologia joskus tulevaisuudessa joutuu vihamielisiin käsiin. Enhän toki nyt väitä, että tietäisin, mitä tuo todellisuudessa tekee; huomaamme vain, että kaksi ihmistä on sen tähden kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Jos tuo kehitetään vihamielisissä käsissä ja kenties edistyneempi versio, jos tuo todella on jonkinlainen ase – tuhovoimaltaan tuo voisi olla huomattavan voimakas: tällaisenaankin tätä voitaneen käyttää maamiinana, johon astuttaessa vihulainen yksinkertaisesti katoaa. Saati sitten... en uskalla ajatellakaan: jos tästä pystyttäisiin edelleen kehittämään pomminkaltainen laite, mitä siitä seuraisi." "Minun mielipiteeni täsmälleen - tuhotkaamme siis se", "Ei, ei se olisi vaarallista, mitä voisimme tehdä ennen, kuin ymmärrämme, mistä siinä on kysymys. Jos kertomanne pitää paikkansa..." No. 2 ei oikeastaan hetkeäkään epäillyt johtajan sanaa tapahtuneesta, ilmaisi epäilynsä vain periaatteellisista syistä, kaikkea epäilevästä maailmankatsomuksensa tähden, ja myös jotta ei vaikuttaisi liian hyväuskoiselta – johtajan tarina ei ollut tavallinen. "...jos kertomanne pitää paikkansa, on tämä laite mahdollisesti valtavan vaarallinen, mutta jos tuhoamme sen lainkaan tutkimatta, emme saa sitäkään koskaan selville – ja ennen kaikkea voisimme tutkimuksella saavuttaa keinoja, joilla tehdä vastaavalla teknologialla suoritetut hyökkäykset hyödyttömiksi ja mahdollisen aseen vaarattomaksi", "No hyvä, ymmärrän kantanne." Johtaja ajatteli marsuja. “Pitäkää huolta, että tutkijakunta koostuu niistä, joihin te henkilökohtaisesti luotatte. Laitoksen tutkimusmäärärahat ovat vapaasti käytettävissänne, mutta tutkimus ei saa olla virallinen; mahdollisimman täydellinen hiljaisuus on näin harvinaislaatuisessa tutkimuksessa välttämätön”, “Totta kai”, “Ja pitäkää minut tarkoin ajan tasalla.”
Niinpä no. 2 kokosi tutkimusryhmän – muuten kokonaan insinööreistä, mutta nimitti sen johtoon itsensä. Luonnostaan skeptiset insinöörit eivät tietenkään uskoneet no. 2:n selostusta omituisesta kaiken kadottavasta tetraedristä, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin väliaikaisesti jättää käynnissä olevat tutkimuksensa, sillä no. 2 ja ennen kaikkea johtaja Holm niin vaativat. Ja vaikka juttu oli uskomaton, pitivät he sitä kuitenkin tutustumisen arvoisena.
*
“Tuoko?” sanoi tutkimusryhmän nuorin insinööri sävyllä, josta oli selvästi erotettavissa sekä epäuskoa että ylimielisyyttä, kuten sellaisen pikkulapsen äänestä, joka on saanut tietoonsa totuuden joulupukista ja suhtautuu ivallisesti vanhempiensa yrityksiin pitää särkynyttä myyttiä yllä. "Tuo", totesi no. 2 koruttomasti. "Kyllä, kyllä - jos tuo on niin vaarallinen kuin te olette antanut ymmärtää, syön hatullisen..."
("...marsuja", hän melkein sanoi)
"...sitä itseään!" Nuori insinööri kaappasi tetraedrin kansioista kootulta jalustalta, johon se oli dramaattisesti - no. 2:lla oli verraten hyvä draamantaju - asetettu näytille. Eikä ole vaikea arvata, miten epäkunnioittavasti nuori insinööri käsitteli tetraedriä. Muu tukijajoukko hieman kavahti tuota täysin pelotonta käsittelyä, sillä vaikka hekin olivat epäuskoisia tetraedrin suhteen, kyti heidän mielensä pohjilla kuitenkin orastava epäily ja pelko tuota laitetta, josta itse johtaja Holm oli puhunut niin kunnioittavasti, kohtaan. No. 2 oli kertakaikkisen kauhuissaan, liian tyrmistynyt huutamaan kieltoa, liian peloissaan koskeakseen tetraedriin riistääkseen sen pois nuorelta insinööriltä. Ja tokihan nuoren insinöörin kämmen osui hänen hetken tetraedriä heiteltyään kädestä toiseen koneen laukaisukärkeen, joka painui hiukan sisään: koneen sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon. Nuori insinööri katseli konetta samalla tavoin pahoillaan, kuin se olisi ollut hieno lelu, mutta hän liian vanha leikkimään sillä.
Nuori insinööri katosi ja hänen taskussaan olleet kolikot sekä paitansa muoviset napit, samoin kuin tetraedri itse putosivat niille sijoilleen lattialle, josta tyrmistyneen ilmapiirin hälvettyä no. 2 koneen nosti - jos tuollaisen laitteen kanssa voi ylipäänsä olla liioitellun varovainen, niin no. 2 oli juuri sitä – sormenpäillään hyvin hitaasti takaisin jalustalle. Nuoren insinöörin jäännökset hän potki maton alle poimittuaan ensin arvokkaimmat kolikot maasta ja laitettuaan ne laukkuunsa. "Jos tästä haluaa jotakin hyvää etsiä, niin ainakin te näitte sen nyt toiminnassa; näin sen oikeastaan itsekin ensi kertaa." Ja tutkimusryhmän jäsenet nyökyttelivät ja mumisivat toisilleen, sillä vaikka nuori insinööri olikin poissa, ei hänen poistumisensa – tuollainen äkillinen katoaminen, joka vaikutti ainoastaan sopimattomalta – onnistunut tuntumaan mitenkään poikkeuksellisen järkyttävältä, ainoastaan epäuskottavalta. Jos nuori insinööri olisi ilman muuta muuttunut veriseksi puuroksi, olisivat hänen kanssatutkijoidensa reaktiot, vaikkakin varmasti voimakkaampia, myös osaaottavampia ja rehellisempiä. Nyt he kaikki ajattelivat vain marsuja ja tennispalloja.
*
Puhelin soi ja ylijohtaja Holm vastasi siihen nimellään ja tittelillään.
"Ei, en ole nähnyt häntä koko viikkona"
"Katsokaas: luulin, että hän on sairas – ei hänellä ole ennenkään ollut tapana ilmoittaa siitä kuin jälkikäteen", (ärsyttävä tapansa, josta johtaja nyt mielessään kiitti häntä, sillä ei ollut halunnut olla se, joka ensinnä "huomaisi" sihteerikkönsä kadonneen)
"Kadonnut? Sepä kamalaa, toivottavasti hän löytyy; hän oli", (samperi), "tarkoitan on hyvin mukava alainen. Luuletteko, että poliisi tulee tännekin kyselemään?"
"Aivanko niin? Tänään jo?"
"Totta kai ilmoitan."
"Ei, en tarvitse, numeronne näkyy tässä puhelimessa"
"Olen varma, ettei hänellä ole hätää."
"Älkää nyt itkekö hyvä rouva"
"Olen varma, ettei hänellä ole hätää."
"Aivan varma"
"Kiitos nyt teillekin"
"Hei."
Ja hän laski luurin.
"Taidan palkata uuden sihteerikön", johtaja Holm ajatteli ja odotti poliisien saapumista. Hän kyllä kykenisi olemaan luonnollinen; eihän tarvinnut kuin sanoa, ettei ollut nähnyt sihteerikköä koko viikkona.
*
"En ole nähnyt häntä koko viikkona."
Johtaja näytteli mielestään hyvin.
"Entäs nämä muut tapaukset?", "Muut?", "Niin, myös kaksi insinööreistänne on kateissa – ettekö ollut tietoinen?", "Tämä on valtava laitos - minä en todellakaan ole tietoinen kaikkien työntekijöitteni tekemisistä." "Mutta olemme saaneet tietoomme, että toinen on teidän henkilökohtainen tuttavanne; niistä lienette paremmin perillä, tuttavistanne", "Aivanko totta, tuttavaniko kadonnut!?" Johtaja huudahti laskelmoitua draamaa äänessään, "Kuka?"
Komisario kertoi; kertoi senkin, että johtajan tuttava oli kadonnut samana päivänä kuin sihteerikkö ja viimeinen tieto hänen tekemisistään oli, että hän oli tulossa jututtamaan johtajaa hänen työhuoneeseensa. "Näittekö häntä sinä päivänä?" "En", "Olitteko itse täällä työhuoneessanne?" "Kyllä – koko työpäivän lounastuntia lukuun ottamatta. "Vai niin, sopiiko, että katsomme hieman ympärillemme?" Johtaja ei nähnyt siinä hajamielisyyksissään mitään pahaa. "Olkaa hyvä vain", "Jospa te menisitte sillä välin vaikka kahville." Ja johtaja meni.
Kahvitellessaan hän muisti pöytälaatikkoonsa tunkemansa tavarat: kihlasormuksen, sukeltajankellon, korut ja silikonityynyt. Tuollainen liian myöhään muistettu poikkeuksellisen tärkeä asia: suolet heittävät kuperkeikkaa. Oli ilmiselvää, että tavarat löydettäisiin, eikä niitä jätettäisi huomiotta, sillä tuollaiset tavarat eivät, missään nimessä, istuneet yhteen niiden yleisten käsitysten kanssa, mitä tavallisesta työhuoneesta yleisesti pitäisi löytymän. Miten hän voisi ne selittää? Liian pian komisario tuli pyytämään selitystä.
"Miksi teillä on pöytälaatikossanne pari silikonirintoja?", "Ne ovat vaimoni", johtaja vastasi, joka ei ollut viisas vastaus jo yksin siksi, että hän oli poikamies, saati sitten siksi, että siitä herää jo huomattavasti hankalampi jatkokysymys: "Mitä vaimonne rinnat tekevät pöytälaatikossanne?" Sitä komisario ei kuitenkaan kysynyt, vaan: "Mitä te teette tuttavanne kihlasormuksella?" "Ei suinkaan se ole hänen... se on minun sormukseni", "Eikös teidän nimenne ole Holm?", "Kyllä", "No ei tämä sitten teidän ole", ja komisario näytti hansikoidulla kädellään kaiverrusta sormuksen sisäpinnassa, eikä siinä todella lukenut Holm. "Minut on lavastettu! Joku on laittanut nuo pöytälaatikkooni tietämättäni!" Komisariota lähinnä ärsytti. "Jassoo... eikö teitä yhtään hävetä viedä nyt uhreiltanne korutkin, vaikka oma palkkanne hipoo taivaita. Ja miten sairasta on ryöstää murhaamaltaan rinnat?!", "Murhaamaltani – mistä... mistä te oikein puhutte?" johtaja sekosi puheissaan pelosta. Komisario oli raivoissaan; hänen mielestään rikolliset ovat aina luvattoman typeriä. "Teidät on pidätetty!" Ja hän kohteli johtaja Holmia varsin kovakouraisesti.
*
Asianajaja esitti johtaja Holmille häntä vastaan nostetut syytteet: kaksoismurha. Ja hän kysyi, mitä todella oli tapahtunut, ja sanoi, ettei mitenkään voisi auttaa, jollei tietäisi asioiden todellista laitaa.
Johtaja Holm oli pelosta suunniltaan. Kaksoismurha! Miten häntä voitaisiin syyttää, eihän ruumiita ollut edes löydetty!
"Mistä Te sen tiedätte?" hänen asianajajansa kysyi ja johtaja Holm hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Ei - hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa:
Siksi johtaja Holm kertoi asianajajalleen tetraedristä, miten se oli hävittänyt insinöörin taivaan tuuliin ja sihteerikön taivaan tuuliin, ja miten se muistutti hänen mielestään marsua, ja miten se kuulosti tuhansilta marmorikuulilta ja polkupyörän kellolta, ja miten no. 2 kyllä tietäisi siitä, ja miten asianajaja voisi soittaa no. 2:lle ja varmistua asiasta niin, että tämä hullunmylly saataisiin päätökseensä ja hänet takaisin työpöytänsä taakse.
"Otaksun", sanoi hänen asianajajansa, "että Te haluatte vedota syyntakeettomuuteen."
Jo seuraavana päivänä johtaja Holm erosi virastaan.
*
Oikeudenkäynti alkoi. Ex-johtaja Holmille tehtiin selväksi, että hän pääsisi merkittävästi vähemmällä, jos hän ilmoittaisi ruumiiden olinpaikat. Ex-johtaja Holm sanoi, ettei voinut mitenkään tietää, sillä mystinen tetraedrihän oli kadottanut ihmiset – ei hän - ja kun hän viimeksi oli nuo kaksi nähnyt, olivat he olleet täysin elossa ja että tuomari voisi soittaa no. 2:lle ja varmistua asiasta.
Ainoat sanat, jotka tuomaristo kohdisti suoraan ex-johtaja Holmille olivat: "No. 2:han on Teidän henkilökohtainen ystävänne, eikö niin?" Tähän hän vastasi: "Niin kai".
Tuomaristo julisti hänet syylliseksi tutkintakomisarion lausunnan ja työhuoneesta löytyneitten todisteiden perusteella.
Julistuksen jälkeen hänen asianajajansa ilmoitti syytetyn pyytävän mielentilatutkimusta, jota ex-johtaja ei suinkaan ollut pyytänyt, mutta ei jaksanut väittää vastaan. Tuomaristo suostui tähän ilomielin.
Aikanaan hänet kuljetettiin psykiatrin, jonka nimi tuntui etäisesti tutulta, vastaanotolle. Psykiatri oli pieni ja partainen; ex-johtaja Holm ojensi tälle kätensä, esitteli itsensä: "Holm." "Paisuminen!" vastasi psykiatri ja ex-johtaja Holm samassa ymmärsi tuon psykiatri olleen hänen vanha työterveyspsykiatrinsa. Loistavaa. "Hei! Muistatteko minut? Olen teidän vanha työnantajanne, johtaja Holm", ex-johtaja muistutti. Psykiatri näytti mietteliäältä. "Olette siis vaihtanut työpaikkaa." - Holm, vaikka olikin ollut ylijohtajana, ei mitenkään voinut pitää lukua siitä, keitä hänen laitoksessaan kulloinkin työskenteli - "Ettekö muista, olin stressiterapiassanne? Ei siitä niin kauaa ole, ehkä kolme-neljä kuukautta." Psykiatri näytti mietteliäältä. "Te sanoitte minulle: paisuminen! Ettekö muista?" "Aa!", psykiatri huudahti tunnistuksesta. "Paisuminen: minä mietin sitä sanaa!" "Luojan kiitos, että muistatte!" ex-johtaja Holm huokasi helpotuksesta, "Minä tarvitsen nyt kipeästi palvelusta."
Sitten johtaja selitti psykiatrille koko tarinan. Tämä kuunteli tarkkaavaisesti, välillä nyökytellen, mutta lähinnä sellaisissa kohdissa, joissa ei ollut lainkaan nyökyteltävää. "Tarvitsen lausunnon, että olen umpihullu, mutta minua ei terveydellisistä syistä voisi pitää suljetulla osastolla." "Leima", sanoi psykiatri. "Anteeksi kuinka?" "Leima, leima – minä etsin leimaani!" psykiatri huusi. "Mutta tehän istutte sen päällä", ex-johtaja Holm huomautti. "Aaa! Mutta minähän, minähän olen istunut sen päällä!", ja psykiatri kaivoi vaivalloisesti takapuoltaan, hakkasi löytämällään leimalla raivokkaasti paperinpaloja joista antoi erään, viiteen kertaan leimatun, ex-johtajalle; loput menivät tuomaristolle muita teitä. "Kiitos", ex-johtaja sanoi, "Kiitos paljon!" "Paisuminen!" toivotti psykiatri perään, kun johtaja poistui ovesta.
*
"- - teidät on psykiatrin lausunnolla todettu syyntakeettomaksi tekemiinne murhiin", tuomaristo julisti, "ja tuon samaisen psykiatrin lausunnon vuoksi en voi määrätä teitä edes suljetulle osastolle", tuomaristo julisti, "Määrään teidät täten kotiarestiin ja avohoitoon, kunnes olette täysin tervehtynyt!", tuomaristo julisti.
Ex-johtaja Holm oli hyvin tyytyväinen.
*
Tällä välin tutkimusryhmä oli tehnyt työtään. Tetraedri oli avattu ja purettu osiin. Sen sisällä oli metallisesta putkesta väännetty epämääräinen solmu, joka sisälsi puolestaan metallikuulia, jotka näyttivät kuulalaakerin kuulilta, tuntuivat vain omituisen raskaalta, sillä olivat jostakin tuntemattomasta syystä volframia, metallia, joka oli lähes kaksi kertaa raskaampaa kuin lyijy, siellä oli myös hammasrattaita, valtavasti hammasrattaista, kooltaan vaihtelevia, kuin kellossa. No. 2 oli saanut haltuunsa insinöörin tekemät alkuperäiset piirustukset. Koneen avaamisella oli tarkoitus ainoastaan selvittää, poikkesiko koneen sisältö insinöörin sinikopioista, sillä pelkästään niiden perusteella ei koneen ollut lainkaan tarkoitus toimia. Piirustusten pohjalta pystyi näkemään, että laukaisukärkeä painettaessa pieneen jouseen ladattiin potentiaalienergiaa sen verran, että muutama lähin hammasratas tekisi sen voimin muutaman kierroksen, ei muuta.
Sisältö ei kuitenkaan poikennut sinikopioista. No. 2 tuotatti Pajassa, kuten he tuttavallisesti laitoksen prototyyppiosastoa kutsuivat, insinöörin piirustusten pohjalta uuden tetraedrin, kokonaan uusista osista täydellisesti varmistuakseen, että koneen toiminta ei johtuisi piirustuksiin kuulumattomista seikoista. Ryhmä oli lainannut koe-eläinosastolta kesyjä simpansseja, joista he valitsivat erään - nimeltään Sylvi - leikkimään uudella tetraedrillä, kunnes tämä onneton simpanssi hipaisi laukaisunurkkausta: koneen sisältä kuului ääni, joka toi mieleen tuhansien marmorikuulien tasanopeuksisen vierinnän kovalla alustalla, sitten polkupyörän soittokellon, ja Sylvistä oli jäljellä enää muisto. He toistivat kokeen simpanssilla, jonka nimi oli Pertti: kuvasivat sen nyt erikoisnauhalle, jonka taajuus oli kymmenentuhatta otettua kuvaa sekunnissa. Kun he katsoivat sen hidastettuna, nauha näytti huonosti leikatulta trikkikuvalta, jossa yhdessä Pertti-simpanssi oli, seuraavassa ei enää ollut. Mitään välivaiheita ei ollut havaittavissa.
Myöskin he huomasivat, että tetraedri vaikutti vain eloperäiseen materiaan. Kivellä tökittäessä mitään ei tapahtunut, mutta puukeppiin, ryysyyn tai kaalinpäähän se vaikutti samoin, kuin ihmiseen.
Vaikka tutkimus jatkui kauan – vuosia; tarkalleen yhdeksän vuotta - eivät insinöörit mitenkään saaneet selville, miksi kone toimi niin kuin toimi. Eivätpä he saaneet selville sitäkään, mitä se oikeastaan teki.
Seuraavia mahdollisuuksia oli otettu huomioon:
Muuttiko tetraedri kohteensa näkymättömäksi, kuulumattomaksi ynnä muuta?
Ei. Tämä oli mahdollisuus joka voitiin sulkea pois hyvin varhaisessa vaiheessa. Ensinnäkin oli ilmiselvää, että kohde todella katosi: jäljelle ei jäänyt lainkaan massaa (joka todistettiin ensin apina-ja-vaaka –menetelmällä, sitten tarkemmissa olosuhteissa) ja elottomat kohteet putosivat täysin vapaasti, kuten nuoren insinöörin sukeltajankello silloin.
Hajottiko tetraedri kohteensa takaisin alkeishiukkasiksi, niin että se näytti vain katoavan?
Ei. Sen lisäksi, että sellainen tapahtuma olisi tuottanut valtavan ydinräjähdyksen verran energiaa (josta olisi seurannut jotakin todella hyvin näkyvää), ei minkäänlaista normaalista poikkeavaa hiukkassäteilyä ollut havaittavissa.
Siirsikö tetraedri kohteensa tuntemattomaan paikkaan?
Tämä tuntui epätodennäköiseltä, sillä vaikka tutkimuksissa ja tapaturmaisesti oli kadonnut lukuisia ihmisiä, eläimiä ja vihanneksia, ei niistä ensimmäinenkään ollut kuitenkaan putkahtanut mistään, koskaan takaisin. Tietenkin oli mahdollista, että se siirsi heidät hyvin kauas; tuntui kenties jopa todennäköisemmältä, että tetraedri ei tehnyt eroa lyhyen, puolen millimetrin matkan, ja kosmisten etäisyyksien välillä.
[lista jatkuu...]
Tekikö tetraedri ihmiset hulluiksi?
Sen se teki; hullummaksi ehkä, kuin kukaan ymmärsikään. Ehkäpä kadonneita ei koskaan ollutkaan, pohtivat jotkut, ehkäpä he ovat vieläkin, mutta tetraedri, taikka vain mahdollisuus siihen, että tetraedrin tapainen laite voisi olla olemassa, vaikutti ympäristöönsä siten, ettei kukaan yksinkertaisesti huomannut heitä; katsoi aina vain sivuun kuvitellen, ettei heitä enää ollut olemassa. Tai jospa oli kyseessä valtavan illuusion luova elokuvaprojektorin tapainen laite.
Nämä ja useat samanlaatuiset mietelmät, joita ei ollut vaikea kehittää, eivät kuitenkaan olleet enää tieteellistä pohdintaa, sillä kaikki tiede lähtee siitä aksioomasta, olettamuksesta, jota ei voi todistaa, että ihminen on järjellinen olento, joka pystyy tekemään ympäristöstään rajattomasti johdonmukaisia päätelmiä. Kaikki arvelut, jotka eivät nojaa tuohon periaatteeseen, ovat tieteen kannalta yhdentekeviä.
He turhautuivat, eivätkä enää välittäneet koko tetraedristä. Se oli vienyt heidän elämästään yhdeksän vuotta. He yhä ottivat johtaja Holmin maksamaa palkkaa vastaan, mutta tulivat töihin laitokselle enää vain keskenään keskustellakseen tenniksestä ja vaihtaakseen marsunhoito-ohjeita.
*
Holm kutsui, ja kun kutsui no. 2 tuli. Vaikka Holm oli ollut arestissa jo kohta yhdeksän vuotta ja vielä hieman pidempään eronneena johtajan virastaan, oli no. 2 edelleen vain hänelle velvollinen kertomaan tetraedritutkimuksistaan, joita Holm oli huomattavalla omaisuudellaan joutunut henkilökohtaisesti rahoittamaan heti erottuaan virasta; rahoittanut vuokraamalla tutkimuslaitoksen työvoimaa ja tiloja.
Tällä kertaa oli Holm pyytänyt no. 2:ta tuomaan tetraedrin mukanaan, jota ei ollut tapahtunut vielä kertaakaan johtajan ollessa avohoidossa.
"Onko uutta?" Holm kysyi, kuten hänen tavakseen oli muodostunut. "Ei", vastasi no. 2, kuten hänen tavakseen oli muodostunut. Tämän jälkeen he usein joivat kahvia, eivätkä enää sanallakaan viitanneet tetraedriin. Tämä kerta oli poikkeuksellinen. "Näytä sitä minulle." Holm pyysi ja no. 2 otti sen vuoratusta rasiastaan, jossa hän sitä piti; noudatti äärimmäistä varovaisuutta siirtäessään sen Holmin käteen. "Tiedätkö – minä en ole ennen koskenut siihen; hölmöä, eikö – en ole koskenut, vaikka se on ollut niin merkittävä. Se on hyvin raskas.", Holm sanoi. "Se on lähinnä lyijyä ja volframia." Holm ei voinut vähempää välittää tetraedrin materiaaleista. "Tiedän, ettette ole saanut mitään varmuutta, mutta", no 2. kurtisti kulmiaan, sillä Holm ei ollut teititellyt häntä enää vuosiin, "mutta mitä luulette; mitä te kuvittelette sen tekevän?" "En todellakaan voi tietää, minulla ei ole mitään arveluja – muuta kuin...", "Niin?", "Tämä kuulostaa hölmöltä", "Varmasti", "Minä kuvittelen - en kyllä usko kuvitelmiini, korostan sitä, en usko lainkaan - mutta minusta tuntuu, että se vie kohteensa jonnekin", "Minne? Karibialle?" Holm kysyi piloillaan "Ei, minulle on tullut mieleen, että se voisi olla portti taivaaseen." Holm epäröi ja sanoi: "On kai luonnollista, että äärimmäisten mysteerien äärellä yksinkertainen mieli on taipuvainen hengelliseen ajatteluun. Ja onko meillä mitään, kerrassaan mitään, syytä uskoa, että näin olisi?", "Älä pilkkaa! Minähän sanoin, etten missään nimessä usko näihin kuvitelmiini, puhumattakaan sitten taivaasta, mieleeni tuo kuitenkin on juolahtanut; toistuvasti juolahtanut – samalla tavoin, kuin sinun mieleesi juolahtaa pienet marsut aina tetraedrin läheisyydessä; niinhän olet kertonut." Siihen ei Holm sanonut mitään. Holm katseli kädessään lepäävää lelumaista, raskaudessaan äärimmäisen todellista tetraedriä ja hypisteli sitä; se toi hänen mieleensä hyvin suuren marsun, vaikka kone itse olikin pieni. Hyvin suuren marsun. "Paisuminen!", Holm ajatteli.
"Tiedättekö..."
"Tiedättekö, no. 2, minä luulen, että olen taipuvainen samankaltaiseen ajatteluun kanssanne", ja Holm, johtaja Holm, törkkäsi sormensa tetraedrin kärkeen ja hän kuuli marmorikuulien vierinnän, mutta ei enää polkupyörän kelloa.
*
“No johan oli aikakin”, insinööri sanoi “Minä kun kuvittelin teidän malttavan vain pari ensimmäistä minuuttia”, “Mutta minä maltoinkin yhdeksän vuotta, te olisitte voinut ottaa sen huomioon”, “Niinpä teitte – pahoittelen ajattelemattomuuttani”, hetken hiljaisuus, jollaisia voi odottaa, kun ei ole nähnyt tuttavaansa yhdeksään vuoteen, sitten tapaa tämän yllättäen. “Pidittekö siitä?” Insinöörin kysymys oli vilpitön. “Minä luulen, etten suosittele sitä sarjatuotantoon”, johtaja Holm vastasi.
Insinööri nyökkäsi hieman surumielisesti; työnsi sormensa tetraedrin, nelitahokkaan, kärkeen.
*
[kop!]
Toinen hänen kiireisistä sihteeriköistään koputti ovelle paperipinkkoineen ja, koska ei tiennyt miten muuten menettelisi, johtaja Holm kutsui hänet sisään.
“Anteeksi, että häiritsen, mutta...” sihteerikkö katsoi ympärilleen, ensin pikaisesti vilkaisten, sitten hitaammin liu’uttaen katsettaan tarkasti huoneen joka nurkkaa pitkin etsien insinööriä, jonka varmasti oli nähnyt tulevan sisään. “...mutta, eikö insinööri olekaan täällä?”
“Ei”, johtaja Holm sanoi, “hän... joutui lähtemään.” Johtajan ajatukset olivat hyvin sekaisin; hän katsoi tyhjää pöytäänsä aivan kuin siltä olisi puuttunut jotakin, joka muistutti häntä marsusta. Sihteerikön yhä seistessä ovella hän sanoi: “Tulkaa toki peremmälle; mitä asiaa teillä on - tai antakaa olla... kuulkaa, tekisittekö minulle henkilökohtaisen palveluksen?”
Ja sihteerikön, joka oli hyvin viehättävä nainen, huulille levisi hymy ja hän astui sisään; sulki ja lukitsi oven perässään.
Johtaja Holm antoi sihteerikön suorittaa hänelle henkilökohtaisen palveluksen.
Jouluna sihteerikkö ilahtui isosta bonuksesta.
*
“Paisuminen!”, pieni, partainen työterveyspsykiatri huusi kurkkutorvi oienneena johtaja Holmille stressiterapiaistunnossa, “Minä mietin sitä sanaa!”
“Paisuminen”, toisti johtaja hiljaa, “Ymmärrän: paisuminen. Sitä teidän sietääkin miettiä.”
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Otan vastaan myös yksinkertaiset pelkkää-paskaa -kommentit, jos joku on tästä sitä mieltä - tiedänpähän sitten, että ihan mitä tahansa ei kannata tänne tunkea.
(Mutta toisaalta - pahoillani jos loukkaan joitakuita - kun näitä "teinin päivä skolessa" ym. vastaavia juttuja lukee, niin olen valitettavasti sitä mieltä, että vaikka postaisin tänne ostoslistani, nostaisi se tasoa.)
Vastaukset 9
Vanhimmat
möööööööööhhhhH!
...rakentavasta palutteestanne!
Tätä kuvaa vain yksi sana: maaninen.
Oliko tämä tuore vai aikaisempaa tuotantoa?
Tämä oli pulppuavan erinomainen. Piristi päivää ihmeesti.
En tiedä, minusta tämä olisi kaivannut aivan lievää tyylillistä hiomista, mutta se on minun mielipiteeni. Aihe oli niin hyvä, että jossain kohdin hiukan hätiköidyn oloiset lauseet tärvelivät vaikutelmaa.
Harjoitatko fysiikkaa? Tätä tulin heti miettineeksi jo "Kuutiosta" lähtien. Aihe tuntuu olevan lähellä sydäntäsi.
Tämä oli niin täydellisen absurdia, ettei voinut kuin nauraa. Tässä suhteessa pidän tätä teksteistäsi parhaana. Mutta huomaan, kun vertaan omaa kirjoittamisen-harrasteluani sinun tyyliisi; sinä suosit hyppiviä, oivaltavia, - ehkä "epäsymmetrinen" kuvaisi niitä jotenkin - lauseita. Se on täysin vastakkaista omille kirjoittamisen yrityksilleni. Siksi nämä ovatkin niin järkyttävän hykerryttäviä.
Pidin kyllä paljon. Päämääräsi tosin jäivät minulta edelleen osin hämärään. :)
Mutta nyt risuja ja raippoja:
Oikeastaan ainoa, mikä häiritsi minua, oli juuri tuo pomppiva rikkonaisuuden riemu, josta jo mainitsin.
Sen sijaan tuo tennispallo-marsu-oivallus oli loistava. Kerta kaikkiaan loistava.
Ja kaikki nämä yksityiskohdat... Loppukaneettiisi viitaten: minuun ainakin toistaiseksi uppoaa mitä tahansa tänne tungetkin. Ja ostoslistoista: Foorumin yleisestä tasosta ajattelin sanoa jotakin mahdollisimman diplomaattista. Sanotaanko nyt, että saavutamme täällä Suomi24:ssä harvinaisen laajan ilmaisullisen skaalan.
Tai jotain.
Ei voi muuta sanoa: hyvää työtä, Zieber.
Olen vähän ihmeissäni: harkitsin toiseenkin kertaan, laitanko tätä edes näytille vai annanko suoraan delete-käsittelyn. No - huomattavan tyytyväinen olen, jos kumminkin pidetään.
Tässä on vielä kohtuullisen hirveästi inside-huumoria (ja inside-raja kulkee tasan omia vyötäisiäni pitkin), etten tiennyt, miten hauska siitä sitten loppujen lopuksi tuli. Esimerkiksi psykiatri perustuu tositapahtumiin (usko pois), eikä häntä tarvinnut edes suuremmin karrikoida.
Ja on tuore. Hyvin tuore. Eilen sen aloitin; tänään se valmistui (nukuin hyvin vähän). Sen takia siitä paistaneekin läpi hätiköintiä - tiedän varsin hyvin, että jotkut kohdat olivat liian töksähtäviä, heikonlaisesti muotoiltuja, mutta minun oli tehtävä tämä loppuun kerralla (sillä jos en niin tee, on kesken jäämisen vaara huomattavan suuri), eikä sitten tuon törkeän työrupeaman jälkeen enää hirveästi huvittanut viilata pilkkua tämän pääpiirteissään valmistuttua.
Ja fysiikkaa: kyllä.
Tarkoitukseni on aloittaa opinnot teknillisen fysiikan laitoksella TKK:lla Otaniemessä nyt syksyllä, että satuit osumaan harvinaisen oikeaan sen suhteen.
Entä päämääräni? Pidit siitä, vai? Kas niin ovat päämääräni saavutetut.
mä en tiedä mistä sä saat näitä idiksiä mutta ne ovat upeita... Tuo marsu-tennispallo-oivallus oli aivan tavattoman mieleinen minulle, samoin pidin tuosta oudosta psykiatrista (tosin en oo varma haluaisinko semmosen vastaanotolle...). Teksteissäsi pidän paljon juuri tuosta hassusta tavastasi kirjoittaa jotenkin... poukkoilevaa tekstiä. VÄhän niinkun lukis karttaa, josta puuttuu paloja? Kaikki lukemani muu kirjallisuus on tyystin erillaista! TYylisi piristää :D
Palautetta ja mielipidettä:
Useita virkkeitä sisältäviä lauseita on liikaa. Voisit seuraavalla kerralla kiinnittää tuon korjaamiseen huomiota, luettavuus paranisi huomattavasti.
Kuvattuja tilanteita saisi olla vähemmän, nyt tästä on vaarassa jäädä hajanainen vaikutelma.
Ideana laite, joka siirtää ihmisiä tietämättömiin ei ole uusi, mutta olet onnistunut hyvin luomaan siitä oman versiosi. Tennispallon ja marsun vertaaminen tosin hämäsi vähän. Itselleni tuli mielikuva melkein palloksi pullistuneesta tetraedristä, joka keikkuu puolelta toiselle kun sitä vähän tönäisee. Mutta lähemmäs tennispalloa saati sitten marsua en päässyt vaikka kuinka yritin. Miten niin marsu? Miten niin tennispallo? En näe tuossa olevan takana mitään loistavaa oivallusta (josta chapeau ja pihkatyttö mainitsivat). Olet heittänyt vain hatusta kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa, jotka yhdessä muodostaisivat hauskan parin? Pöh. Nyt en tiedä miltä sen tetraedrin piti näyttää.
Vaikka teksti ei ollut mitä rationaalisin, se silti oli omaksuttavissa yhdellä lukukerralla. Koska teksti oli pitkä, se oli tarpeellinen ominaisuus. En olisi jaksanut lukea sitä toista kertaa (johtuu laiskuudestani, ei tekstistäsi).
Tetraedrin toiminnan ja sen tuloksen pohtiminen oli kiinnostava kohta. Osasit soveltaa tietojasi sujuvasti ja monipuolisesti ja ihan järkeviä sait aikaan...
Toisin kuin muut, en näe tätä niin absurdina. Ennemminkin ihan... järjellisenä ja loogisena? Tosin tuo tetraedri nyt ei ollut mitä järjellisin vekotin, mutta muuten. Mitä nyt tästä sanoisin... aika scifiä?
Mikä juttu tuo paisuminen oli? Oliko se olennaistakin? Minulle jäi myös hieman epäselväksi novellin keskeinen merkitys eli teema. Mihin oikein pyrit?
Mutta siis, nämä sinun juttusi ovat erilaisia ja se on hyvä. Minä ainakin luen mielelläni. Tee vaan lisää.
No niin...
Ensinnä typerä huomautus asian vierestä - tarkoitat tietenkin: "useita lauseita sisältäviä virkkeitä", etkä toisin päin.
Ah, tiedän tuon; mutta jostakin syystä puolen sivun virkkeet miellyttävät itseäni kirjoitusvaiheessa kovin paljon, vaikka aiheuttanevatkin (tarpeetonta) sekavuutta.
*
En ajatellutkaan kuvaavani varsinaisesti tetraedrin ulkonäköä sanoessani, että se toi mieleen jotenkin selittämättömästi tennispallon tai marsun - ihmisellä on muitakin aisteja; ja sitten se jonkinlainen aavistus.
Mitäköhän minä selitän?
Mutta jälleen - olen tietoinen, ettei tennispallo-marsu-juttu ollut kummoinenkaan oivallus - äkkiäkös tuollaisen absurdin ja näennäisen yhteensovittamattoman, sen tähden lievästi huvittavan, yhdistelmän päästään repii.
*
Ja aina te saatana niiden
teemojen, merkitysten,
pointtien, pyrkimysten
perään jaksatte kysellä.
Minä edelleen kieltäydyn osoittamasta sormella pointtejani - kuin selittäisi huonoa vitsiä; kuitenkin aina uskottelen itselleni, että sellainen näihin juttuihini kätkeytyy. Myönnän, että tahallani hämärrän ne - ajoittain tavoittamattomiin, kuten tässä lienee tapahtunut. Se ei liene hyvä.
Ja pointittomuus on sekin aivan erinomainen pointti, sikäli kuin minulta kysytään.
Paisuminen.
*
Iso kiitos kritiikistäsi. Tuskin osaan ottaa onkeeni, mutta kuitenkin.
Jälleen yksi mahdoton tehtävä.
Minä en ymmärrä. Yritän, mutta en.
Silti, kirjallinen lahjakkuutesi pääsee jälleen oikeuksiinsa, tämä oli hyvä, oikein hyvä, kaikkine kummallisine yksityiskohtineen hauska. ( Että tetraedri muistuttaa marsua? No, ensin piti tarkistaa, miltä näyttää tetraedri - yo-kirjoituksista _on_ jo ikuisuus. ) Ainoastaan kokonaisuus jäi jonnekin kaiken tuon alle.
Mikä kokonaisuus? Täytyykö kaikessa olla kokonaisuus? Ei.
Hykerryttävä karukatyyri sihteerikköjen "henkilökohtaisista palveluksista", sotaleikeistä, oikeuslaitoksesta ja "erittäin luotettavista" psykiatrisista lausunnoista. Tämän tekstin parasta antia.
Kaikesta kaoottisuudesta huolimatta ei tästä voi olla pitämättä. Joten, mikäli se päämääräsi, niin kuin jossain noista edellisistä mainitsit, se lienee saavutettu.
Paljon kiitosta sitten sinullekin Rêveuse.
Et ymmärrä - sitä parempi. Itseäni ainakin tavattomasti kiehtovat kaikki tekstit joista en tajua hevon *. Sellaiset pistävät miettimään - oli niissä sitten tajuamista tai ei (enkä sano, että tässä ei ollut - vaikka... no paskat).
Ja mitäpä muuta päämäärää voi teksteilleen tällä tasolla kirjoitettaessa asettaa kuin mahdollisimman korkean viihdearvon. Kiva, että pidetään!
Ja muuten...
(??)