Hyvää iltaa!
Palaan jälleen siihen aiemminkin kirjoittamaani häpeäteemaan. Teen sen siksi, koska se on syy yksinäisyyteeni. En ehkä tiedostanut sitä nuorempana, mutta nykyään myönnän avoimesti, että häpeän olemustani. En osaa nimetä mitään tiettyä piirrettä tai kohtaa minussa, mikä aiheuttaa häpeän.
Häpeä on minussa kaikkialla mukana, se on sisälläni sydämessäni. Häpeäni ei kuitenkaan johtune pelkästä ulkonäöstä, vaan sen juuret ovat sisälläni. Vaikka häpeä on se perustunne, on minulla ylpeyden aiheitakin: Esimerkiksi käsiini olen hyvin tyytyväinen. Mielestäni ne ovat hyvännäköiset ja ne tuottavat kirjoittaessa hyvää käsialaa. Tosin nyt talvella niitä pitää usein rasvata kuivumisen ja halkeilemisen ehkäisemiseksi.
Häpeäni on jo lapsena opittu malli, jota kannan mukanani. Se ei tue minua mitenkään, siitä on vain haittaa. Se ilmenee ajatuksissani ja siksi se vaikuttaa myös käyttäytymiseeni.
Ollessani seurustelutilanteessa esim. koulussa, se usein saa minut vaikenemaan. En osaa olla sellainen eläväinen ja sosiaalisesti viriili. Jos mietin joitakin tuntemiani henkilöitä, he eivät näytä kärsivän itseensä liittyvästä häpeästä. He ovat eläväisiä ja puhuvat enemmän. Häpeän takia en paljoa ole äänessä, koska pelkään kaiketi nolatuksi joutumista.
Estynyt olemukseni ei herätä ymmärrettävästi kiinnostusta kanssaihmisissä. Häpeän takia olen äärimmäisen itsekeskeinen yksilö. Tiedän, että minun pitäisi kiinnostua enemmän ympäristöstäni ja ympärillä olevista ihmisistä. En ole piruuttani tällainen oman navan tähystäjä. Mutta epävarmuus ja häpeä saavat minut usein vaitonaiseksi, jopa sulkeutuneeksi.
Varmasti minulta jää huomaamatta myös naisten kiinnostavat katseet, koska itseäni häpeävänä kiinnostuksen osoittaminen ja katseisiin vastaaminen on kuin menisit hiirulaisena herättämään nukkuvaa kissaa... :/. Häpeäpersoonana on vaan vaikea sanoa, että mitä sitten pelkää toisissa ihmisissä. Fyysistä uhkaa ei tietenkään yleensä ole, mutta kai herkkänä pelkää pelkkiä tunteita.
Onkohan se tutusta, turvallisesta Heikko peikko -mallista vaikea ajatella, että edessä voisi olla paljon parempaa. Lapsena pidin lastenohjelmasta, nimeltään Heikko peikko. En muista niiden jaksojen sisältöä, mutta muistan mielessäni sen tunnusbiisin... Aika melankolinen sävelmä ja kai se animaatiokin oli jotenkin koskettava... :'(. Ehkä sitä peikkoa kiusattiin ja pilkattiin.
Tunnistan häpeän kahlitsevan vaikutuksen ja siksi yritän päästä sen vaikutuksesta. En tiedä miten sen teen, mutta kai se vaatii harjoittelua, kenties terapiaakin. Sain tänään lainatuksi tuon "Häpeän lapset" -kirjan. Jos siitä lähtisin hahmottamaan tilannetta paremmin.
Tunnustan heikkouteni: kaipaan hyväksyntää, rakkautta, läheisyyttä ja kosketusta. Enkä osaa sitä tavoittaa. Onnellisia ovat he, jotka eivät häpeä itseään.
Hyvää viikonloppua kaikille yksinäisille ja myös heille, jotka ovat parisuhteissa yksinäisiä!
-Yleinen vuodattaja
Palaan jälleen siihen aiemminkin kirjoittamaani häpeäteemaan. Teen sen siksi, koska se on syy yksinäisyyteeni. En ehkä tiedostanut sitä nuorempana, mutta nykyään myönnän avoimesti, että häpeän olemustani. En osaa nimetä mitään tiettyä piirrettä tai kohtaa minussa, mikä aiheuttaa häpeän.
Häpeä on minussa kaikkialla mukana, se on sisälläni sydämessäni. Häpeäni ei kuitenkaan johtune pelkästä ulkonäöstä, vaan sen juuret ovat sisälläni. Vaikka häpeä on se perustunne, on minulla ylpeyden aiheitakin: Esimerkiksi käsiini olen hyvin tyytyväinen. Mielestäni ne ovat hyvännäköiset ja ne tuottavat kirjoittaessa hyvää käsialaa. Tosin nyt talvella niitä pitää usein rasvata kuivumisen ja halkeilemisen ehkäisemiseksi.
Häpeäni on jo lapsena opittu malli, jota kannan mukanani. Se ei tue minua mitenkään, siitä on vain haittaa. Se ilmenee ajatuksissani ja siksi se vaikuttaa myös käyttäytymiseeni.
Ollessani seurustelutilanteessa esim. koulussa, se usein saa minut vaikenemaan. En osaa olla sellainen eläväinen ja sosiaalisesti viriili. Jos mietin joitakin tuntemiani henkilöitä, he eivät näytä kärsivän itseensä liittyvästä häpeästä. He ovat eläväisiä ja puhuvat enemmän. Häpeän takia en paljoa ole äänessä, koska pelkään kaiketi nolatuksi joutumista.
Estynyt olemukseni ei herätä ymmärrettävästi kiinnostusta kanssaihmisissä. Häpeän takia olen äärimmäisen itsekeskeinen yksilö. Tiedän, että minun pitäisi kiinnostua enemmän ympäristöstäni ja ympärillä olevista ihmisistä. En ole piruuttani tällainen oman navan tähystäjä. Mutta epävarmuus ja häpeä saavat minut usein vaitonaiseksi, jopa sulkeutuneeksi.
Varmasti minulta jää huomaamatta myös naisten kiinnostavat katseet, koska itseäni häpeävänä kiinnostuksen osoittaminen ja katseisiin vastaaminen on kuin menisit hiirulaisena herättämään nukkuvaa kissaa... :/. Häpeäpersoonana on vaan vaikea sanoa, että mitä sitten pelkää toisissa ihmisissä. Fyysistä uhkaa ei tietenkään yleensä ole, mutta kai herkkänä pelkää pelkkiä tunteita.
Onkohan se tutusta, turvallisesta Heikko peikko -mallista vaikea ajatella, että edessä voisi olla paljon parempaa. Lapsena pidin lastenohjelmasta, nimeltään Heikko peikko. En muista niiden jaksojen sisältöä, mutta muistan mielessäni sen tunnusbiisin... Aika melankolinen sävelmä ja kai se animaatiokin oli jotenkin koskettava... :'(. Ehkä sitä peikkoa kiusattiin ja pilkattiin.
Tunnistan häpeän kahlitsevan vaikutuksen ja siksi yritän päästä sen vaikutuksesta. En tiedä miten sen teen, mutta kai se vaatii harjoittelua, kenties terapiaakin. Sain tänään lainatuksi tuon "Häpeän lapset" -kirjan. Jos siitä lähtisin hahmottamaan tilannetta paremmin.
Tunnustan heikkouteni: kaipaan hyväksyntää, rakkautta, läheisyyttä ja kosketusta. Enkä osaa sitä tavoittaa. Onnellisia ovat he, jotka eivät häpeä itseään.
Hyvää viikonloppua kaikille yksinäisille ja myös heille, jotka ovat parisuhteissa yksinäisiä!
-Yleinen vuodattaja
Vastaukset 26
Vanhimmat
häpeää? en oikein osaa eläytyä tilanteeseesi. Mikä saa sinut häpeämään itseäsi? Ulkonäöllisesti olet normaali etkä ilmeisesti ole tehnyt elämässäsi mitään sellaista, jonka pitäisi aiheuttaa häpeää.
Ymmärrän huonon itseluottamuksen, mutta siitä ei sinun tilanteessasi ole kyse (=onnellinen sinä)?
Lapsuudessa ei voi vaikuttaa olosuhteisiinsa, mutta aikuisena voi, ja ainoastaan sinä voit. kukaan terapeutti ei saa ongelmaa lakkaamaan, vaan kaikki on kiinni sinusta itsestäsi. sinun on luovuttava tuosta uuvuttavasta tunteesta.
"miksi siis tunnet häpeää? en oikein osaa eläytyä tilanteeseesi. Mikä saa sinut häpeämään itseäsi?"
En osaa sanoa, miksi häpeän itseäni. Ei minulla ole hävettäviä tekoja ja ulkonäöllisestikin olen suht. taviksen näköinen. Esittämäsi kysymys onkin oikein hyvä. Mitä itse asiassa häpeänkään? Naamassa on tietysti joitakin vikoja jotka sapettaa, mutta ei ne varmaan saa häpeämään koko omaa olemusta. Se on niin voimakas pahan olon ja ahdistuksen yhdistelmä.
"Ymmärrän huonon itseluottamuksen, mutta siitä ei sinun tilanteessasi ole kyse (=onnellinen sinä)?"
Mielestäni minulla on myös huono itseluottamus, mutta ehkä joku voisi minut kokea itseeni luottavana.
Häpeä-ahdistus-sekoitus aiheuttaa toisinaan pelkoja esimerkiksi kaupungilla. Iskee jonkin sortin torikammo ja alkaa pelottaa siellä ihmisten seassa. Siinä tilanteessa tuntuu kuin olisi jotenkin "suojaton". Ehkä pelko siitä, millaisena muut näkevät minut sillä hetkellä. Pahin tilanne olisi ehkä se, että kaikki pysähtyisivät riviin tuijottamaan ja nauramaan... Ongelmani on ollut lapsuudesta saakka se, että vatvon, analysoin, vatvon, analysoin... Eli joku ongelma sen itsetarkkailun taustalla lienee. Optimitilanne olisi sellainen, että havainnoisin muita ihmisiä, maisemia, säätä yms. Toki sitäkin teen, mutta kun se oman olemuksen alinomainen tarkkaileminen on koko ajan häiritsemässä :'(. Viinaankaan en halua turvautua.
että ulkonäössäsi ei ole vikaa, olisi aika siis lopettaa häpeäminen siltä osin. Joskus voisit yrittää psyykata itse itseäsi. Yrittäisit sosiaalisissa tilanteissa keskittyä muihin, et ajattelisi ollenkaan itseäsi. Annoit ymmärtää, ettei sinuun edes kiinnitetä juurikaan huomiota, voit siis tarkkailla rauhassa ympäristöäsi ja kanssaihmisiä. Miksi luulet, että tulet nolatuksi? Tuleeko suustasi sammakoita vai luuletko vain itse niin? Jokainen tuntee silloin tällöin jotenkin mokanneensa, ei se ole niin paha. Yleensä tilanne menee heti ohi eikä kukaan jää sitä miettimään, ei siis tule mitään lentäviä lauseita "liian hapokasta" :) Itselle tulee vain sellainen tunne, että voisi painua maan alle, mutta siitä pääsee yli. Täytyy antaa itselle lupa myös mokata. Mitä tunteita muuten pelkäät?
Onpas ollut mieleenpainuva melodia Heikko Peikko tässä on ... kun meikäläinenkin vielä sen muistaa. Eiköhän sitä peikkoa kiusattu, mutta loppu taisi aina olla onnellinen, ja kiusaajat saivat nenilleen.
"Mitä tunteita muuten pelkäät?"
Taidan eniten pelätä yksin jäämistä (lopullista ikisinkkuutta), torjuntaa. Hankalaa, että pelkään myös osoittaa kiinnostusta, niinku jos aatellaan että seurustelukumppanin saamiseksi.
Eli pelkään olla avoin. Pitää opetella mm:
- luottamaan enemmän itseensä ja persoonaansa
- olemaan avoimpi ja entistä rohkeampi
- alkaa huomata paremmin toiset ja kiinnostua heistä
"Tunnustan heikkouteni: kaipaan hyväksyntää, rakkautta, läheisyyttä ja kosketusta. Enkä osaa sitä tavoittaa. Onnellisia ovat he, jotka eivät häpeä itseään."
Hyvin tuttua.
Minulla oli mahdollisuus tutustua oikeen mukavaan ihmiseen, mutta piti sekin säikäyttää, tunteet vaihtelevat itse inhosta häpeään ja suruun. Miksi on vaikea ottaa vastaan toisen ihmisen pieni orastava kiinnostus?
Noh sitä on kyllä ollut itsekseen niin kauan, että meni itsensä kera mutku, niinku keskusteluksi..
Sitä on vaikea luottaa ja mietin asiaa, kyllä se tuo häpeän tunne aika hyvin löytyy, kun pintaa on tarpeeksi rapsuttanut - omaansa siis.
Hyvä pointtisi on tuo minullekin, mutta tilanne taitaa olla omalta osalta korjaamaton. Toisaalta kun ikää on sen verran että realiteettikin tulee vastaan jne. noh nii
Minäkin olen häpeäpersoona. Kuvauksesi sopii minuun täysin, vaikka ulkoiset olosuhteet ovatkin ilmeisesti aivan erilaiset. Oikeastaan tuntui hyvältä löytää ymmärtäjä. Samalla ajattelin sitä, miten vaikeaa "normaalien" ihmisten tajuta asiaa. Monet tuntuvat ajattelevan, että on vain tahdosta kysymys. Minusta tuntuu, kuin opettaisi sokeaa kulkemaan liikennemerkien mukaan ja sanoisi, että se on helppoa, kaikki on sinusta itsestäsi kiinni, psyykkaa.(Esimerkki on ontuva, mutta luulen häpeäpersoonien ymmärtävän, mistä on kyse.)
Minäkin olen päätynyt siihen, että malli on minulle kehittynyt lapsuudessa. Ulkoisesti hyvässä kodissa minut jätettiin yksin kaikkien tunteiden kanssa. Jälkeen päin kyllä sanottin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta ei etukäteen, miten pitäisi toimia. En luota itseeni, enkä osaa toimia toisten kanssa, mitäpä siitä muuta seuraa kuin yksinäisyyttä ja osattomuutta.
Minä olen jo siinä elämänvaiheessa, että paljon ei ole enää korjattavissa. Suuresti minua on helpottanut aiheesta lukeminen ja lapsuuden läpi käyminen.
Sinä Yleinen vuodattaja olet mielestäni jo selviämisen tiellä. Arvelen, että keskustelu jonkun ammattilaisen kanssa selkiyttä nopeimmin ajatuksiasi.
Hyvää viikonloppua sinulle Yleinen vuodattaja ja hyvää KEVÄTTÄ!
Ai, on siis muitakin kuin minä.
"Ulkoisesti hyvässä kodissa minut jätettiin yksin kaikkien tunteiden kanssa."
Tuo kuullostaa niin tutulta. Oma lapsuudenkotinikin oli ulospäin aika normaali, mutta siellä vallitsi sisäinen kaaos. Sanokoot arvostelijat mitä tahtovat, mutta jäin kaipaamaan turvallisuutta, välittämistä ja juuri tilaa kasvulle.
Minä taistelen ja aion selviytyä! Opettelen näkemääni itseni rakastettavana ja yritän oppia pois itseni mitätöimisestä.
Hyvää kevättä!
-Yleinen vuodattaja
Hyvää luettavaa toimimattomassa perheessä kasvaneille on mielestäni Helstenin Virtahepo olohuoneessa ja Kristerin Haavoittunut vanhemmuus vaikka alkoholi ei olisikaan mukana kuvioissa. Viimeksi mainittu avasi minun silmäni.
Itse tunnen olevani häpeäpersoona myös. Varmasti periytynyt osittain isän häpeäpersoonasta ja myös "häpeäkasvatuksesta". Itselläni aikoinaan muistan kuinka ssri-lääke poisti tuon häpeän tunteenkin kokonaan, sosiaalisissa tilanteissa olo oli vapautunut ja itsevarma estyneen sijaan. Mutta sivuvaikutuksien takia lopetin, ja taas tuntuu että tuo tuntematon häpeä, epävarmuus, masennus ja herkkyys on osa minua ja jarruttaa elämää rankasti. Sitäpaitsi olen ollut jo liian kauan yksin että en edes erota näitä asioita.... Koulut loppu. Armeijakin tuli jostain syystä itsekkäästi lopetettua kesken, ja ehkä se kaduttaa ja hävettääkin.
Nyt en tiedä mitä tekisi elämässä. Toivottavasti rahat ei lopu se on umpikuja sitten ja viimeinen niitti näihin itsemurha-aikeisiin. Raha on se mikä saa minut tuntemaan vapaaksi. Raha-ongelmat vangiksi. Raha liittyy osittain myös näihin minun masennus yms. ongelmiin. Ei tämä tunnu olevan ihan tervettä viriiliä elämää vaikka muuten terve nuori olenkin, ei näin kuulu syrjäytyä. Mietin taas itsemurhaa tänäänkin ahdistuneena kunnes otin rauhottavia.
Pahimmalta tuntuu oikeastaan se tunne, että muutkin ihmiset häpeäisivät puolestani, kokisivat myötähäpeää. Näin on minulle kuitenkin joskus käynyt.
Pakko tarttua tähän:
"Tunnustan heikkouteni: kaipaan hyväksyntää, rakkautta, läheisyyttä ja kosketusta."
Miksi sanot noin? KAIKKI kaipaavat noita! Jos ei kaipaa niin on sairas! Miksi se on sinusta heikkoutta?
Tai jotenkin kirjoituksessasi oli sävy, että sinusta ei olisi ok kaivata noita? Jos niitä haluaa kutsua heikkouksiksi, ymmärräthän, että siinä tapauksessa "heikkous" on hyvä asia?
Ethän vain ole täydellisyyden tavoittelija?
Pystytkö hyväksymään sen, että KAIKKI (terveet) kokevat myös ikäviä tunteita, myös häpeää? (En tällä tietenkään yritä mitätöidä sitä, että sinulla esim häpeä on liian suurissa sfääreissä, mutta ethän vain luule, että olisi edes teoreettisesti mahdollista samaan aikaan säilyttää ihmisyys ja selvitä elämästä ilman "mokia"?)
Minusta tuntuu, että nuo tunteet tekevät minusta heikon. Ja kyseessä kun on siis aika estynyt persoona, nuo tarpeet jäävät yleensä täyttymättä. En tiedä miten toimisin, saadakseni osakseni sen, mitä kipeiten kaipaan.
Jos en enää kaipaisi rakkautta, minusta tulisi yhteiskunnan kannalta tehokkaampi yksilö. Silloin en enää kuluttaisi terveydenhoitoon suunnattuja määrärahoja, en työllistäisi ammattikuuntelijoita, enkä miettisi elämäni mielekkyyttä. Silloin olisin tehokkaampi ja työteliäämpi kansalainen, joka olisi työnantajalle melkein lahja. Nuori salskea mies, joka olisi aina työnantajan käytettävissä. Hänellä ei olisi perhekiireitä. Mutta kun on tunteet, jotka tekevät minusta sairaan. Heikkouteni takia kysyn lupaa olemassaololleni ja oireilen pelolla, epävarmuudella ja ahdistuksella.
En kuitenkaan ole pedantti perfektionisti, onneksi. Sallin itselleni virheet, mutta tätä virhettä en hyväksy. En hyväksy persoonallisuuteni piirrettä, joka tekee minut estyneeksi. Tässä ei vain ole vielä selvää, miten siitä pääsen eroon.
"En tiedä miten toimisin, saadakseni osakseni sen, mitä kipeiten kaipaan."
Vanha viisaus menee niin, että paras tapa saada jotain itselleen on antaa sitä muille.
Tän vaikeus on tietty siinä, että jos et uskalla olla kontaktissa muihin, et saa annettua muille positiivista huomiota ja välittämistä.
Miten olis pienet askeleet? Ota tavoitteeksi antaa jotain positiivista jollekin vaikka viisi kertaa viikossa, esim. oven avaus ja hymy (jollekin pelottavan nätille), kiinnostuksen osoitus toista kohtaa tekemällä lisäkysymyksiä toisen kertomuksesta, jonkun taputtaminen olkapäälle tai halaus, jonkun pyytäminen kanssasi leffaan, lenkille, syömään tms.(ihan kaverimielessä jos et vielä uskalla lähestyä ihastuksen kohteita - ja pyydä konkreettisesti, älä vain vihjaile että olisi kiva joskus mennä ja sit asia jää ilmaan). Pian huomaat, että sinut huomioidaan eri tavalla. Ehkä sinut kutsutaan jonnekin, missä tapaat sen elämäsi naisen. Ainakin itsetuntosi kasvaa ja voit pikku hiljaa alkaa ottaa isompia askeleita ja antaa toisille rohkeampia asioita. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!
ps. lopeta noi "Jos en enää kaipaisi rakkautta, minusta tulisi yhteiskunnan kannalta tehokkaampi yksilö." -löpinät! Niin tulisi, tietenkin, mutta sitä ei edes "yhteiskunta" halua, oikeasti! Ei tänne haluta tunteettomia robotteja! Etkä sinä itsekään sellaista halua.
Olen ehkä matkalla lähemmäs eheytymistä, koska uskallan nykyään olla yhä enemmän toisten ihmisten joukossa. Itsevarmuutta on tullut hieman lisää kun olen antanut itselleni siedätyshoitoa. Alkanut hengailla keskustan kahvilassa ja aiemmin pelottavissa liikkeissä. Nykyään se on ihan pala kakkua vaikka mennä yksin baariin, kun hieman nuorempana en olisi sitä uskaltanut.
Pienin askelin pitää opetella kiinnostusta. Yritän toki olla kohtelias avaamalla ovia, kiittämällä, sanomalla Ole hyvä yms...
Epävarmuus itsestä ja siitä, millaisena toiset näkisivät minut. Vaikka vasta sain kuulla, että huomion saaminen minun kaltaiseltani nuorelta mieheltä tekisi monen naisen iloiseksi ja otetuiksi... :/. Ja minä vaan näen itseni negatiivisessa valossa.
Ajatus on muutettava positiiviseksi, sellaiseksi että olen aika hyvä mies. Osaan puhua asioista kuin asioista, huolehdin itsestäni ja olen ihan kivanäköinenkin!
Sitä saa mitä tilaa: Okei. Haluaisin tilata vapaan, mukavan, liikunnallisen nuoren naisen. Kiitos!
Kovin on tuttua mullekin tuo häpeäminen. Se on oikein perustunne, mun perusolemus. Ulkoisesti olen kai aika tavallisesti menestyvä ja luulen että suurin osa ihmisistä ei huomaa että häpeän itseäni. Olen aika puhelias, sosialinenkin.
Vaikeuksia on kuitenkin ystävystyä syvemmin. Luulen että minusta välittyy väärä kuva, näytän ehkä itseriittoiselta ja siltä että en kaipaa lähempää kontaktia. En tiedä.
Opiskeluaikana en esim uskaltanut mennä puolituttujen luokkakavereiden kanssa samaan pöytään syömään jos joku ei pyytänyt. En uskaltanut käydä yksin kahvilla. En koskaan pyytänyt luokkatovereita lähtemään mun kanssa vapaa-ajalla jonnekin. Syynä oli itseni häpeäminen. Pelkäsin että muut tuntisivat olonsa kiusaantuneiksi huomatessaan että olenkin ihan outo ja kelvoton ja säälittävä.
Noi kelvottomuuden tunteet on mussa todella syvällä. Ne kai on peräisin siitä, millasen kuvan mun vanhemmat on mussa lapsena saanu aikaan. Järki sanoo, että en ole niin kelvoton, mutta häpeä on tullu osaksi mun persoonaa ja on tosi vaikea kumota sitä järjellä. Hyvä palaute muilta ihmisiltä auttaa, mutta tuntuu että sitä pitää saada aivan älyttömästi että sitä alkaisi uskoa.
Aivan samoin koin minäkin...
Vieläkin jos jonkun kaverin sattuisi saamaan niin takertuisi siihen yhteen kuin olisi pakko olla aina sen tavoitettavissa.
Aikoinann ne muutamat koulukaverit kaikkosivat kun aviomies ei antanut pitää yhteyttä edes niihin. Myöhemmin sain yksinhuoltaja yhdistyksestä vertaistuttuja mutta sitten yksi yh alkoi panettelemaan ja suorastaan valehtelemaan, joten enää ei ole ketään ystäviä. Ainoastaan perhe ja vanhimman tyttären kanssa pidetään yhteyttä puhelimitse kun hän opiskelee. Välillä käyn hoitamassa tyttären lapsia kun ne sairastelevat tosi paljon.
Mä olen elänyt koko elämäni häveten itseäni. Muistan varhaisimman häpeän tunteen ollessani ehkä 4-5-vuotias: meillä taisi olla tuttuja vieraita kylässä. Autoin äitiä tiskaamisessa. Äiti pyysi sanomaan lempi tv-ohjelmani nimen. Sanoin: Kalimero. Kaikki keittiössä ollet rävähtivät nauruun...On tainnut olla melkoinen kokemus, kun vielä kolmekymppisenäkin musitan tuon. Sen jälkeen elämä onkin ollut häpeää täynnä. Kotona kasvatus oli juuti häpeäkasvatusta: noloja tekemisiäni kerrottiin kaikille naurunremakoiden seuraamina. Olen joutunut kuulemaan kun vanhempani ovat esimerkiksi kertoneet tutuilleen minun rinnoistani, silloin kun se oli hyvin vaikea asia minulle. Koulussa minut lähes päivittäin alistettiin häpeämään ulkonaköäni, puhettani, ujouttani. Häpeä on estänyt minua tekemästä asioita, menemästä paikkoihin, osallistumasta elämään. Olen yksinäinen, minulla ei ole ainuttakaan ystävää, ei ketään kelle soittaisi, ei ketään kenen luona kävisi. Nykyään en ole kaikissa asioissa yhtä ujo ja arka, mutta häpeä estää minua elämästä, häpeän työtäni, yksinäisyyttäni, kokemattomuuttani, itseäni. En usko, että häpeästä voi enää päästä eroon, haluaisin kyllä kovasti.
He nauroivat koska olit pikkulapsi ja ei siitä kannata välittää. Kunhan snobit eivät omista elämää, välittämistä tai mitään hienoja elämänarvoja.
Maailma on mielestäni mennyt liian kovaksi. Ainut lohtu minulla on elämässäni shakkiklubi, jonne tänään en tosin mennyt koska nukuin pommiin :(
Shakkiklubilla on vanhan kansan ihmisiä jotka hyväksyvät, ovat välittömiä ja lupsakoita.
Sinä loistat hyväksyvässä ja mukavassa seurassa. LIFE'S A PARTY TIME!!!!!
Osta Kylie Minoguen levy ja jammaa :)
Yhteenkuuluvuus ja henkinen terveys on tärkeimmät ei materialistiset arvot maailmassa. Rahalla saa mutta sydämellä pääsee, kuten vanaha ukki tapas sanoa :D
Tuli mieleen tapaus lapsuudestani. Naapurin poika haukkui mua usein. Lällätteli jopa äitini kuullen. Se oli minulle valtava häpeä, että äiti kuuli. Tunsin itseni pohjattoman huonoksi ja häpesin kun asia "paljastettiin" äidilleni. Sairasta?
Häpesin jopa sairastamista eli yritin esim salata päänsäryn koska se oli mielestäni hävettävää. Tää nyt varmasti ainakin on sairasta?
Onko teillä muilla häpeäntunteet menneet noin syvälle?
Päänsäryn salaaminen toisaalta tuntuu erikoiselta, mutta tuo on tuttua, että joku haukkuu ja haluaa salailla sitä. Pelkäätkö (omaa) heikkoutta, noin yleensä?
Tuli mieleen, että minua esim. lyötiinkin joskus koulussa, enkä koskaan kertonut kenellekään koska hävetti niin paljon.
Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia lapsuudesta ja syvälle porautuneesta häpeästä. Olen hyvin kateellinen niille, jotka saivat vanhempiensa kanssa käsitellä hyviä ja pahoja, noloja tai pelottavia tunteita ja ajatuksia.He saivat myös kokea, että erehtyminen ei ole vaarallista, vaan se kuuluu elämään Oman taustan selvittäminen vähensi häpeää, mutta se asuu minussa aina. Toki aikuisen elässä on valoisiakin asioita.
Päänsäryn tai muun sairastamisen häpeäminen on minustakin tuntunut sairaalta, mutta kai se jotenkin liittyy ilmapiiriimme perheessämme. En muista miten, mutta jotenkin sen on täytynyt lähteä vanhempieni suhtautumisesta sairastamiseeni. Ei kai se voi lähteä lapsesta itsestään?
Ei lapsi varmaan ole tyhjä taulu, mutta onhan vanhempien suhtautumisella vaikutusta - ja koska olet sellainen kuin olet, olet reagoinut vanhempiesi (tai muiden ihmisten) suhtautumiseen siten kuin reagoit. Jos sinulla on sisaruksia voisitte kenties vertailla lapsuusmuistoja?
En muuten ajatellut että se olisi sinänsä sairasta, mutta on tavallisempaa pitää psyykkisiä sairauksia hävettävämpina kuin fyysisiä - ehkä tällaiset häpeät kumpuavat samanlaisesta lähteestä.
perheessämme oli lapsena ilmapiiri, että kovaa työtä oli tehtävä (maalaistalossa), lapsesta saakka. Jos vaikka tuli flunssa, niin sitä häpesi eikä olisi millään halunnut kertoa isälle. En muista varsinaisesti mitään haukkumista, mutta isän reaktion kyllä huomasi lapsikin. Hän jotenkin halveksui, ja kuulin kuinka hän valitti äidille, että "miten se nyt taas on kipeä, mikä sitä oikein vaivaa. Per****, nyt jää työt tekemättä" Ne työt oli aina tärkeämpiä, kuin vaikkapa se että lapsi paranisi!
Eikä isä sietänyt minkäänlaista heikkoutta, hän ei osannut suhtautua mitenkään siihen, että joku oli sairas ja sitä olisi ehkä pitänyt hoivatakin. Todella outoa, kun näin jälkeenpäin ajattelee.
Ja hän olisi toivonut minustakin poikaa, josta olisi kasvanut iso mies, eikä tällainen hento tyttö, mikä olen. Olen siis saanut hävetä olemustani jo pienestä asti.
Minä siis tiedostan kyllä, mistä oma häpeäni sairastamista kohtaan johtuu. Mutta eri asia sitten, miten tuosta häpeästä oikein pääsisi eroon.
Luepa myös Ben Malisen kirja Häpeän monet kasvot, kiinnostavia seikkoja häpeän syntymekanismeista ym.