En itse kertonut raskaudestani lapsen isälle, koska hän jätti minut ja ajattelin, että hän pitäisi sitä vain yrityksenä estää eromme. Tästä varmaan voi jo päätellä, että en ollut aikuinen vielä silloin, mutta ihastunut silti.
Myöhemmin kun olin jo abortin tehnyt kerroin ja palasimme yhteenkin vähän ajan kuluttua. Siitä on nyt melkeen 2 vuotta ja jotenkin olen alkanut ajatella/tuntemaan jo pidemmän aikaa tai ehkä koko ajan, että hän ei pahemmin välitä tapahtuneesta. Tai ajattelee, että se on vain pikku juttu. En paljon puhu asiasta, koska tiedän, että se ei muille kuulu, mutta jos jotain olen yrittänyt sanoa niin tuntuu, että hän alkaa heti välttelemään ja ahdistuu.
Olen vain miettinyt, että entä jos tulisin raskaaksi uudestaan niin olisiko silloinkaan mitään järkeä sitä kertoa hänelle kun tuntuu, ettei häntä pahemmin asia kosketa.
Hän kyllä sanoo haluavansa lapsia, ja vaikka itse arvelen, etten niitä enää voi saada enkä tiedä haluankokaan. Siihen hän ei koskaan mitään kommentoi ja jos jotain sanookin niin sitten se on ;"no ehkä' on sitten parempi, ettet niitä ala tekemään jos noin aattelet".
Tuntuu, että hän pitää minua lasten vihaajana ja muutenkin sairaana aina kun tulee puheeksi lapset.
Tuomitseekohan hän aborttini vaikka ei niin sanokkaan? Tai sen, etten kertonut siitä? Miksi hän ei kuitenkaan halua puhua siitä? Kun kuitenkin on antanut ymmärtää, että hänestäkin tein oikean ratkaisun. Vai ajatteleeko hän, ettei sen asian edes hänelle ole tarkoitus kuulua, koska ei itse ollut raskaana?
Myöhemmin kun olin jo abortin tehnyt kerroin ja palasimme yhteenkin vähän ajan kuluttua. Siitä on nyt melkeen 2 vuotta ja jotenkin olen alkanut ajatella/tuntemaan jo pidemmän aikaa tai ehkä koko ajan, että hän ei pahemmin välitä tapahtuneesta. Tai ajattelee, että se on vain pikku juttu. En paljon puhu asiasta, koska tiedän, että se ei muille kuulu, mutta jos jotain olen yrittänyt sanoa niin tuntuu, että hän alkaa heti välttelemään ja ahdistuu.
Olen vain miettinyt, että entä jos tulisin raskaaksi uudestaan niin olisiko silloinkaan mitään järkeä sitä kertoa hänelle kun tuntuu, ettei häntä pahemmin asia kosketa.
Hän kyllä sanoo haluavansa lapsia, ja vaikka itse arvelen, etten niitä enää voi saada enkä tiedä haluankokaan. Siihen hän ei koskaan mitään kommentoi ja jos jotain sanookin niin sitten se on ;"no ehkä' on sitten parempi, ettet niitä ala tekemään jos noin aattelet".
Tuntuu, että hän pitää minua lasten vihaajana ja muutenkin sairaana aina kun tulee puheeksi lapset.
Tuomitseekohan hän aborttini vaikka ei niin sanokkaan? Tai sen, etten kertonut siitä? Miksi hän ei kuitenkaan halua puhua siitä? Kun kuitenkin on antanut ymmärtää, että hänestäkin tein oikean ratkaisun. Vai ajatteleeko hän, ettei sen asian edes hänelle ole tarkoitus kuulua, koska ei itse ollut raskaana?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Maskuliiniseen ajatteluun nyt vain kuuluu se, että mitään ei jäädä märehtimään. Eli miehesi ei varmaankaan ajattele asiaa juurikaan, ei ainakaan kuten sinä. Miehet ovat realisteja, ei tällaisia entä jos kuitenkin, mutta jos silti...
Tietenkin on myös toisenlaisia miehiä. mutta feminiivisen ja maskuliinisen ajattelun eroja ei ole tuulesta temmattu. Yleensä nuo ajattelijat jakaantuvat myös sukupuolten mukaan, mutta ei aina.
Maskuliininen ajatusmaailma (siis yleensä miesten harrastama) on erittäin käytännöllinen. Esimerkiksi surua miehet parhaiten hoitavat vihaamalla jotain tai kaivamalla hautaa, naiset taas itkevät, muistelevat ja repivät haavojaan tahallisesti auki jatkuvasti... Yhtä vaikeaa kun sinun on käsittää sitä, että miehesi on asian suhteen ihan normaali, on miehestäsi käsittämätöntä, että sinä muistelet menneitä vieläkin. Hän ei edes mitä todennäköisemmin ole sitä huomannut, ellet sano hänelle, sillä maskuliiniset eivät ole myöskään mitään neroja tunnistamaan toisista erilaisia tunteita...
hei!miehetkin joskus aloitttavat lauseen jonka kuule abortin tehneiden naisten suusta,lapseni olisi nyt...
minun poikaystäväni ei aloittele tälläisiä lauseita.
Hän ei puhu koko asiasta ja tuntuu kuin ei haluaisikaan. Olen myös aivan varma, että hän olisi kannattanut aborttia myös, koska oli minut jättänyt toisen takia. Rehellisesti sanottuna hän alkoi varmaan pitämään minusta kunnolla kun aloimme uudestaan myöhemmin tapailemaan.
En usko, että mies miettii olematonta lasta jos se on ollut myös naisen, jota ei silloin lapselle äidiksi halunnut.
Siksi on outoa, että tuntuu kuin hän syyttäisi minua asiasta. Ehkä hän ei syytäkkään minua abortista vaan siitä, että ylipäätään tulin raskaaksi tai siitä, että minusta ei edes tulisi hyvää äitiä.
vaan kysy häneltä ja kerro hänelle omista tunteistasi.
Minä epäilisin, että poikaystäväsi ei välttämättä edes osaa ajatella asiaa kovin syvällisesti, koska hän ei ole joutunut ajattelemaan asiaa silloin kun kaikki vaihtoehdot olivat vielä käsillä. Koska kerroit tosiaan vasta silloin, kun päätös oli tehty eikä ollut enää mitään jossiteltavaa. hän todennäköisesti tuntee itsensä aika irralliseksi koko tapahtumaan.
Se on kuitenkin sen verran iso asia, että voi olla ettei hän osaa suhtautua siihen tai tiedä, miten hänen sinusta tulisi käyttäytyä ja vaivaantuu sen tähden. Ainakin itsekin toimii aina joskus niin, että on varovainen sanoissaan, kun joku toinen puhuu jotain "henkilökohtaista". Ihan vain sen tähden, että tavallaan odottaa, mitä se toinen oikeasti ajattelee ja miten pitäisi hänen tunteisiinsa suhtautua. Ettei siis tule laukoneeksi jotain, mikä saattaa loukata tai tuottaa pahaa mieltä. Esimerkiksi jos ystävä on eronnut ja kertoo siitä vasta jälkikäteen, on vaikea tietää, miten asiaan tulisi suhtautua, jos ei saa lisää informaatiota. Vaihtoehtojahan on esim. se, että ystävä on itse päättänyt lähteä suhteesta pois hyvin harkitusti tai että hänet on jätetty täysin puun takaa ja odottamatta. Ystävän tarvitsema tuki ja kuunteluapu näissä tilanteissa on aika erilainen.
Ala siis puhua hänelle itse, mitä ajattelet. Jos haluat lapsia joskus tulevaisuudessa, kerro se. Jos haluat ensin opiskella/valmistua/mitä tahansa ja hankkia lapset ehkä sen jälkeen, kerro se. Jos pidät elämässäsi jotain muita piirteitä tärkeämpinä kuin lasten hankintaa, kerro ja perustele hänelle, miksi niin tahdot. Jos haluat hankkia lapset vasta myöhempänä ajankohtana, puhu hänelle, että haluat esimerkiksi itse ensin kasvaa aikuiseksi, jotta osaisit olla parempi vanhempi lapsellesi, jos sinusta vaikka niin tuntuu. Eikä tosiaan tarvitse puhua edes minä-muodossa, vaan voit puhua näistä asioista ihan yleisellä tasolla.
Enkä tosiaan tarkoita, että otat asiaksesi järjestää keskustelun, jossa nämä kaikki hänelle latelet, vaan ala käyttämään itse niitä jokapäiväisessä elämässä. Kun näette lastenvaunut, kysy vaikka puolihuolimattomasti "millaistakohan olisi, jos olisi tuollainen nyytti?" "mitenhän se elämää muuttaisi...?" Siis pohdi hänen kanssaan ja hänelle niitä samoja ajatuksia, joita nyt pyörittelet omassa päässäsi. Siten saisit varmaan hänet tietämään, mitä oikeasti ajattelet, joten hän uskaltaisi varmaan myös helpommin sanoa omia näkökantojaan. Nyt saattaa olla, että hän varoo sanomisiaan, koska ei tiedä, satuttaako vaikka jonkin asian tai haaveen sanominen sinua.