Minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa varhaisnuoresta lähtien. Keksimme ystävien kanssa yliluonnollisten asioiden tutkimisen ja lopulta uskoimme niiden olevan totta, tavallaan samalla lailla kuin psykoosissa. En ollut oikeasti varma onko täällä maan päällä kaikkea muutakin kuin ihmisiä vai ei. Ei minua kukaan tukenut, vaikka välillä aloin näkemään näkyjä kun pelko otti vallan. Vanhemmille en oikein viitsinyt puhua, kun he eivät kerran halunneet lohduttaa, naureskelivat vain ja sanoivat, että "lopeta nyt tuollainen tyhmä höpöttäminen".
Masennuin ja olin huolissani itsestäni. Kirjoitin jonkun rukouksen joka viittasi itsetuhoajatuksiin, muttei sitä huomattu. Aika omituista, ettei ketään kiinnostanut. Puhuin poikaystävälleni, että haluaisin kuolla. Hän yritti puhua minulle, muttei tietenkään osannut suhtautua. Pääsin masennuksesta yli muutaman kuukauden päästä. Luin lääkärikirjaa ja löysin GAD:n ja diagnosoin itseni.
Vuodet vierivät, tuli toinen masennus, koulu ei kiinnostunut, mutta olin aina kova yrittämään. Häpesin itseäni suuresti ja tunsin syvää toivottomuutta. Myöhästyin joka ammu koulusta ja itsetuntoni huononi aina kun minua katsottiin pahalla opettajan suunnalta ja kaverit nauroivat kun olin niin pelle, etten vaan päässyt ajoissa kouluun. Kerroin vanhemmilleni, mutta he eivät tehneet asialle yhtään mitään. Ajattelin koulupsykologille menoa, mutten saanut koskaan aikaiseksi, koska olin niin häpeissäni itsestäni ja sosiaalisesti pelokas. Masennus väistyi itsekseen...taas.
Kului ehkä vuosi, kaikki oli hyvin, muutin omaan asuntoon avomieheni kanssa ja olin onnellinen. Se oli siirtymävaihe. En saanut töitä, enkä päässyt kouluun, vaikka yritin. Minulla ei ollut mitään. Aloin tuntemaan taas masennuksen oireita ja pelästyin - ei taas. Ahdistuin voimakkaasti ja minulle tuli itseni vahingoittamisen haluja. Silloin päätin, että kun muut eivät kerran minua auta, autan itse itseäni. Varasin ajan yksityiselle lääkärille, sillä oloni oli niin sietämätön, etten jaksanut odottaa ahdistukseni kanssa tk-lääkäriin pääsyä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut hakeutua suoraan psykiatriseen päivystykseen, niin paha olo minulla silloin oli. Mutta tietenkään en tiennyt mikä on "oikeasti paha olo" ja mikä vain minun tunteitani. Kaikki oli aiemmin vähätellyt tunteitani, en tiennyt olivatko ne aitoja vai jotain tyhmää keksintöäni. Keksinhän minä pelätäkin. Pelkäsin edelleen aikuisena ihmisenä niitä "mörköjä", joita pelkäsin ystävieni kanssa lapsena. En vieläkään tiennyt oliko niitä olemassa.
Sain lääkityksen masennukseen, mutta ahdistuneisuus ei lievennyt ja itsetuhoajatukset jatkuivat. Olin hyvin peloissani... jo ihan siitäkin, että jouduin kärsimään niitä pelottavia sivuvaikutuksia muka normaaleina oireina ssri-lääkkeisiin. Ajattelin, ettei sellainen voi olla normaalia. Valvoin ensimmäisen yön enkä tiennyt mitä olisin ajatellut. Minulla oli ollut pahoja nukahtamisvaikeuksia todella pitkään, ja sain niihinkin kuurin, mutta nekin lääkkeet tietysti pelottivat, enkä heti niitä uskaltautunut ottamaan. Masennus meni kai itsestään ohi, niin kuin ennenkin oli mennyt, mutta ahdistus ja ranteidenviiltämisajatukset toistuivat päässäni. Lääkkeet loppuivat, muttei niistä ollut ollut mitään apua.
Olin peloissani. Hakeuduin terveyskeskukseen omalle lääkärilleni, joka kuunteli kulmat kurtussa kertomustani pahasta olosta. Lopulta hän antoi minulle psykologin osoitteen, mutta kun yritin häntä tavoittaa, hän oli muuttanut jo toiseen työpaikkaan aikoja sitten. Meinasin luovuttaa, mutta jokin minussa vain sai hakemaan apua. Sain ajan psykiatriselle hoitajalle, jonka luona kävin 6 kertaa juttelemassa. Hänen avullaan pääsin uudelleen lääkärilleni lähete psykiatrille mielessäni, ja sain kuin sainkin lähetteen. Silloin lääkärini alkoi uumoilla olisikohan minulla psykoosia, kysyi melkein suoraan itseltäni, että mitä minä luulen, kun hän ei tiedä.
Sain lähetteen ja ajan psykiatrille psykiatrian poliklinikalle. Pääsin "terapiaan", joka osoittautui aivan naurettavan huonoksi keskusteluterapiaksi psyk.sairaanhoitajan kanssa. Yritin diagnosoida itseäni, koska kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Kun väkisin lääkäriltäni kyselin, hän sanoi vain, että minulla on jokin tarkemmin määrittelemätön neuroosi. Ei siis osannut sanoa. Kävin terapiassa melkein vuoden, mutta kertaakaan minua ei kutsuttu lääkärille. Tunkeuduin vastaanotolle pari kertaa itse, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Edelleen en saanut diagnoosiani tietoon.
Lopetin siellä p**katerapiassa käymisen, koska minulla oli siinä vaiheessa jo alkanut uusi koulu, ja oli mahdotonta käydä päivisin siellä.
Hermostuin jossain vaiheessa jatkuvaan ahdistukseeni, jota kukaan ei osannut hoitaa. Menin lääkärille ja melkein huusin, että haluan lääkettä. Ajattelin tarvittavasti otettavia, eli rauhoittavia, koska minulla oli niin huonoja kokemuksia pitkästä lääkekuurista. Lääkäri ei suostunut niitä minulle määräämään, koska niihin syntyy riippuvuus eikä hän "tunne minua tarpeeksi hyvin". (itse ei koskaan pyytänyt minua edes käymään!) Otin vastaan sen mitä sain, ssri-lääkkeet jälleen, tällä kertaa ahdistuneisuuteen. En tiedä vieläkään auttoivatko yhtään, ehkä pahimmat pelot hävisivät, muttei ahdistus mihinkään kadonnut. Se oli edelleen jokapäiväistä. Jossain vaiheessa viiltelin käteeni pintanaarmuja, kun tuntui niin pahalta, mutten voinut kuvitellakaan rikkovani ihoani. Mietin, miten ihmeessä ihmismieli aina ajautuu viiltämään kättään, sehän on ihan klisee. Mutta niin minäkin vain tein.
Päivä kerrallaan menin eteenpäin, lopetin lääkkeet, kun ei minulla niistä koskaan kontrollia ollutkaan. Ilmoitin vain lääkärilleni puhelinsoitolla asiasta. Tuli päivä jolloin meinasin taas hyppiä seinille ahdistukseni kanssa, enkä tiennyt mistä se johtui. Soitin lääkärilleni salaa kesken koulupäivän (salannut olin oloani kaikilta muilta paitsi mieheltäni) ja sanoin, että nyt en enää kestä. Hän sanoi, että kirjoittaa minulle reseptin rauhoittavia. Kiitin ja olin äärimmäisen helpottunut. Silloin tällöin otin puolikkaan tabletin, kotona lähinnä, koska ne alkoivat niin hirveästi nukuttamaan....
Ja nyt... Nyt ollaan tässä päivässä, mikä ei ole vieläkään parempi kuin edelliset päivät. Olen saanut epävirallisen diagnoosin GAD, en ole pitänyt enää hoitaviini yhteyttä, koska eivät hekään ole koskaan pitäneet minuun. Voisin olla vaikka kuollut, he eivät sitä tietäisi. En tiedä onko minulla enää puolen vuoden jälkeen koko hoitosuhdetta olemassa, mutta olen hyvin pettynyt, katkera ja surullinen siitä, ettei kukaan voi minua auttaa, eikä kukaan näytä välittävän. Minulla on paha olo joka ikinen päivä ja haluaisin apua.
APUA. :`(
Masennuin ja olin huolissani itsestäni. Kirjoitin jonkun rukouksen joka viittasi itsetuhoajatuksiin, muttei sitä huomattu. Aika omituista, ettei ketään kiinnostanut. Puhuin poikaystävälleni, että haluaisin kuolla. Hän yritti puhua minulle, muttei tietenkään osannut suhtautua. Pääsin masennuksesta yli muutaman kuukauden päästä. Luin lääkärikirjaa ja löysin GAD:n ja diagnosoin itseni.
Vuodet vierivät, tuli toinen masennus, koulu ei kiinnostunut, mutta olin aina kova yrittämään. Häpesin itseäni suuresti ja tunsin syvää toivottomuutta. Myöhästyin joka ammu koulusta ja itsetuntoni huononi aina kun minua katsottiin pahalla opettajan suunnalta ja kaverit nauroivat kun olin niin pelle, etten vaan päässyt ajoissa kouluun. Kerroin vanhemmilleni, mutta he eivät tehneet asialle yhtään mitään. Ajattelin koulupsykologille menoa, mutten saanut koskaan aikaiseksi, koska olin niin häpeissäni itsestäni ja sosiaalisesti pelokas. Masennus väistyi itsekseen...taas.
Kului ehkä vuosi, kaikki oli hyvin, muutin omaan asuntoon avomieheni kanssa ja olin onnellinen. Se oli siirtymävaihe. En saanut töitä, enkä päässyt kouluun, vaikka yritin. Minulla ei ollut mitään. Aloin tuntemaan taas masennuksen oireita ja pelästyin - ei taas. Ahdistuin voimakkaasti ja minulle tuli itseni vahingoittamisen haluja. Silloin päätin, että kun muut eivät kerran minua auta, autan itse itseäni. Varasin ajan yksityiselle lääkärille, sillä oloni oli niin sietämätön, etten jaksanut odottaa ahdistukseni kanssa tk-lääkäriin pääsyä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut hakeutua suoraan psykiatriseen päivystykseen, niin paha olo minulla silloin oli. Mutta tietenkään en tiennyt mikä on "oikeasti paha olo" ja mikä vain minun tunteitani. Kaikki oli aiemmin vähätellyt tunteitani, en tiennyt olivatko ne aitoja vai jotain tyhmää keksintöäni. Keksinhän minä pelätäkin. Pelkäsin edelleen aikuisena ihmisenä niitä "mörköjä", joita pelkäsin ystävieni kanssa lapsena. En vieläkään tiennyt oliko niitä olemassa.
Sain lääkityksen masennukseen, mutta ahdistuneisuus ei lievennyt ja itsetuhoajatukset jatkuivat. Olin hyvin peloissani... jo ihan siitäkin, että jouduin kärsimään niitä pelottavia sivuvaikutuksia muka normaaleina oireina ssri-lääkkeisiin. Ajattelin, ettei sellainen voi olla normaalia. Valvoin ensimmäisen yön enkä tiennyt mitä olisin ajatellut. Minulla oli ollut pahoja nukahtamisvaikeuksia todella pitkään, ja sain niihinkin kuurin, mutta nekin lääkkeet tietysti pelottivat, enkä heti niitä uskaltautunut ottamaan. Masennus meni kai itsestään ohi, niin kuin ennenkin oli mennyt, mutta ahdistus ja ranteidenviiltämisajatukset toistuivat päässäni. Lääkkeet loppuivat, muttei niistä ollut ollut mitään apua.
Olin peloissani. Hakeuduin terveyskeskukseen omalle lääkärilleni, joka kuunteli kulmat kurtussa kertomustani pahasta olosta. Lopulta hän antoi minulle psykologin osoitteen, mutta kun yritin häntä tavoittaa, hän oli muuttanut jo toiseen työpaikkaan aikoja sitten. Meinasin luovuttaa, mutta jokin minussa vain sai hakemaan apua. Sain ajan psykiatriselle hoitajalle, jonka luona kävin 6 kertaa juttelemassa. Hänen avullaan pääsin uudelleen lääkärilleni lähete psykiatrille mielessäni, ja sain kuin sainkin lähetteen. Silloin lääkärini alkoi uumoilla olisikohan minulla psykoosia, kysyi melkein suoraan itseltäni, että mitä minä luulen, kun hän ei tiedä.
Sain lähetteen ja ajan psykiatrille psykiatrian poliklinikalle. Pääsin "terapiaan", joka osoittautui aivan naurettavan huonoksi keskusteluterapiaksi psyk.sairaanhoitajan kanssa. Yritin diagnosoida itseäni, koska kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Kun väkisin lääkäriltäni kyselin, hän sanoi vain, että minulla on jokin tarkemmin määrittelemätön neuroosi. Ei siis osannut sanoa. Kävin terapiassa melkein vuoden, mutta kertaakaan minua ei kutsuttu lääkärille. Tunkeuduin vastaanotolle pari kertaa itse, vaikkei minulla ollut mitään asiaa. Edelleen en saanut diagnoosiani tietoon.
Lopetin siellä p**katerapiassa käymisen, koska minulla oli siinä vaiheessa jo alkanut uusi koulu, ja oli mahdotonta käydä päivisin siellä.
Hermostuin jossain vaiheessa jatkuvaan ahdistukseeni, jota kukaan ei osannut hoitaa. Menin lääkärille ja melkein huusin, että haluan lääkettä. Ajattelin tarvittavasti otettavia, eli rauhoittavia, koska minulla oli niin huonoja kokemuksia pitkästä lääkekuurista. Lääkäri ei suostunut niitä minulle määräämään, koska niihin syntyy riippuvuus eikä hän "tunne minua tarpeeksi hyvin". (itse ei koskaan pyytänyt minua edes käymään!) Otin vastaan sen mitä sain, ssri-lääkkeet jälleen, tällä kertaa ahdistuneisuuteen. En tiedä vieläkään auttoivatko yhtään, ehkä pahimmat pelot hävisivät, muttei ahdistus mihinkään kadonnut. Se oli edelleen jokapäiväistä. Jossain vaiheessa viiltelin käteeni pintanaarmuja, kun tuntui niin pahalta, mutten voinut kuvitellakaan rikkovani ihoani. Mietin, miten ihmeessä ihmismieli aina ajautuu viiltämään kättään, sehän on ihan klisee. Mutta niin minäkin vain tein.
Päivä kerrallaan menin eteenpäin, lopetin lääkkeet, kun ei minulla niistä koskaan kontrollia ollutkaan. Ilmoitin vain lääkärilleni puhelinsoitolla asiasta. Tuli päivä jolloin meinasin taas hyppiä seinille ahdistukseni kanssa, enkä tiennyt mistä se johtui. Soitin lääkärilleni salaa kesken koulupäivän (salannut olin oloani kaikilta muilta paitsi mieheltäni) ja sanoin, että nyt en enää kestä. Hän sanoi, että kirjoittaa minulle reseptin rauhoittavia. Kiitin ja olin äärimmäisen helpottunut. Silloin tällöin otin puolikkaan tabletin, kotona lähinnä, koska ne alkoivat niin hirveästi nukuttamaan....
Ja nyt... Nyt ollaan tässä päivässä, mikä ei ole vieläkään parempi kuin edelliset päivät. Olen saanut epävirallisen diagnoosin GAD, en ole pitänyt enää hoitaviini yhteyttä, koska eivät hekään ole koskaan pitäneet minuun. Voisin olla vaikka kuollut, he eivät sitä tietäisi. En tiedä onko minulla enää puolen vuoden jälkeen koko hoitosuhdetta olemassa, mutta olen hyvin pettynyt, katkera ja surullinen siitä, ettei kukaan voi minua auttaa, eikä kukaan näytä välittävän. Minulla on paha olo joka ikinen päivä ja haluaisin apua.
APUA. :`(
Vastaukset 7
Vanhimmat
En ole psykologi, mutta luettuani kertomuksesi tuli mieleen, että jospa hankkisit jonkun jännän uuden harrastuksen, mihin paneudut. Ajattelen, että jos oikein tykkää jonkun jutun tekemisestä, niin ne omat murheet haihtuu siinä kun touhuilee. Monta kertaa on niin, että joku käytännön homma hoitaa paljon ongelmia. Ei viitsi niitä murheita koko ajan miettiä, kun on mieleistä tekemistä. Toki kannatttaa käydä psykologilla myös, mutta kokeilepa neuvoani!
Hei.
Sinulla on ollut rankka nuoruus. Olen pahoillani puolestasi, että et ole saanut tukea asioiden käsittelemiseen. Varmaan ympärilläsi on ollut ihmisiä, jotka olisivat halunneet auttaa sinua, jos olisivat oikeasti tajunneet tilanteesi vakavuuden, tai olisivat ajatelleet osaavansa. Suurin ongelma kai on tuo, että ei tiedetä miten voisi toisen oloa helpottaa. Silloin helposti peräydytään kokonaan. Niin minäkin meinasin tehdä, jättää vastaamatta, koska en varmaan osaa sanoa mitään käänteen tekevää. Samassa huterassa veneessähän minäkin keikun. Pelkään niitä mustia pilviä, jotka aika ajoin kerääntyvät peittämään pienimmänkin valonpilkahduksen maailmasta.
Jos sinäkin jaksaisit muistaa, että niiden synkkien pilvien takana aurinko paistaa. JA - siellä pimeässä tallustaa muitakin! Et ole yksin. Voi vaan olla, että he eivät näe pimeässä sinua, etkä sinäkään kunnolla heitä, vaikka olet osittain jo synkkyyteen sopeutunutkin. Uskalla ojentaa kätesi muille. Hapuile ja anna itsesi erehtyä. Anna muillekin anteeksi heidän harha-askeleensa. Auta sinä heitä ymmärtämään sinua, jos vain suinkin jaksat. Joku, joka ei heti uskalla auttaa sinua, saattaa yrittää myöhemmin, jos sinä rohkaiset. Paljonhan se on kyllä apua tarvitsevalta vaadittu, että itse pitäisi jaksaa... Mutta niin se vain on, olen sen itsekin saanut kokea.
Niin, ja jos ne mustat pilvet eivät ota väistyäkseen, niin ehkä sinun on "muutettava sinne, missä aurinko paistaa". Eli suomeksi sanottuna, ota rohkeasti elämällesi uusi suunta. Pakota itsesi irtautumaan asioista, jotka lisäävät ahdistusta. Tee lisää niitä asioita, joista luulet voivasi löytää iloa ja rauhaa´. Tee niin silläkin uhalla, että et alkuun millään jaksaisi tai uskaltaisi. Apu voi löytyä juuri sieltä.
Minua ainakin on auttanut kirjoittaminen ja lukeminen. Sinäkin olet jo tainut turvautua noihin. Liiku. Ei se voi ainakaan pahentaa tilannetta. En myöskään kiellä kirjoittamasta minulle, jos tahdot.
Ja noista yliluonnollisista jutuista. Pysy niistä erossa. Ainakin kaikesta mustasta yliluonnollisesta. Sillä saa terveemmänkin ihmisen sekaisin. Minulla homma meni aikoinaan niin pitkälle, että en voinut katsoa pimeällä peileihin, ja pelkäsin, että alan kuulemaan ylimääräisiä ääniä. Nyt en katso edes yliluonnolliseen viittaavia kauhuelokuvia, ja kaikki on sen suhteen paljon paremmin.
Usko siihen (vaikka ajatus olisi väkinäinen), että sinä nouset vielä tuosta suosta. Aivan varmasti sinä pystyt siihen! Jokaisessa meissä on se voima, joka auttaa jaksamaan. En kyllä pidä sinua yhtään huonona, vaikka et uskoisi siihen. Tiedän, millaista on, kun se kamala ahdistus ja pelko saa vallan. Siinä tilassa on vaikea... Ei kun mahdotonta uskoa parempaan. Kyllähän sinä tiedät sen. Olen pahoillani, että tiedät. Kenenkään en toivoisi joutuvan kokemaan sitä tunnetta. Se on pahempaa kuin syöpä tai mikään muu sairaus. Niihin sentään saa apua, lievitystä ja tukea.
Voimia ja parempaa tulevaisuutta sinulle toivoen: "Aurora Borealis"
Kirjoituksesi kosketti minua syvästi ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että jaksoit nähdä suurta vaivaa keskittyäksesi vastaamaan (vieläpä pitkästi). Kiitos!
Minusta tuntui vihdoin siltä, että joku kuulee minua, joku tuntee mitä minä tunnen. Tuntui oikeastaan ihmeelliseltä, kuinka voitkaan tuntea niin hyvin, mitä minä tunnen.. Sinulla on samankaltaisia kokemuksia kuin minulla, mutta en saanut ihan selvää mitä sinä olet kokenut. Sinulla on kokemusta jopa noista yliluonnollisista asioista, samoin kuin minulla.
Joka tapauksessa, vastauksesi minulle sai kyyneleet tulvimaan silmiini. Ja kun sanoit, "Niin minäkin meinasin tehdä, jättää vastaamatta, koska en varmaan osaa sanoa mitään käänteen tekevää.", ajattelin, kuinka kultainen ihminen olet, kun mietit kahdesti vastaatko vai et.
Mahdollisesti haluaisinkin kirjoittaa sinulle, vielä lisää, niin kuin sanoit, että voisin. En vain tiedä mihin; tuletko vielä lukemaan vai et?
Mielikuvissani otan sinua puseronreunasta kiinni ja roikun siinä kaksin käsin, ettet vain menisi pois.
Kirjoitit niin paljon "oikeita" sanoja, etten tiedä mitä tekisin. Olen hyvällä tavalla järkyttynyt...
En osaa sanoa muuta kuin kiitos, mutta haluan sinun tietävän, että sinä kosketit minun sisintäni... ja sinne kun on niin vaikea päästä.
Eipä kestä kiittää :). Voit kirjoittaa minulle osoitteeseen [email protected]
En tosin takaa, että jokainen uusi viesti olisi yhtä koskettava kuin miksi koit tuon edellisen. Melkein tulee suorituspaineita ;). Mutta "läsnä" lupaan olla sen minkä ehdin ja osaan. Voit päästää puseronreunasta irti, en karkaa mihinkään.
Kunnollista terapiaa on vaikea löytää.
Helposti tuollaisten tahojen jossa ei oikeasti voida auttaa vaikutus on vain se, että itsetunto menee.
Luokittelee itsensä ainoastaan sairaaksi, mutta kehitystä ei tule.
Eli siinä mielessä kiva tekeminen voi olla parempi.
Mutta maallikkokin käsittää, että vanhemmilla jotka eivät noteeraa lapsensa tunteita on vaikutusta.
Tavallaan turha avun etsiminen voi olla kuin jatkumoa tälle ei kuulluksi tulemisen tunteelle.
Ryhmätyö ry: llä on ainakin asiallisia luentoja.
Juuri tuolta minusta on tuntunut: turha avun etsiminen uuvuttaa ja lisää niitä tunteita, ettei kukaan halua auttaa. Kiitos vinkistä, katson mitä tarkoitit Ryhmätyö ry:llä.
Sinusta ei ole kuulunut mitään. Kai kuitenkin näit viestini?