Tämä kuuluisi ehkä paremmin tuonne väymys ja masennus osioon, mutta kun kuitenkin raskaus on olennainen osa tätä koko asiaa niin puran tuntojani nyt täällä.
Sain ilokseni huomata olevani raskaana ja mieskin oli hyvin myönteinen uutista kohtaan vaikka olimme tunteneet vain pari kuukautta ennen yllätystä.
Tässä raskauden edetessä mielialani ovat vaihdelleet aikalailla ja mies on ollut kovilla vaikka olen yrittänyt hillitä itseni, mutta joka tapauksessa nyt mies on etääntynyt minusta ja haluton puhumaan lapsesta ja yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmista.
Kerroin ongelmistani parhaalle ystävälleni (vaikeista asioista puhuminen on minulle todella vaikeaa) ja hänen mielestään minun pitäisi olla valittamatta surkeuttani koska itse minun pitäisi vastuuni kantaa kun emme olleet tunteneet miehenkään kanssa kovin kauaa joten häneltä ei voi vaatia minkäänlaista kiinnostusta.
Yksinkö minä siis tämän "vahingon" sain aikaan? Eli minun olisi pitänyt alusta asti tietää että yksinhän minä tulen lapseni hoitamaan joten jos tuntuu vaikealta niin olisi pitänyt päätyä aborttiin.
Olen ollut pari viikkoa vain kotona yksin, en tahdo tavata ystäviäni eikä mies minua.
Istun vain tässä tietokoneen ääressä ja kuuntelen vauvan potkuja.
Miksi minun pitäisi jaksaa yksin? Mitä minun pitäisi tehdä että jaksaisin yksin?
Sain ilokseni huomata olevani raskaana ja mieskin oli hyvin myönteinen uutista kohtaan vaikka olimme tunteneet vain pari kuukautta ennen yllätystä.
Tässä raskauden edetessä mielialani ovat vaihdelleet aikalailla ja mies on ollut kovilla vaikka olen yrittänyt hillitä itseni, mutta joka tapauksessa nyt mies on etääntynyt minusta ja haluton puhumaan lapsesta ja yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmista.
Kerroin ongelmistani parhaalle ystävälleni (vaikeista asioista puhuminen on minulle todella vaikeaa) ja hänen mielestään minun pitäisi olla valittamatta surkeuttani koska itse minun pitäisi vastuuni kantaa kun emme olleet tunteneet miehenkään kanssa kovin kauaa joten häneltä ei voi vaatia minkäänlaista kiinnostusta.
Yksinkö minä siis tämän "vahingon" sain aikaan? Eli minun olisi pitänyt alusta asti tietää että yksinhän minä tulen lapseni hoitamaan joten jos tuntuu vaikealta niin olisi pitänyt päätyä aborttiin.
Olen ollut pari viikkoa vain kotona yksin, en tahdo tavata ystäviäni eikä mies minua.
Istun vain tässä tietokoneen ääressä ja kuuntelen vauvan potkuja.
Miksi minun pitäisi jaksaa yksin? Mitä minun pitäisi tehdä että jaksaisin yksin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Enpä oikein tiedä, mitä sanoisin. Mitä sinä haluat kuulla, mitä ajat takaa?
Minun on vaikea ymmärtää sitä, miksi asetut uhrin asemaan sekä puhuessasi miehestäsi että ystävästäsi. Tuntuuko sinusta että heillä on jonkinlaisia velvollisuuksia sinua kohtaan? Teskstistäsi ei muuten oikein käynyt selväksi, oliko raskautesi suunniteltu vai ei. Itse en ikimaailmassa olisi ryhtynyt lapsentekoon kenenkään kanssa vain lyhyen tuttavuuden perusteella. Missä oma perheesi muuten on? Tukevatko he sinua?
Viimeisiin kysymyksiisi vastaisin, että sinun on nyt jaksettava yksin, koska olet pian äiti. Äitien on jaksettava lasten vuoksi vaikka sitten yksinkin. Jotta jaksaisit yksin, kehottaisin sinua kysymään apua neuvolasta, he varmasti ovat paras taho auttamaan sinua. Minusta sinä voisit emnnä vaikkapa terapiaan.
Kyllähän vahingosta on vastuussa yhtälailla mieskin.
Jos suhde on noin tuore se on eriasia kestääkö se.
Sitähän kun ei tiedä olisiko muutenkaan kestänyt.
Eli tee selväksi se, että mies on yhtälailla vastuussa lapsesta, mutta toista et suhdetta voi pakottaa jatkamaan.
Eli lapseenliittyvissä asioissa sinulla olisi oikeus saada tukea.
Jos päädytte eroon niin yksin- ja yhteishuoltajien liitto on hyvä tuki.
Omasta mielestäni mekin tuo yhetsihuoltajuus on parempi kuin suhde jossa mies ei kanna suhteessa yhtään hoitovastuuta lapsesta.
Mutta vielä et voi tietää mietn tilanne etenee.
Kannattaa kääntyä hakemaan tukea muualta ja tehdä miehelle selväksi, että on yhtälailla ollut lasta tekemässä.
Ja tukea ei kannata kuvaamasi kaltaisilta ystäviltä pyytää. Elämässähän tapahtuu erehdyksiä ei se tuollainen auta ketään.
"olimme tunteneet vain pari kuukautta ennen yllätystä."
Enpä usko, että olisin kovin iloinen, jos olisin tuntenut miehen pari kuukautta ja huomaisin sitten olevani hänelle raskaana. Joten ymmärrän kyllä, miksei mies vaikuta kovin innostuneelta... Sori vaan. En halua mitenkään ilkeä olla. Mutta siis oliko lapsi ns. vahinko vai suunniteltu juttu? Koska tuntuu hassulta alkaa tekemään lapsia miehen kanssa, jonka on tuntenut niin vähän aikaa.
Jos ei miestä kiinnosta, mikset kasvata lasta yksin? Rankkaahan se on, mutta jos ei miestä innosta, niin onhan sekin vaihtoehto... Ketään kun ei voi oikein pakottaa mihinkään...Avomieheni on oiva esimerkki siitä, miten hienoja ihmisiä kasvaa ilman isääkin. Hänen äitinsä on kasvattanut aivan mahtavan, itsenäisen ja huomaavaisen ihmisen. Melkeinpä väitän, että hän olisi aivan erilainen ihminen, jos hänellä olisi ollut myös isä.
Toivottavasti löydät ratkaisun pulmaasi. Mutta muista, että tunteilleen ei voi mitään. Jos ei miestä kiinnosta, sinä et sille oikein voi mitään. Jos hänellä olikin ihan erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja ne menivät nyt ihan pieleen? Noista jutuista kannattaisi aina jutella ajoissa. Mutta tsemppiä ja jaksamista sinulle!
Tästä se oli kun koulussa puhuttiin että kun jalkansa levittää voi tulla raskaaksi, et sitten uskonut?
Ai, kukako on vastussa? Sinäpä tietenkin, sinun vatsassasihan se kasvaa? Ja itse olet sen halunnut.
Toivottavasti edes seksi oli sen värnti, eikä vain sekuntejen kestävä pallien tyhjennys? Toivottavasti nauteit koko rahan edestä!
Kuinka TYHMÄ voi nainen olla! Heittäytyy raskaaksi, ja sitten ihmettelee, kuinka tässä näin kävi? Ei taida kuulua hääkellojen kuminaa? Ja vanhemiaskin hävettää kertoa sukulaisilleen tilastasi. Sulla täytyy olla sankarifiilikset, muutoin et tolleen olis USKALTANUT jalkojas levittää.
Jotenkin tuntuu, että aiot vielä kostaa tän tilanteesi, ainoalle viattomalle, lapselle.
Ärhentelit miehen jo pois, lapsella ei siis enää isää? Seuraavaksi voisit koittaa karkoittaa omat vanhempasi, jos vielä elävät? Nöyryys, ei just nyt ole päivän sana. Anna vaan tulla kaikella höyryllä, raskaushormoonien sekoittamat juttusi ryöpsähdellen, syyttäen kaikkia muita ihmisiä
Kyllä te arvostelijat olette niin idiootteja! Jos aloittaja ois tehnyt abortin olisi hän taas saanut kuunnella teidän haukkunsa vastuuttomuudestaan. Ja kun hän nyt kantoi vastuunsa ja on allapäin ja tarvitsee tukea niin te vain haukutte. Se ei auta ketään, jos masentunutta ihmistä masentaa lisää (saattaa jopa vaarantaa hänen ja vauvan elämän).
Toivotan jaksamista aloittajalle. Ota yhteys neuvolaan ja puhu tilanteestasi, toivottavasti saat tarvitsemaasi apua.
Molemmat oletteko toki vastuussa siitä, että olet raskaassa, mutta kyllä se valitettavasti niin menee, että sinä olet aika lailla yksi vastuussa tulevasta lapsesta.
Miestä et voi olemattomassa suhteessa pakottaa olemaan. Vaikka kuinka keljuttaisi, niin pyri olemaan mahdollisimman reilu, jotta hän pysyisi kuvioissa lapsen takia. Hän voi siis tukea sinua raskauden aikana ja lapsen synnyttyä ilman parisuhdettakin. Turha painostus todennäköisesti vieraannuttaa hänet sinun lisäksi myös lapsestaan. Yritä pelastaa mitä pelastettavissa on, parisuhteenne lienee ohi ainakin tällä haavaa.
Kai sinulle oli selvää, että kahden kuukauden tuntemisen jälkeen raskaaksi tuleminen ei ole mikään hyvä juttu parisuhteelle.
Minäkin suosittelen, että juttelet asiasta neuvolassa.
ps. käytät sanoja "sain ilokseni huomata" ja "vahinko" on lainausmerkeissä. Siis oliko lapsi vahinko vai ei? Herää valitettavasti sellainenkin ajatus, että sinä halusit lasta, mutta unohdit kertoa siitä miehelle.
Odotat vauvaa ja mielialat heittelee. Ihan normaalia! Itse oon vähän samassa tilanteessa juuri parhaillaan. Kyllä ne hormonit saa kaikenlaista aikaan, mutta puhu neuvolassa tai varaa aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Heiltä saat tukea, niin saan minäkin. En tiedä kuinka pitkällä raskautesi on, mutta antamalla miehelle aikaa ja omaa vapautta, hän saa itse kasvaa siihen mitä haluaa. Minä olen tulevan lapseni isän kanssa mennyt vuoristorataa, ja välillä on ollut niin pirun vaikeaa, mutta olen malttanut mieleni ja antanut hänen olla ja rauhoittunut itsekin omissa oloissani. Ne pahimmat myllerrykset on jo takanapäin. Välillä emme ole viikkoihin yhteyksissä, mutta olen oikeastaan tarvinnut sen ajan, nyt kun ajattelen jälkikäteen. Oma tila molemmilla on ollut hyvä, ja tilanteemme on nyt hyvä, eikä mahdotonta ole sekään, että vielä elämme perheenä. Raskaus oli yllätys, kuten on ilmeisesti sinullakin.
Anna aikaa, anna tunteiden myllertää, puhu ammattilaisille jotka ovat juuri sinua varten olemassa. Pahinta on ruveta syyttelemään, vaatimaan, ahistelemaan. Enpä usko, että monikaan voi todeta ettei oma lapsi merkitse mitään. Anna lapsesi isän sulatella asiaa, älä painosta.
Kaikkea hyvää!
Samat neuvot antaisin kuin edellinenkin, eli anna isälle aikaa sulatella asiaa, äläkä painosta.
Minulla on sama tilanne eikä olla isän kanssa yhteyksissä oltu. Tiedän että mies senkun mennä rymyää, ryyppää, on vissiin naisiakin kainalossa ollut, eikä tunnu kiinnostavan.
Suosittelisin sinullekin että totut ajatukseen yksinhuoltajuudesta. Älä odota että mies palaisi luoksesi ja "kuin ihmeen kaupalla" haluaisikin perheen perustaa kanssasi. Ei se tietysti mahdotonta ole, mutta pieni reaalikatsaus on paikallaan.
Helpottaa omaakin oloa kun ei koko ajan mieti että tuleeko mies takaisin vai ei.
Minä en edes enää ottaisi lapseni isää takaisin, vaikka sellainen mahdollisuus tulisikin. En voi luottaa sellaiseen ihmiseen ja tiedän että edessä olisi pelkkää perhehelvettiä.
Haluaisin kuitenkin että mies jossain vaiheessa kiinnostuisi omasta lapsestaan ja haluaisi olla mukana tämän elämässä. Aika näyttää, mutta en toivo liikoja.