No jee, kyllä on taas vaikeeta olla miäs! Ulkokuori näyttää pramealta eikä kukaan ole vielä huomannut mitään, mutta oikeasti minua masentaa ja olen äärimmäisen väsynyt. Oikeastaan en ole edes nukkunut kunnolla, vaan pyörin sängyssä 1-2 tuntia ilman että nukahtaisin. En vain saa unta, koska pyörittelen mielessäni jotain ikuvanhoja juttuja, joita en ole saanut selvitettyä. Varsinkin rakkaus huolet painaa... Kotona kaikki menee taas vaihteeksi v***n huonosti! Minä vihaan sisaruksiani, koska ne on jotenkin vielä apinoiden tasolla, s*****a. Meidän perhe on muutenkin vähän köyhä ja elämme kipurajoilla, jotenkuten on kuitenkin tullut selvittyä... Koulussa meni joskus hienosti, nyt pieni stressi-masennus-vitutus on laskenut motivaation nollille, ja en vaan jaksa enää keskittyä mihinkään olennaiseen. Joitakin kavereita onneksi tapaa koululla ja heidän kanssaan voi vaihtaa kuulumisia, vaikka mitäpä hekään tietävät. Musta tuntuu, että kukaan ei oikeasti tiedä minusta mitään... Minulla olisi niin paljon anteeksi sanottavaa ja ties kuinka monelle, olen loukannut useita ihmisiä käytökselläni. Pahoittelen sitä kuinka välinpitämättömältä olen saattanut vaikuttaa, mutta oikeasti olen vain ollut mietteissäni. Olen pohtinut mielessäni paljon, ehkä jopa liikaa, ja tämä on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiini. Anteeksi siitä... Olen ollut aina vähän huono rakastamaan, tai no ainakin huono ilmaisemaan tunteitani. Välillä olen sanonut asiat liian suoraan, välillä en ole ”muistanut” kiinnittää huomiota. Olen kyllä empaattinen ja osaan kaiketi rakastaa, mutta itsetunnon kanssa on ongelmia. Yksinäisyyteni johtunee siitä etten ”jaksa” pitää yhteyttä. Ei siinä mitään, kun on sellaiset 6 vuotta pyörinyt omissa oloissa, oppii sitä ihminen kyllä arvostamaan yksinäisyyttä... Olen harrastanut liikuntaa lähes koko ikäni ja arvostan omaa elämääni, kai? Pidän yksinkertaisista asioista, olenhan köyhästä perheestä. Minusta on mahtavaa esimerkiksi kiivetä pienelle harjulle, kuunnella hyvää musiikkia ja katsella kauniita maisemia, Priceless ja kaikki tämä ypöyksin. Toisinaan kaipaan läheisyyttä, mutta toisinaan haluan vain olla yksin. Niin pirun ristiriitaista...
Olipahan nyt jotain saatava kirjoitettua, ihmeen rentouttavaa tällainen avautuminen. Sainpahan vähän pahaa oloa pois. Voimia myös muille, joilla jonkinlaista painavaa asiaa on...
Olipahan nyt jotain saatava kirjoitettua, ihmeen rentouttavaa tällainen avautuminen. Sainpahan vähän pahaa oloa pois. Voimia myös muille, joilla jonkinlaista painavaa asiaa on...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla on samaa ongelmaa-yksinäistä, masentaa, koulumotivaatio todella alhaalla. en oikein tiedä, mitä on elämä; koitan vain suoriutua. Viikonloppuisin on rentoa, kun ei tarvitse ajatella, ja voi käydä porukoilla, nähdäkin kenties jokusen ihmisen, syödä hyvin... viikolla suoriudun siitä, mitä pitää. mutta koulussakin olen alisuoriutuja!
en jaksa.
Pidän perheestäni, joten niihin sanoihin en voi yhtyä.
En vain tiedä, mistä etsisin elämäni takaisin! En tiedä, missä on se ponnistuspaikka.
Koitan yrittää, jos jaksan.
Toisinaan on mukavaakin, onneksi!
Puoliteholla kuitenkin useimmiten mennään.
Minullakin on anteeksi pyydettävää; anteeksi ovat kaikki jo saaneet. En osaa olla vihainen tai anteeksiantamaton. Rakkauttanikaan en ole monelle kertonut, joiden toivoisin sen tietävän.
On se vaikeaa kertoa.
Kiittää olen osannut, ja sanoa "ole hyvä". Itsekin yritän olla hyvä. Yritän, voin jopa luvata sen. Oikein muuta lupaakkaan en.
Yritähän jaksaa, koitetaan vielä löytää elämämme!
Kaikkea hyvää!
Ei oo sulla helppoo mut luulen et sua auttais paljon jos alkaisit ajattelemaan positiivisesti? sit voisit listata itsestäst ja perheestäst hyvii puolii, mulla toi ainaki nosti itsetuntoo huimasti ja samal kohens mielialaa. Ei suosittele et jäät yksin murehtimaa jos sul on paha olla. Toki ihmine tarvii omaa aikaa mut ystävyyttä ei voita mikään. Mee rohkeest puhumaan jollekkin tai etsi vaikka kirje kaveri jolle kirjoittaa asioista. Ties vaikka teistä tulis hyviä ystäviä. Pyydä muilta rohkeesti anteeksi jos se on tarpeen ni muut näkee sun ihanan puolen.
Tässä eletään nyt päivä kerrallaan. Olen vain jotenkin hirmu kyyninen ja kylmä realisti, enkä siksi osaa ajatella mielettömän positiivisesti. En ole vielä löytänyt itselleni sopivaa alaa tai ammattia ja tämä masentaa. Kesäksi pitäisi saada työpaikka ja jostain vielä oma asuntokin... Tavallaan oman elämän suunnittelu on vaikeaa ja turhauttavaa, nyt kaikki perustuu rutiineihin, jotka toistuvat miltei joka päivä. Onneksi voin myös välillä vaihtaa vapaalle, ilman pientä huvittelua olisin jo lopullisen hermoromahduksen partaalla... Ja oikeastaan nyt kun rupesin miettimään, niin ehkäpä asiat voisivat olla huonomminkin. Kaikki on kuitenkin niin suhteellista. Katson mitä huominen tuo tulleessaan.