Olen adoptoitu. Adoptiovanhemmat eivät saaneet biologista lasta. Koin olevani lohdutuspalkinto. Näin etenkin adoptioäidin silmistä surun biolapsettomuutta kohtaan ja sen, etten ollut hänen biolapsensa. Adoptioisä oli etäinen. Hylätyksi olin tullut bioäidinkin puolelta. Ulkopuoliset katsoivat minua aina säälivällä katseella, kun kuulivat adoptiotaustastani. En ollut normaali, vaan raukkaparka. Jokainen seurustelusuhteeni on ollut toinen toistaan hirveämpi. Aina olen tullut hylätyksi tai hylännyt itse ensin. En pysty sitoutumaan. Asun kaukana kaikista sukulaisistakin. Aloitin terapian, en pystynyt sinnekään sitoutumaan. Toivon loppuelämältäni vain yhtä asiaa. En halua saada lässyttäviä enkä sääliviä vastauksia. Toivon vastauksia muilta adoptoiduilta.
Aina minut on hylätty
Tulehtunut
294093
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
olipas tuttua tarinaa.minut on adoptoitu alle kouluikäisenä.paljon on pettymyksiä elämän varrella koettu,ja todella vaikea luottaa ihmisiin.yritän vain olla hyvä äiti lapsilleni.
kunnon potkun perseeseesi. Tollasta itsesääliä kestä kukaan kuunnella. Raukka parka, Jumalauta. Ota itteäs niskasta ja kanna vastuu. Ei se elämä muillekaan mitään KERMAKAKKUA ole. Et ole poikkeus.
Surkea ihminen olet - surkeana pysyt, mutta syy on ihan omassa päässäsi, ei muiden, eikä johdu adoptiosta.
samaa mieltä!!!!!
niitä adoptiolapsia kasvatetaan ja hoidetaan. Jos ei ole mieliksi vanhemmille niin potkitaan.
Nykyisin on tosin hienostuneempikin nimitys, terapia.
Jos adoptiolapsi elää ja on niinkuin muutkin lapset, hän "pääsee terapiaan".
Siitä että hänet on adoptoitu?
Pitäisikö jokaisen lapsen kantaa vastuu siitä mitä heille on lapsuudessa tapahtunut?
Vaikka vastuu ei todellakaan ole lapsilla?
Ihmettelen todella mitä sun kaltanen ihminen tekee äitien ja isien keskustelupalstalla. Itselläsi toivottavasti ei ole lapsia, jos olet todella sitämieltä että lapsen kuuluu kantaa vastuu.
Kokemuksiasi ei pidä vähätellä, kyllä ne jäljet jättävät ihmismieleen, kaikki se mitä lapsena ja myöhemmin olet kokenut. Olen itsekin adoptiolapsi, adoptiovanhemmat eivät saaneet terveitä lapsia. Saman olen nähnyt adoptioäidin silmistä etten ole se mitä hän olisi toivonut ja olen sen monesti muutenkin kokenut. Hän on purkanut jonkin verran pettymystään minuun, sen olen nyt myöhemmin tajunnut selvemmin.
En yhtään ihmettele jos sinun on vaikea luottaa ja sitoutua ihmisiin, koska ihminen ei niinvain unohda hylätyksi tulemista, sitä että toinen ihminen ei ole vastannut tarpeeseen tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Itse tiedän että vanhempien vaihto ja kaikki siihen liittynyt on ollut traumaattinen kokemus. Tiedän että lapsena ja myöhemmin vaistoaa herkästi sen jos vahnempi ei iloitse lapsen olemassa olosta niin että lapsi tuntisi olonsa hyväksytyksi.
En ole koskaan kokenut kuuluvani siihen sukuun johon minut on otettu, joten siinä mielessä olen tuntenut ulkopuolisuutta. Minua ei ole sentään säälitty, tai ainakaan sitä ei ole minulle näytetty.
Jos haluat jakaa vielä ajatuksia vaikka sähköpostitse niin ilmoita, vastaan mielelläni.
Tuttuahan tuo on myös biolapsille,että vanhemmat ovat odottaneet muuta kuin ovat saaneet. Minunkin piti olla poika, mutta vanhempani saivat useamman tytön. Minusta ei tullut lääkäriä tai muutakaan vanhempieni toivomaa ammatinharjoittajaa, vaan ihan tavallinen duunari. Eiköhän kaikki vanhemmat odota lapsistaan jotain muuta, mitä sitten loppujen lopuksi saavat. Mutta ovat varmasti silti onnellisia, että ovat saaneet sinut.
On se adoptoidulle silti eri asia. Esimerkiksi sun ammatinvalinta ei varmaan ole selvinnyt itsellesi eikä vanhemmillesi kuin vasta sinun ollessa lähes aikuinen ja todennäköisesti riittävän vahva ottamaan vastaan vanhempien pettymyksen. Miltä tuntuu adoptiolapsesta vauvana ja pikkulapsena, kun saa adoptiovanhemmaltaan peilata surun, pettymyksen ja vihan tunteita? Ainakin oma adoptioäitini oli selvästi katkera biolapsettomuudestaan. Adoptoitu veljeni raivosi asiasta ihan julkisesti. Minä käperryin itseeni. Adoptiovanhemmat voivat olla lisäksi ylihuolehtivia ja pelätä biovanhempien ilmaantumista kuvioihin. Meidätkin on adoptoitu Suomesta ja olen aina aistinut sen, että yhteydenottoa bioihin ei sallita adoptiovanhempiemme taholta. Syynä tähän on ehkä uuden menetyksen pelko biolapsettomuuden jälkeen tai sosiaalinen häpeä siitä, että he eivät "riittäneet" meidän vanhemmiksi. Eikä biojen etsimisessä todellakaan ole kyse em. syistä.
Ymmärrän mielipiteenne. Minusta terapia ei ole/olisi huono paikka purkaa mieltään. Siitä moni saa apua monenlaisiin esim. lapsuuden ajan tapahtumiin.
Te kirjoittajat tunnutte olevan jo aikuisia tai ainakin hyvin lähellä sitä. On totta, että aiemmin esim. 10 v. sitten adoption yhteydessä puhuttiin todella vähän siitä, että vanhempien biolapsen saamattomuuden suru pitää olla käsitelty ennen kuin voi saada adopiton kautta lapsen. Samoin aiemmin koettiin ihan adoption järjestäjien taholta, että lasten menneisyys on menneisyyttä ja sitä ei tule ottaa esille tai pitää yllä. Tämä on nykyisten tietojen mukaan tosi surullista, sillä lapsi tietenkin miettii taustaansa ja haluaa jossain vaiheessa selvitellä sitä. Kyllä adoptiovanhempien tulee se kestää.
Nykyisin sos.työntekijät käyvät läpi ad.hakijoiden kanssa esim. lapsettomuutta ja hakijoille korostetaan, että lapsen taustaa tulee pitää yllä ja siitä kertoa ikätason mukaan jatkuvasti. Tämä siis myös Suomen adoptioissa, joista ei yleensä ulkopuoliset näe, että on kyse adoptioperheestä. Toivottavasti tilanne on parantunut/paranee näiden nykyisten tietojen ja tapojen takia.
Itse olen adoptioäiti ja voin sanoa, että vaikka lapsissani ei edes ulkopuolisten silmissä ole mitään minun näköäni eivätkä he omaa minun luonnettani, niin rakastan heitä suunnattomasti, enkä edes rahtusen vertaa kaipaa biologista lasta! Kunpa voisin sen asian heille saada osoitettua, etteivät he ikinä kokisi näkevänsä surua biologisen lapsen puutteesta silmissäni. Sillä sen näkeminen olisi vain heidän omaa luuloaan, ei lainkaan totta.
En halua vähätellä teidän kirjoittajien kokemuksia. Varmasti olette muutenkin kuin silmistä näkemällä kokeneet kertomanne tunteet, mutta voisiko ainakin joku niistä kerroista olla omaa kuvitteluanne? Monesti me ihmiset kuvittelemme toisten ajatuksen huonommiksi kuin ne ovat olleetkaan.
Kyllä, adoptiossa on erityisasioita. Näyttää siltä että itsekin adoptoitu voi todella käsittää mistä on kyse toisen adoptoidun ihmisen kohdalla. Merkitykset ovat mielestäni syvällä ihmisenä olemisessa ja ne ovat jotakin perustavanlaatuista. Ymmärrän lauseesi adoptioäidin surun, vihan ja pettymyksen tunteiden peilaamisesta ja miten se vaikuttaa vauvaan sekä pikkulapseen ja muokkaa ihmisen käyttäytymistä ja käsitystä itsestään. Olen samaa mieltä myös mitä tulee biovanhempiin. Kirjoitit hyvin.
Pieni kommentti vielä myös alla kirjoittavan adoptioäidin viestiin. En usko että kuvittelen sitä mitä tunnen ja olen tuntenut. Kun tarpeeksi kauan peilaa surua tai katkeruutta niin herkistyy enemmän sille tunteelle ja luottamus niihin hyviin vuorovaikutushetkiin vähenee ellei niitä toistu enemmän. Lapsen vaisto on herkkä. En silti syytä adoptioäitiä vaan ymmärrän nyttemmin häntäkin paremmin. Parhaansa varmasti yrittänyt.
Minua ei ole adoptoitu, joten en ymmärrä mitä olette kokeneet. Uskon kuitenkin, että jokainen voi vaikuttaa tulevaisuuteensa itse. Jotkut vaan on vahvempia, jotkut jaksaa valittaa joka asiasta.
Kyllä niitä ongelmia riittää jokaisen elämässä, vaikkei olisikaan adoptoitu. Ne ongelmat vaan on jokaisen kohdalla vähän erilaisia. Minulla oli kaikin puolin hyvä lapsuus, mutta en koskaan ole kokenut että vanhempani (biologiset) olisivat minusta erityisemmin välittäneet. Siis ihan oikeasti. Ei heitä kiinnosta, mitä minä teen. Kunhan vaan en pilaa suvun mainetta. Nämä kaikki vaatimukset ovat vaikuttaneet ammatinvalintaani, itsetuntooni, seurustelusuhteisiini....kaikkeen. En silti jaksa valittaa, koska voin itse muuttaa asioita ja joillain ihmisillä on asiat vielä huonommin. Jokainen tekee elämällään mitä tahtoo.
Jos et ymmärrä, ja jos sinulta puuttu empatiataidot, niin miksi ihmeessä sitten tulet tänne ruikuttamaan ja valittamaan, sekä jakamaan neuvojasi, joita tuskin kukaan kaipaa?
KIITOS KIRJOITUKSISTANNE RAKKAAT SIELUNSISARET! TÄÄLLÄ ITKETÄÄN PAHAA OLOA JA HELPOTUSTA SAMAAN AIKAAN.
Ehkä adoptio kannattaisi lopettaa
Kaikki kärsivät
Ado vanhemmat, adoptoidut, ja lapsensa pois antaneet.
Lopputulos on joukko tosi surkeita ihmisiä.
Yhteen aikaan asiat oli niin huonosti et vauvana hylätyn ainoa tulevaisuus oli orpokoti ja sen jälkeen katu. Erona oli et silloin biologisia äitejä ei painostettu.
Ehkä silloin oli parempi. En tiedä
Painostetiinhan ennenkin bioäitejä. Monien aviottomien äitien oli painostuksen vuoksi annettava lapsi lastenkotiin, vaikka lapsille ei silloin ollut edes halukkaita adoptioperheitä tarpeeksi. Ennen vanhaan suvut eivät todellakaan kovin yleisesti sallineet aviottomien äitien pitää lapsiaan. Jos adoptio- tai kasvattiperhettä ei löytynyt omin avuin, turvauduttiin viranomaisiin tai lapsi yksinkertaisesti annettiin lastenkotiin. Monissa kehitysmaissa tilanne on edelleen tämmöinen.
Miksi adoptiovanhemmat voivat valittaa internetin keskustelupalstoilla mm. adoptio-odotuksen pituutta ja epävarmuutta, sosiaalityöntekijöiden tyhmyyttä, ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä (kun esim. kysyvät onko perheessä omia lapsia), perheetuisuuksien epäkohtia, rasismia yms?
Ja miksi biologisten vanhempien annetaan yleensä kirjoittaa täällä melko rauhassa ikävistä kokemuksistaan adoptioon liittyen?
Mutta miksi ihmeessä täällä nousee aina tällainen vähättelevä ja haukkuva vastakeskustelu, kun adoptoidut itse keskustelevat adoption tummemmista sävyistä?
Ihannemaailmahan olisi se että adoptioihin ei olisi tarvetta. Lapselle olisi paras ratkaisu
se että hän saisi kasvaa biovanhepiensa kanssa rakastavassa ja huolehtivassa perheessä.
Mutta maailma on kaukana idealistisesta onnelasta. On perheitä, äitejä ja isiä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene pitämään huolta biologisista lapsistaan.
TÄLLÖIN lapselle paras ratkaisu pääsääntöisesti on adoptio. Tai kenties sijoitus.
Toki vielä parempi ratkaisu olisi että odottavia äitejä tuettaisiin lapsen pitämiseksi, annettaisiin työtä köyhyyden estämiseksi, ohjattaisin pakkohoitoon huume- ta alkoholiriippuvuuden poistamiseksi jne. Mutta tämä ei toimi näin tällä hetkellä edes Suomessa, saatika muissa adoptioon lapsiaan antavissa maissa.
Minusta näissä keskusteluissa pitää muistaa se että adoption vastakohta EI OLE ollut eläminen bioperheessä vaan eläminen lastenkodissa.
Jos aikuinen adoptiolapsi kertoo toivovansa että häntä ei olisi adoptoitu, tarkoitetaanko sillä että hän toivoo että biovanhemmat eivät olisi antaneet häntä adoptioon ?
Vai tarkoittaako hän sitä että hänestä olisi ollut parempi asua lastenkodissa kuin adoptiovanhepiensa luona ?
Vai kenties sitä että hänen olisi ollut parempi asua joidenkin toisten adoptiovanhepien luona ?
Minusta adoptio on seuraus, ei syy, ja jos adoptiosta halutaan luopua kokonaan, pitää ensisijaisesti adoptioon johtaviin syihin puuttua.
Jos minulle ja miehelleni sattuisi jotain vakavaa, jotain sellaista että emme pystyisi enää pitämään huolta lapsistamme (eivätkä sukulaisemmekaan), haluaisin ehdottomasti että lapsemme menisivät adoptioperheeseen mielummin kuin laitokseen, vaikka Suomessa lastenkodit ovat varmastikin ihan hyviä siihen nähden että ovat laitoksia.
Minun nähdäkseni tässä keskustelussa adoptoidut ovat kirjoittaneet omista ikävistä kokemuksistaan ja tunteistaan adoptioon liittyen.
Sinun kirjoituksesi sen sijaan käsittelee minun nähdäkseni adoptiopolitiikkaa eikä mitenkään alkuperäisten kirjoittajien aihetta.
Miksi ihmeessä aina käykin näin? Kun adoptoidut haluavat purkaa tunteitaan, keskustelu käännetään lastenkotien kurjiin oloihin ja katulapsiin. Eikö adoptoiduilla ole oikeutta kirjoittaa adoptioon liittyvistä ikävistä tunteistaan? Eivätkö adoptiovanhemmat kestä tällaisia kirjoituksia?
että lapselle rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä jäsenyys "heimossa" (käytännössä perheessä ja suvussa) on itsestäänselvä ja luonnollinen oikeus eikä jokin palkkio tai lahja, josta pitäisi erikseen olla kiitollinen. On karmeaa sanoa ihmisille, että "ole onnellinen ettet ole joutunut kasvamaan kadulla tai lastenkodissa, vaan että sinulla on ollut edes jonkinlainen koti ja huoltaja". Se on melkein sama kuin sanoisi yhtä sairautta sairastavalle, että "ole onnellinen, kun sinulla ei lisäksi ole vielä tuota toistakin sairautta".
Ehkä adoption tummemmista sävyistä ei haluta julkisesti puhua.
Adoptiota harkitseva bio voi joutua ahdinkoon ja jopa perua koko jutun.
Heille selitetään et lapsi saa rakastavan kodin jossa on aivan niin paljon rakkautta kuin mitä hän itse pystyy antamaan kaikki taloudelliset asiat kunnossa ja 'isä' lapselle jne.
Se on varmaan iso asia biolle kun saa tavata lapsensa vuosikymmennien jälkeen ja hän ei saanutkaan sellaista kotia mitä hänelle luvattiin silloin kun painostettiin.
Joten puhu vaan julkisesti siitä miten adoptio perheet eivät ole hyviä. Adoptoidujen kuuluu kasvaa katkeraksi omaa biota vihaen.
...
Minähän juuri yritän ymmärtää, siksi kaipaankin lisäselvitystä - enkä vain jää päättelemään omiani muiden kirjoituksista.
Adoptio kun sisältää niin paljon eri asioita (hylkääminen, lapsen oma menneisyys, adoptioprosessi, adoptiovanhemmat, lapsen tunteet bio- ja adoptiovanhempia kohtaan jne jne) että haluaisin tietää tarkemmin mistä milloinkin puhutaan kun puhutaan negatiivisista tunteista ja kokemuksista adoptiossa.
Vielä enemmän pitäisi pystyä tukemaan nuoria yksinodottavia äitejä jotta he voisivat pitää lapsensa. Lisäksi kotimaan adoptioita pitäisi tukea ja pyrkiä lisäämään lapsia kv-adoptioon luovuttavista maissa. Tähänhän Haagin sopimuskin pyrkii.
SEN LISÄKSI pitää puhua adoption varjopuolista, tummista sävyistä. Sillä niitäkin on. Adoptoitujen aikuisten tulee olla lupa puhua vaikeista vanhempi suhteistaan, yksinäisyyden, surun ja erilaisuuden kokemuksistaan, rasismista -ylipäätään kaikenlaisista kokemuksistaan ja tunteistaan ilman että niitä vähätellään, vaaditaan kiitollisuutta tai leimataan milloin miksikin angstiksi.
Kiitokset kaikille adoptoiduille kirjoituksistanne. Teillä on oikeus kertoa elämästänne.
Minäkin olen adoptoitu ja painiskellut samanlaisten tunteiden ja kokemusten kanssa kuin sinä. Tosin sillä erotuksella että adoptiovanhempani ja sukuni ottivat minut vastaan ja kohtelivat aivan kuin olisin ollut verisukulainen, koin jopa ehkä että minusta välitettiin liiankin kanssa ja kapinoin sitten sitä vastaan. Hylätyksi tulemisen tunne ja pelko hylätyksi tulemisesta on varmasti aina läsnä adoptoidun elämässä, kauan meni mullakin ennenkuin uskalsin alkaa luottaa siihen että joku voi minua rakastaa omana itsenäni, eikä minun tarvitse kaikin keinoin yrittää miellyttää tai vastapuolisesti olla itse aina ensimmäisenä hylkäämässä. Sinä tunnut kirjoituksesi perusteella olevan todella yksin tunteidesi kanssa ja itse ainakin koen että puhuminen tai kirjottaminen helpottaa oloa ja selventää ajatuksia. Oletko selvittänyt biologisia juuriasi?
Eikö kuitenkin adoptioäidin suru ole vähäistä verrattuna bioäidin välinpitämättömyyteen? entä kokemuksesi olla lohdutuspalkintona. Ajattelisit hyvä ihminen että joskus lohdutuspalkintokin on se parempi vaihtoehto kuin hantit kourassa. Ulkopuolisten reagointi ja siitä syntyvä mielikuva syntyy yleensä vain omien korvien välissä omaksi sisäiseksi tuskaksi. Samoin seurustelusuhteittesi epäonnistuminen. Kaikkihan on loppujen lopuksi ihmisestä itsestään kiinni. Ota itseäsi niskasta kiinni ja elä omaa elämääsi ollen kiitollinen siihen mitä olet saanut, sitä sellaista ei nimittäin kaikilla ole.
Juuri näin adoptoituja aina neuvotaankin. Arvatkaa auttaako?
Yhtä hyvin lapsettomuudesta kärsiville voisi sanoa, että älkää nyt lapsettomuutta surko, kun te sentään saatte elää. Kaikki eivät saa elää. Niin, ottakaa vaan itseänne niskasta kiinni ja olkaa onnellisia. Teillä on kaikki hyvin.
Olet ilmeisesti se sureva adoptioäiti, jolle vain omien tarpeiden tyydyttäminen on numero 1, muut saavat olla välineitä sen tyydyttämisessä.
Jos ei homma luonnistu omien vaatimusten mukaan, ei muuta kuin "välineet" terapiaan.
YK, lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan, että lapsella pitää olla oikeus omaan mielipiteeseen.
Ei siellä sanota, että " ei koske adoptiolapsia".
Myös adoptiolapsella, siis myöskin aikuiseksi tultuaan, on oikeus omaan mielipiteeseen, ellei se vahingoita muita.
Siis jos minulta on amputoitu jalat, niin ei myöskään sinulla ole oikeutta pitää jalkojasi????
Teikäläisiä sadisteja on maailmassa turhan paljon, joita ei tunnu inhimillisyys, eikä kansainväliset sopimukset paljon painavan. Teikäläisille pitäisi saada oma laki toisen ihmisen alistamisesta.
Turhan usein myös terapeutit syyllistyvät tähän mielipiteen rajoittamiseen, kun kyseessä on pyykkisesti pahoinpidelty adoptiolapsi.
Uskomattomia nämä ryhdistäydy-kommentit adoptoidulle - toivottavasti tämä henkilö ei ole itse vanhempi, sillä tuollainen asenne toisen tunteita ja tuntemuksia kohtaan on pahimman laista mitätöintiä ja toisen ihmisen ihmisarvon polkemista mitä on - se vaikuttaa kasvavan lapsen minuuteen ja minäkuvaan tuhoisasti.
Samanlaista mitätöintiä olen minäkin, adoptoitu, saanut kuulla koko ikäni adoptiovanhemmiltani. Vain he tietävät mitä minun pitää kokea ja tuntea ja jos tunsin eri tavalla, sain kyllä tuntea tyytymättömyyden ja pettymyksen avoimesti. Miksi ihmeessä henkisesti ja psyykkisesti näin keskenkasvuiset ihmiset ovat saaneet ylipäätään adoptioluvan? Eikö 30-40 vuotta sitten adoptiovanhempien kykyä olla turvallinen, täyspäinen vanhempi mitenkään testattu, kelpasiko kuka tahansa, jolla vain oli varallisuutta ja koulutusta? Ilpo Lahden yliopistollisen tutkimuksen mukaan noin puolella adoptiovanhemmista (1970-1980-luvulla adoptioneita) onkin vähintään neuroottistasoista mielenterveydellistä oireilua. Miksi nämä ihmiset eivät ole saaneet terapiaa ja riittävää tukea adoptioon? Siten meillä adoptoiduillakin olisi ollut paremmat eväät tasapainoiseen elämään.