Hei. Olen 17-vuotias tyttö ja haluaisin kysellä niiltä henkilöiltä, jotka ovat parantuneet anoreksiasta, että millä tavalla olette parantuneet? Kuinka kauan siihen meni ja kävittekö jossain ammattiauttajalla? Onko täällä henkilöitä, jotka ovat itse selviytyneet siitä omin keinoin?
Olen tosi kyllästynyt kalorien laskemiseen ja rasvaisten ruokien pelkäämiseen. Haluaisin parantua. Olin psykiatrilla ja hän sanoi, että tilanteeni ei ole kovin vakava. Niin ei uskonut, että tarvitsen lisää aikoja hänelle. Ja päätin olla menemättä enää sinne. Mutta kuitenkin tuntuu, että minulla ei ole niin pahaa ongelmaa kuin joskus oli. Kuitenkin pelkään vielä tiettyjä ruokia ja liikunta on vähän pakkomielteistä. Tosin sekin on vähentynyt verrattuna mitä se joskus oli.
Minua kiinnostaisi tietää, että onko täällä henkilöitä, jotka ovat parantuneet itse. Esimerkiksi lukemalla joitain kirjoja tai vaan omalla tahdolla? Olisi mukava kuulla vinkkejä ja neuvoja miten tästä voisi päästä eroon.
T. parantumisen toivoa hakeva.
Olen tosi kyllästynyt kalorien laskemiseen ja rasvaisten ruokien pelkäämiseen. Haluaisin parantua. Olin psykiatrilla ja hän sanoi, että tilanteeni ei ole kovin vakava. Niin ei uskonut, että tarvitsen lisää aikoja hänelle. Ja päätin olla menemättä enää sinne. Mutta kuitenkin tuntuu, että minulla ei ole niin pahaa ongelmaa kuin joskus oli. Kuitenkin pelkään vielä tiettyjä ruokia ja liikunta on vähän pakkomielteistä. Tosin sekin on vähentynyt verrattuna mitä se joskus oli.
Minua kiinnostaisi tietää, että onko täällä henkilöitä, jotka ovat parantuneet itse. Esimerkiksi lukemalla joitain kirjoja tai vaan omalla tahdolla? Olisi mukava kuulla vinkkejä ja neuvoja miten tästä voisi päästä eroon.
T. parantumisen toivoa hakeva.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En mä tiedä voiko sitä koskaan sanoa olevansa täysin terve. Pidän kuitenkin itseäni tarpeeksi terveenä, koska ruoka ei enää hallitse elämääni. Voin käydä leivoskahvilla silloin tällöin ystäväni kanssa eikä se aiheuta kolmen viikon paastoa tai mitään muutakaan.
Ammattiapua en ole koskaan saanut, mutta näin jälkeenpäin olen kyllä miettinyt miten se olisi vaikuttanut asiaan. Netissä olen pyörinyt ja saanut aika paljon vertaistukea, mitä olen pitänyt erittäin tärkeänä. Ei sitä yksin kaikkea jaksa kantaa ja helpompi puhua asioista virtuaalisesti kohtalotoverille.
En mä kai oikein tiedä itsekään mitä mä yritän sanoa.. Kyllä siihen itsekin pystyy jos tarpeeksi haluaa. Aluksihan se lihominen tuottaa aika paljon tuskaa, mutta kun huomaa, ettei ne kilot muuta sua ihmisenä tai sun elämääsi yhtään mitenkään niin ei se enää niin paljoa satu.
Ihan oikeesti, jos haluut parantua, niin ainut keino on, että itse valitset parantua: valitset, ettet enää ajattele olevasi liian läski, ettet enää kelaa pakonomaisesti kalorimääriä tai ettet enää vihaa sitä sun peilikuvaa.
Sun pitää eräällä tavalla päästä sisälle itseesi, kokea, että oot yhtä itsesi kanssa, etkä vaan joku muukalainen sun kropassas.
Sairastin keväästä 2006 kesään 2007 anoreksiaa, josta nyt oon ihan täysin parantunut. Ja ihan oikeesti, en sillä lailla, että oisin edelleenkin alipainoinen, vaan ihan terveissä 172cm/60kg:n mitoissa. Voin syödä herkkuja ihan millon halua, eikä tule lainkaan huono omatunto. Tietysti on edelleen hetkiä, etten tykkää mun kropasta, mutta tiedostan aina silloin oman naurettavuuteni ja oon välittämättä. Tykkään ihan tosi olla minä, ja aikaa on vaikka mihin muuhun, kun elämä ei enää pyöri ruuan ympärillä :).
Ja tähän tilanteeseen pääsin ihan ite, ilman ulkopuolista apua. Joskus hiihtolomalla 2007 päätin, ettei tää voi jatkua näin. Kesti silti siitä vielä yli puol vuotta, ennen kuin olin saanut nostettua mun painon 10 kg:lla 55 kiloon. Syksyllä sitten nousi vielä loput viisi, onneksi.
Mulla paranemiseen autto hurjasti kaikenlainen filosofinen pohtiminen, elämän miettiminen ja sellanen, ei niinkään mikää anoreksia-kirjallisuus. Tutustuin kunnolla itseeni ja mua ympäröivään maailmaan. Ja sillä, että ihan oikeesti vaan söin, vaikka teki kuinka pahaa. (vinkvink pähkinät on hyvii :]!)
Tsemppaat vaan ittees ihan kybällä, ni kyllä hei se siitä. Koska anoreksiaan jumittuminen on tosi helppo ja raukkamainen ratkaisu; parantumiseen tarvii oikeesti rohkeutta, mutta se ei silti oo mitään, johon kaikki ei oikeesti pystyis, jos ne ihan tosissaan VALITSISI parantua (filosofi-vinkkaus jean-paul sartreen ja martin heideggeriin!).
Nää viestit oikeesti antaa toivoa :) haluan oikeasti parantua. Tajusin sen, että en ole ennen halunnut näin paljon parantua. Ehkä mä pystyn siihen vielä :) alan ottaa tän jutun vakavasti, enkä enää rupee laskee pakonomaisesti kaloreita, tosin tässä oon yrittäny laskee kaloreita niin, että söisin tarpeeksi. Kun ei oikein muulla tavalla onnistu tuo tarpeeksi syöminen.
Liikunnan oon yrittäny rajottaa kolmeen kertaan viikossa ja syödä sen 2000kcal päivässä(melko vaikeaa se on) mutta täytyy yrittää :) ihana kuulla oikeasti, että täällä on ihmisiä jotka ovat parantuneet. Se antaa toivoa tällaisellekin hölmölle :D kiitoksia :)
Haluan kanssa kommentoida, kun aika harvassa itse parantuneet näyttävät olevan. Itse sairastin 4 vuotta sitten anoreksian, yritin parantua monta kertaa, mutta ilman sen suurempaa tulosta. Se, mikä sai minut parantumaan, oli se, kun homma vaan meni niin överiksi, että keho tuntui lakkaavan toimimasta niin, että kuolema tosiaan oikeasti pelotti. Se avain paranemiseen on varmasti ainoastaan se oma halu. Itse ainakin yritin oppia nauttimaan ruoasta, ja etsiä hyviä asioita itsestäni. Vähättelin ulkonäön erityisesti painon tärkeyttä. Itsekään en kuitenkaan ole löytänyt lopullista keinoa täydelliseen parantumiseen, välillä on tosi vaikeaa. Edelleen olen jonkinverran alipainoinen, ja koen itseni lihavaksi. 4 päivää sitten sattui taas todellinen repsahdus, kilo on vasta tippunut, mutta katsotaan, mitä tästäkin taas tulee. Onnea sulle, toivon vilpittömästi, että parannut, elämä on oikeasti nautinnollista