Jäin leskeksi kolme ja puoli vuotta sitten. Pienin lapsi, iltatähtemme, oli täyttänyt juuri kaksi vuotta. Mieheni kuoli yllättäin tapaturmaisesti. Vanhempia lapsia on 2, aikuisuuden kynnyksellä. Toinen muuttanut jo kotoa. Asun pienellä paikkakunnalla, eikä täällä ole mitään tukiryhmää nuorena leskeksi jäänneille.Lähimpään kaupunkiin on yli 20 km, käyn siellä töissä. Siellä olisi tietoni mukaan ryhmä nuorille leskille. Illalla tarvitsisi ajaa taas takaisin kaupunkiin ja sitä ennen viedä lapsi taas hoitoon. En jaksaisi sellaista rumbaa. Asuinpaikkamme on luonnonkauniilla paikalla järvenrannalla, enkä täältä kaupunkiin halua muuttaa. Kyselen vain, olisiko täällä kohtalon tovereita ja miten olette selvinneet.Meillä arki sujuu jo muuten, jonkinlaista vertaistukea kaipaisin.
Leskiäidit ja isätkin
Minä olen
2232
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja hiukan vastaavan itse läpi käynyt.
Jäin yllättäin leskeksi 35-vuotiaana . Mies sai varoituksetta aivoinfarktin ja kuoli seuraavana päivänä sairaalassa rauhallisesti syliini. Kaikki kuusi yhteistä lastamme (ikähaitarilla 3 v - 16 v), ehtivät hyvästellä.
Ensimmäiset ajat olivat rankkoja, mutta lasten myötä syntyvä "pakko selvitä" auttoi paljon. Vajaa vuosi miehen kuoleman jälkeen sairastuin itse vakavasti ja siinä vaiheessa alkoi olo olla kuin Jobilla. Tuntui kertakaikkisen kohtuuttomalle jos lapsilta vietäisiin parin vuoden sisään molemmat vanhemmat.
Minä kuitenkin selvisin puolentoista vuoden hoidooilla ja perhekin selvisi: En pystynyt suojelemaan lapsiani Pahalta, mutta he eivät hajonneet vaan karaistuivat ja hitsautuivat keskinäisessä rakkaudessaan tavalllista tiukemmin yhteen (Mikä on sitten myöhempien vaiheiden valossa osoittautunut suureksi lahjaksi ja voimavaraksi kaikille)
Ihmiset ovat erilaisia tune ja avun tarpeessa. Käytännön apua sain lähinnä veljiltäni ja henkinen tuki puolestaan parilta ystävältä. Kävin kerran jonkinlaisessa surutyöryhmässä, mutta niiden ihmisten tarinat tuntuivat olevan niin kaukana omastani, etten osannut samaistua niihin.
Henkilökohtaisena varaventtiilinäni onkin ehkä eniten toiminut kirjoittaminen. Alussa täytin päiväkirjaa sekavalla tajunnanvirralla, runonpätkillä , surrealistisilla purkauksilla. Sitä mukaa kun sain uudelleen otteen arjesta , alkoi tekstikin parantua.
Jollekin toiselle se kanava voi olla maalaaminen, puutarhanhoito tai mikä vain. Ensimmäisinä vuosina suuren menetyksen jälkeen on kuitenkin mielestäni tärkeää, että olisi jotain minne "paeta" kun ei pysty ottamaan enempää vastaan...
Voimia teille kaikille.
käypä katsomassa www.nuoretlesket.fi