---
Onko kätesi
aina
liian raskas tai kevyt
käsivarrellani
Tässä hiekanleveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Tuhannet kosketukset
täyttyneiden ja täyttymättömien
toiveiden kavalkadissa -
Ja yhäkö etsimme sitä yhtä, kuuntele:
Mikä muuttaisi unelmamme todeksi,
täyttäisi sielumme
onnellisella värähtelyllä,
oikeanpainoinen käsi
Hulluutta, rakkaani
Kas, ovikello soi!
Pakko jättää runoilu hetkeksi,
avaan oven,
pyydän ystävän sisäpuolelle
kun en muutakaan voi
Mutta keskeneräinen runo kiertää mielessäni,
lopulta pyydän
Voisitko lähteä, minulla on
yksi juttu kesken
Hän poistuu
Niin, mihin minä jäinkään rakkaani?
Onko kätesi
aina
liian raskas tai kevyt
käsivarrellani
Tässä hiekanjyvän leveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Emme me tarvitse
ajan pysähtymistä avaruudeksi
jonka kiertokulussa rakkaus täyttäisi
jokaisen solumme vihdoinkin
Hulluutta, rakkaani, hulluutta
Kohta suljen tietokoneen,
toivotan sinulle hyvää sunnuntain jatkoa,
mutta vielä tahdon sanoa, vakaasti:
Kun lähden tästä kaupungille
aion kohdata
kaikki vastaantulevat ihmiset
aidosti
Niin rakkaani
Silloin
en juokse etsimässä onneani
sieltä ja täältä,
löydän sen aivan läheltä
Ja jokaisen ihmisen käsi
kätesi
on sopivanpainoinen
täyttääkseen sydämeni ilolla
Ei liian raskas tai
kevyt, ei
Ah kuinka syvällinen runo!
Ja minkä painoinen minulle olikaan
runoilua häirinneen
ystävän käsi, minkä arvoiset
hänen kasvonsa, jotka poistuivat
hämärtyvään iltaan?
Liian raskaat olivat hänen kätensä:
ne häiritsivät kirjoittamista,
syvällistä ja tärkeää luomistyötä,
kertoessani
Kuinka tärkeä olet minulle
Rakkaani
Näyttöpäätteesi äärellä,
jossain siellä, kun täältä huiskutan
Hyvää yötä
Hiekanleveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Ei
Rakas ystävä, rakkaani
milloin
tiimalasi saisi olla vain tiimalasi,
minuutit riittäviä itsessään,
jokainen hetki ja kohtaaminen omalla paikallaan
Kauniisti totta
Onko kätesi
aina
liian raskas tai kevyt
käsivarrellani
Tässä hiekanleveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Tuhannet kosketukset
täyttyneiden ja täyttymättömien
toiveiden kavalkadissa -
Ja yhäkö etsimme sitä yhtä, kuuntele:
Mikä muuttaisi unelmamme todeksi,
täyttäisi sielumme
onnellisella värähtelyllä,
oikeanpainoinen käsi
Hulluutta, rakkaani
Kas, ovikello soi!
Pakko jättää runoilu hetkeksi,
avaan oven,
pyydän ystävän sisäpuolelle
kun en muutakaan voi
Mutta keskeneräinen runo kiertää mielessäni,
lopulta pyydän
Voisitko lähteä, minulla on
yksi juttu kesken
Hän poistuu
Niin, mihin minä jäinkään rakkaani?
Onko kätesi
aina
liian raskas tai kevyt
käsivarrellani
Tässä hiekanjyvän leveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Emme me tarvitse
ajan pysähtymistä avaruudeksi
jonka kiertokulussa rakkaus täyttäisi
jokaisen solumme vihdoinkin
Hulluutta, rakkaani, hulluutta
Kohta suljen tietokoneen,
toivotan sinulle hyvää sunnuntain jatkoa,
mutta vielä tahdon sanoa, vakaasti:
Kun lähden tästä kaupungille
aion kohdata
kaikki vastaantulevat ihmiset
aidosti
Niin rakkaani
Silloin
en juokse etsimässä onneani
sieltä ja täältä,
löydän sen aivan läheltä
Ja jokaisen ihmisen käsi
kätesi
on sopivanpainoinen
täyttääkseen sydämeni ilolla
Ei liian raskas tai
kevyt, ei
Ah kuinka syvällinen runo!
Ja minkä painoinen minulle olikaan
runoilua häirinneen
ystävän käsi, minkä arvoiset
hänen kasvonsa, jotka poistuivat
hämärtyvään iltaan?
Liian raskaat olivat hänen kätensä:
ne häiritsivät kirjoittamista,
syvällistä ja tärkeää luomistyötä,
kertoessani
Kuinka tärkeä olet minulle
Rakkaani
Näyttöpäätteesi äärellä,
jossain siellä, kun täältä huiskutan
Hyvää yötä
Hiekanleveydessä aikaa,
ja milloin tiimalasi
särkyisi
ollaksemme lähellä
toistamme?
Ei
Rakas ystävä, rakkaani
milloin
tiimalasi saisi olla vain tiimalasi,
minuutit riittäviä itsessään,
jokainen hetki ja kohtaaminen omalla paikallaan
Kauniisti totta
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakkaani, hiekka tiimalasissa
se pelottaa minua.
Sinä tiedät, että ennenkin
olen hukkunut siihen,
juoksuhiekkaan.
Tiimalasi, se on ystävä, se on vihollinen.
Se armahtaa, antaa aikaa,
ja silti se kiduttaa,
juoksee niin kovin hiljaa.
Enkä minäkään oikein tiedä,
mitä siltä toivoisin.
On hetkiä, jolloin tahdon upottaa käteni käteesi,
tuntea sykkeesi, puristaa kättäsi.
Upota silmiisi, syliisi, antaa sinun upota minuun.
Ja on hetkiä, kun sen ajatuskin salpaa hengen,
jolloin pelko tarttuu vielä ihoon, puristaa rintaa kuin märkä vaate. Ja silloinkin kaipaan.
Mitä minä sanoisin?
Aika valuu, tiedän sen. Se on ystävä, se on vihollinen.