Kun ihminen ihastuu/rakastuu toiseen ja pähkäilee pää punaisena että pitäisikö kertoa, miten sen tekisi jne.. niin silloin yleensä on olo, ettei pitäisi kertoa. Kun taas toisaalta, jos kertoisi niin saisi asiaa eteenpäin. Usein on niin paljon tunnetta pelissä ettei halua menettää edes sitä vähää mitä on.
Uskallus ja rohkeus. Jokainen varmaan tietää sen pakottavan äänen joka sanoo että "uskalla, edes tämän kerran!" ja "ole rohkea, ei elämä tähän päädy jos tuleekin pakit!".
Ajattelin, että olen ihan raukka kun en uskalla kertoa ja avautua tunteistani. Kun sen tein vihdoin, niin kaikki menikin ihan päälaelleen. Hyvin alkanut tutustuminen tyssäsi rakastumiseeni ja tunteiteni kertomiseen. Järkeä olisi pitänyt mieluummin kuunnella ja "pelata" korttini oikein. Järki sanoi että "älä kerro". Kerroin, koska minun oli pakko? Tunsin, että minulla ei ole enää mitään menetettävää, paitsi unelmani ja arkipiristykset. Kuvittelin, että hän tunsi samoin, niin ainakin ymmärsin.
Mutta ei. Toinen säikähti ja perääntyi. Olisiko minun pitänyt olla hiljaa ja PELATA? Se ei sovi luonteelleni alkuunkaan, joten omana itsenäni olin 110% mukana jutussa. Se oli liikaa.
Nyt harmittaa mutta opinpahan jotain. Eli ihmettelenkin, miksi kertoa tunteista jos ne ajavat toisen luota pois? Mikä siinä on sellaista, joka saa ihmisen perääntymään? Vaikka kuinka vakuuttaa itselleen rohkeutta ja tarmoa niin kannattaako se lopulta?
Henkilökohtaisesti olisin todella iloinen jos minua kohtaan joku tuntisi EDES jotain. Tulin jokatapauksessa siihen johtopäätökseen, että on hyvä että sain kerrottua vaikka sydän särkyikin, pääsen jatkamaan uusille vesille, uusin suunnitelmin. Mutta pelaamaan en tule opettelemaan, jos joku ei kestä sitä, että elän elämää tunteella niin se joku ei ole minua varten. Kuten ei ollut hänkään :)
Uskallus ja rohkeus. Jokainen varmaan tietää sen pakottavan äänen joka sanoo että "uskalla, edes tämän kerran!" ja "ole rohkea, ei elämä tähän päädy jos tuleekin pakit!".
Ajattelin, että olen ihan raukka kun en uskalla kertoa ja avautua tunteistani. Kun sen tein vihdoin, niin kaikki menikin ihan päälaelleen. Hyvin alkanut tutustuminen tyssäsi rakastumiseeni ja tunteiteni kertomiseen. Järkeä olisi pitänyt mieluummin kuunnella ja "pelata" korttini oikein. Järki sanoi että "älä kerro". Kerroin, koska minun oli pakko? Tunsin, että minulla ei ole enää mitään menetettävää, paitsi unelmani ja arkipiristykset. Kuvittelin, että hän tunsi samoin, niin ainakin ymmärsin.
Mutta ei. Toinen säikähti ja perääntyi. Olisiko minun pitänyt olla hiljaa ja PELATA? Se ei sovi luonteelleni alkuunkaan, joten omana itsenäni olin 110% mukana jutussa. Se oli liikaa.
Nyt harmittaa mutta opinpahan jotain. Eli ihmettelenkin, miksi kertoa tunteista jos ne ajavat toisen luota pois? Mikä siinä on sellaista, joka saa ihmisen perääntymään? Vaikka kuinka vakuuttaa itselleen rohkeutta ja tarmoa niin kannattaako se lopulta?
Henkilökohtaisesti olisin todella iloinen jos minua kohtaan joku tuntisi EDES jotain. Tulin jokatapauksessa siihen johtopäätökseen, että on hyvä että sain kerrottua vaikka sydän särkyikin, pääsen jatkamaan uusille vesille, uusin suunnitelmin. Mutta pelaamaan en tule opettelemaan, jos joku ei kestä sitä, että elän elämää tunteella niin se joku ei ole minua varten. Kuten ei ollut hänkään :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
laskea em. tapahtumat itsellesi vahvuudeksi