Hei!
Olemme vähän yli kolmekymppinen pariskunta ja meillä on 3v lapsi. Minulla todettiin puolitoista vuotta sitten levinnyt rintasyöpä. Silloin lääkäri lupasi minulle parhaassakin tapauksessa enintään 5 vuotta elinaikaa. Jokatapauksessa on selvää että tulen kuolemaan tähän ja aikaa on enää joitain vuosia.
Surutyöni olen tehnyt jo ja tilanteeni hyväksynyt. Olen vielä hyväkuntoinen enkä paljonkaan mieti asiaa.
Mutta perheeni tulevaisuutta ja jaksamista mietin paljon. Tietenkin suurin murheeni on lapseni.
Nyt haluaisinkin kuulla miten leski-isät ovat pärjänneet alun järkytyksestä ja myöhemmin arjesta. Yritän aina ajatella positiivisesti ja olisi ihanaa kuulla isien kokemuksia.
Tietenkin luotan ja uskon mieheeni mutta joskus sitä vain kaipaisi vähän vakuuttelua.
Olemme vähän yli kolmekymppinen pariskunta ja meillä on 3v lapsi. Minulla todettiin puolitoista vuotta sitten levinnyt rintasyöpä. Silloin lääkäri lupasi minulle parhaassakin tapauksessa enintään 5 vuotta elinaikaa. Jokatapauksessa on selvää että tulen kuolemaan tähän ja aikaa on enää joitain vuosia.
Surutyöni olen tehnyt jo ja tilanteeni hyväksynyt. Olen vielä hyväkuntoinen enkä paljonkaan mieti asiaa.
Mutta perheeni tulevaisuutta ja jaksamista mietin paljon. Tietenkin suurin murheeni on lapseni.
Nyt haluaisinkin kuulla miten leski-isät ovat pärjänneet alun järkytyksestä ja myöhemmin arjesta. Yritän aina ajatella positiivisesti ja olisi ihanaa kuulla isien kokemuksia.
Tietenkin luotan ja uskon mieheeni mutta joskus sitä vain kaipaisi vähän vakuuttelua.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itse en osaa kuvitella ja kuvitella tuollaista tilannetta yllättäin...
Mutta jos jotenkin ajattelen tässä ja nyt niin eläisin kuten tähänkin asti - päivä kerrallaan, tulkoon mitä tulee tulevaisuudessa. Tietysti varautuminen tulevaan ei kaada maailmaa mutta tärkeintä on elää tässä hetkessä. Elämä on syntymistä, iloa, kärsimystä ja luopumista...
Elämällä on ollut aina taipumus jatkua eteenpäin vaikka joskus se tuntuu pysähtyvän paikalleen...
Vaikka lapsesi tulevaisuus huolettaa sinua niin toivon että sinua lohduttaa nämä sanat.
Minullekin lääkärit ovat luvanneet yhtä jos toistakin. Onko pitäneet paikkansa? no eivät.
Mistään et todellakaan tiedä, kumpi teistä ensin lähtee. Valitettavasti. Elämä nyt vaan ON suuri mysteerio.
Toissa vuonna saattelin läheiseni juuri rintasyövän vuoksi, katkeraan loppuun asti. Mutta hän oli jo 75vuotias, ja taistellut syöpää vastaan 5 urheata vuotta!
Elämä ottaa, elämä antaa. Kaikki se rikkaus on vain osattava kätkeä poveen, ja nautittava niinä päivinä jolloin nautintoon mahdollisuus on.
Elämä myös jatkuu. Ja pieni prinsessa on omiaan muistuttamaan miestäsi elämän jatkuvuudesta, syy elää, ja jatkaa eteenpäin.
Mitään et menetä, jos jätät asiat Korkeimman käteen, itsesi, lapsesi ja miehesi.
Herra siunatkoon sinua, lastasi ja miestäsi, ja varjelkoon teitä. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.
Tämä on minun sydämestäni aidosti lähtevä ajatus siitä, miten asiat parhaiten järjestyvät. Tarkoitukseni hyvä, siltä pohjalta mihin itse uskon. Elämä on vain tuulenhenkäys, iäisyys on ikuinen. Toivon sinulle ja teille rauhaa näihin päiviinne, minkä vielä täällä saatte yhdessä jakaa.
Onko sinulla joku sukulainen - sisar, tai läheinen ystävätär tai läheinen muu naisihminen - lapsen kummitäti, miehen sisar, muu aikuinen nainen, jota voisit pyytää auttamaan tytärtäsi naisten asioissa, olemaan sellainen kuuntelija ja naisnäkökulman antaja silloin tällöin? Jos ei omasta takaa ole, kannattaisi neuvotella olisiko tytölle mahdollista saada naispuolinen tukihenkilö sos.toimen kautta, sellainen roolimalliksi sopiva, jonka kanssa voisi sitten hiukan isompanakin jakaa niitä asioita, joita ei isälle välttämättä niin kehdata puhua. Tiedät varmaan mitä ajan takaa.
Jos olisin tilanteessasi, tekisin videon tyttärelleni, jossa halaisin ja suukottaisin häntä ja jättäisin hänelle pehmon tai peiton, jonka nimeäisin äidin halien ja suukkojen ja rakkauden varastoksi, jota rutistamalla tai ympärilleen kietomalla sen voisi tuntea. Kertoisin hienoja yhteisiä muistoja ja kuinka paljon häntä rakastan. Kertoisin että jäisin mieluummin, mutta koska on mentävä, jätän rakkauden, joka ei koskaan häviä minnekään. Tämän olet varmaan jollain tavalla tehnytkin. Sinun muistollasi tulee olemaan paljon merkitystä lapsellesi myöhemmällä iällä ja naiseksi kasvaessaan.
Lapsesi isän kanssa kannattaa kartoittaa oma ja viranomaisten tukiverkosto valmiiksi. Tyttärelle turvallisen mummulan mahdollisuus aluksi, voi olla paikallaan. Myös surutyöskentelyä tukevat kriisiluontoiset auttajatahot miestäsi varten - puhelimet ja mielenterveystoimiston apu mahdollisuus. Koska ei voi tietää, millainen suru on, ja miten se ilmenee kun aika koittaa.
Toivottavasti saatte vielä monta onnellista muistoa ennen kuin aika loppuu.
Voimia ja jaksamista!
Edellisessä oli jo suurinpiirtein kaikki tarpeellinen.Oma tyttäreni oli 5-vuotias,kun isänsä kuoli.Emme ehtineet hyvästellä.Tytär muistaa itse muutamia hetkiä isän kanssa,muita muistoja me läheiset olemme kertoneet.Veljeni on tärkeä tyttärelle,samoin päiväkodin sivaripojat ensimmäisinä vuosina.Omaa vanhempaa ei kukaan voi korvata,mutta moni voi auttaa elämässä eteenpäin.
Voimia teille kaikille.
Kiitos kaikille kauniista ajatuksista ja sanoista! Arvostan niitä hyvin paljon.
Koska olen jo puolitoista vuotta tiennyt tilanteeni, olen ehtinyt käsittelemää asiaa paljon. Olen puhunut asiasta paljon puolisoni, hyvien ystävieni, ammattilaisten ja sukulaisteni kanssa. Olen hyväksynyt minun sairauteni ja tulevan eron rakkaistani. Eikä tämä tarkoita sitä että olisin luovuttanut ja antanut periksi. Elän tämän sairauden kanssa mahdollisimman tavallista ja ihanaa elämää.
Yritän tässä sanoa sitä että olen jo käsitellyt kuoleman ja menetyksen ja olen nyt alkanut enemmän miettimään sitä että miten perheeni käy kuolemani jälkeen. Sitten kun pahin suru on ohi, miten mieheni jaksaa hoitaa lasta? Miten arki järjestyy? Mitä asioita lapsen kanssa voi ja pitää puhua? Miehen suku asuu samalla paikkakunnalla mutta minun sukuni on kaukana. Säilyykö yhteys minun sukuuni sitten kun minua ei ole? Eli toisinsanoen haluaisin kuulla mitä tapahtuu sen jälkeen kun puoliso kuolee. Kuinka se arki lähtee eteenpäin. Lapsellani on monta läheistä aikuista naista naisenmalliksi. Uskon että hän saa heistä uskotun joille voi kertoa asioita mitä isälle ei kehtaa. Ja toivon sydämestäni että mieheni löytäisi vielä itselleen rakkauden ja saisi kokonaisen perheen. Jos mieheni on onneton niin myös lapseni kärsii.
Tiedän että aihe on raskas, mutta olisi tosi helpottavaa jos joku leskeyden kokenut kertoisi kokemuksiaan. Kiitos kun luitte!
Kyllä kaikki järjestyy, vaikka kuoletkin.
Miehesi löytää varmasti ihanan uuden vaimon, joka on hyvä äitipuoli tyttärellesi.
Suotta sinä tuota murehdit.
Onhan se kuolema sitten helpotus teille kaikille, kun pääsee sitten miettimään muitakin asioita, eikä kaikki pyöri sun sairautesi ympärillä.
Mulle jäi kolme alle kouluikäistä lasta, kun vaimoni kuoli yllättäen (vain lyhyen sairastamisen jälkeen).
En kovin sitä alkuhässäkkää kuoleman jälkeen enää muista, mutta tuntuihan se kaikki toivottomalta ja ettei siitä mitenkään voi selvitä.
Pakko oli selvitä, lähinnä lasten takia, ei olis itelle tuntunut olevan mitään väliä. Jonakin päivänä se vain alkoi sitten taas päivä paistaa ensin pienestä raosta..
Elämä jatkuu. Niinhän se menee. Ja löytyi vielä se vaimokin rinnalle kanssakulkemaan ja kyllähän lapset häntä ihan äitinä pitävät. Näin oli myös vaimoni toive, että elämän pitää jatkua meillä vaikka se häneltä tässä ajassa loppuikin.
Miten sitten teillä, kun noin kauan sairastat, että miten se tekee asian erilaiseksi?
Oletko tuolla syöpä- tai surupalstoilla käynyt kirjoittelemassa? Sieltä voisi löytyä vertaistukea ja siten sitä voimaa arkeen.
aig vakuutus koska siitä voit saada turvan, on erillaisia,sairas,naisten,ja sairaala turvaa erillaisia.mullakin sellainen todettiin ,hoidot korvasi vakuutus.toivon jaksamista sinulle ja perheellesi
Tuntuu kuin korottasit itsesi muiden yläpuolelle, kun suunnittelet, miten elämä järjestyy kuolemasi jälkeen.
Käytkö vielä ammattiauttajalla? Mielestäni ainakin sinun kannattaisi käydä, että pääsisit tuosta ylettömästä huolesta.
Mielestäni et ole hyväksynyt sairauttasi etkä kuolemaasi, mutta en tiedä pitääkökään hyväksyä.Älä luovuta! Uusia hoitoja keksitään koko ajan, tiedän sen, koska itselleni niitä on löytynyt. Ihmettelen tuota, että sinulle on määritelty tuo elinaika! Ei todellakaan lääkäritkään voi tietää!
Minusta tuntuu, että kaikki vanhemmat miettivät joskus sellaista, että miten perheen käy, jos hän kuolee. Äitinä ainakin lapsista kovin huoli.
Sinuna keskittyisin elämiseen!
En todellakaan korota itseäni tai kuvittele olevani muita parempi. Minulla on pieni lapsi joten tottakai mietin miten kaikki hoituu sitten kun olen kuollut.
En murehdi ja makaa sängyn pohjalla itkeskellen vaan elän ja nautin perheestäni. Olen toimintakykyinen ja hoidan lapseni kun mieheni on töissä.
Rintasyöpäni on levinnyt imusolmukkeisiin, luihin ja joihinkin sisäelimiin ja on jo pieni ihme että olen ylipäätään vielä hengissä. Lääkärini sanoi 1,5v sitten että jos kaikki menee todella hyvin niin voin ehkä elää jopa 5v. Se oli tietenkin vain kokemuksen tuoma arvio.
Voisin kuvitella että minun pitäisi olla todella kylmä ja piittaamaton ihminen jos en yhtään miettisi mitä tapahtuu kuoltuani. En murehdi asiaa koko ajan mutta kyllä sitä joskus tulee mietittyä. Ja nyt heikkona hetkenäni kirjoitin tänne kun olisin halunnut kuulla miten leskeksi jääneet isät ovat selvinneet arjesta lastensa kanssa. Mielestäni se ei tee minusta heikkoa jos joskus haluaisin kuulla muiden kokemuksia.
Ihan oikein että mietit rakkaittesi pärjäämistä oman lähtösi jälkeen...
Mutta sinuna en uskoisi lääkäreitä ja niiden ennusteita... Mun syöpää sairastaneelle isälle puhuttiin kans 5 vuodesta, mutta lähtö tulikin kahden vuoden jälkeen ja yhtäkkiä...
marttyyriruikuttaja.
ja ajatteles että elät ruikuttajan elämääs vielä monta vuotta!
Hei! Valitettavasti Suomessa kuoleminenkin on varsin byrokraattista. Avioliitto pelasti meidän perheen talouskatastrofilta. Saimme miehestäni perhe-eläkkeen hänen tel, yel jne perusteella. Jos olisimme olleet avoliitossa en niitä perhe-eläkettä olisi saanut.
Jep! Menimme naimisiin rahasta ja rakkaudesta!
Siis vakavasti puhuen olisimme jokatapauksessa joskus menneet naimisiin. Halusimme varmistaa ettei tule avoliiton vuoksi lisämurheita huoltajuudesta ja omaisuudesta. Ja halusimme juhlia häitä nyt kun morsiankin on vielä tolpillaan.