Kertokaa minulle kaikki te, ketkä asutte eri paikkakunnalla oman lapsenne kanssa, miten pärjäätte? Tai te keiden lapsi käy tapaamassa toista vanhempaansa eri paikkakunnalla.
Tällä hetkellä asumme kaikki samassa kaupungissa. Välimatkaa on n. 7 kilometriä, mutta koska kaupunki on iso, niin väliin mahtuu useampi koulukin eli tulevaisuudessa lapsemme ei tule pyörimään esim. kavereidensa kanssa luontevasti molempien luona (siinäkin tapauksessa, että jäisimme tähän asumaan). Lapsi on nyt eskarissa. Arkemme eivät juuri kohtaa paitsi päiväkodissa vanhempainilloissa jne. Joskus saatamme n. kerran vuodessa sattumalta törmätä jossain kaupassa niin, että lapsi on isänsä kanssa siellä myös käymässä. Yhdessä lapsen kanssa emme tee mitään tai käy missään. Olen kyllä yrittänyt sitä, mutta se ei vain onnistu exäni osalta. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta exä on edelleen niin kovin kovin katkera kaikesta, että mitään yhteistä ei juuri ole ja hän uhkailee oikeustoimilla yhä edelleenkin kun jokin ei mene niinkuin hän toivoo. En voi kutsua häntä meille kylään, koska lopputulos voisi olla katastrofaalinen (eroa hain hänen väkivaltaisuutensa vuoksi) ja minä en ole kertaakaan käynyt vanhassa yhteisessä kodissamme (josta lapsen kanssa lähdin ja jossa lapseni käy isäänsä tapaamassa) eron jälkeen. Olen odottanut, että asiat tasaantuisivat ja ehkä ne vähän ovatkin, mutta hyvin ei kuitenkaan toimi vieläkään. Siitäkään huolimatta, että nyt hänellä on uusi seurustelusuhde. Toivon todella, että siitä ei kehkeytyisi samanlainen kuin mitä meidän aikoinaan oli. Hyvin tuntuisi ainakin tällähetkellä menevän.
Jokatapauksessa: isä tapailee lastamme säännöllisesti ja kantaa vastuunsa hyvin aina silloin kun lapsi on kanssaan. POika menee mielellään isälleen ja isä on tärkeä. Väkivallanpelko minulla on kokoajan takaraivossa varsinkin kun tiedän ja muistan, että väkivalta alkoi omassa suhteessamme pikkuhiljaa salakavalasti. Tietoni (tiedonlähteeni on lapseni reaktiot ja kommentit, hyvinvointi) mukaan mitään sellaista ei kuitenkaan (vielä) ole tapahtunut ja tosiaan siis lapsi tapailee mielellään isäänsä, joka on minusta erittäin hyvä asia. Isä on tärkeä, kuten on äitikin.
Ongelma: haluaisin muuttaa toiselle paikkakunnalle yli 100:n kilometrin päähän lähemmäs omia sukulaisiani. Kaipaan maalle. Saisin hankittua itselleni ja lapselleni myös isomman kodin. En kykene ja en halua juurtua tänne!!! En halua olla täällä loppuelämääni! Koen, että lapsellanikin olisi turvallisempi ympäristö, mikäli asuisimme enempi maaseudulla. Pelkään, että kun hän tulee jokupäivä murrosikään, olen pulassa hänen kanssaan. Ravaamme jo nytkin jokatoinen viikonloppu maalla. Se ravaaminen jäisi pois ja voisimme käydä mummolassa ihan vain iltakylässä arkisinkin ja tulla kotiin nukkumaan eikä tarvitsisi aina olla yötämyöten. Vanhempieni hyvinvointi on myös alkanut huolestuttamaan. Haluaisin asua heitä lähempänä kun he vanhenevat.
Mutta: miten käy lapseni isä-suhteen? Menettääkö hän isänsä? Riittääkö vain viikonlopputapaamiset (nyt ns. pidennettyjä eli myös 1-2 arkipäivää)? Isä ei pääsisi kovinkaan helposti esim. kouluneuvotteluihin (yli 100 km liian pitkä matka?). Isä katoaisi arjesta siis totaalisesti. ehkä????
Toivon, että joku kenen lapsi asuu eri paikkakunnalla kertoisi, miten asiat toimivat ja miten lapsi voi. Tai vaihtoehtoisesti sellainen lähivanhempi kuka on muuttanut toisaalle, kertoisi miten lapsi asian kokee? Kuinka koulu ja harrastukset? Miten lapsi kulkee välimatkat? Kuka kuljettaa? Millaiset tapaamiset ovat parhaimpia? Sellaisessa ideaali tapauksessakin jossa siis yhteistyö toimii eikä ole näitä ylimääräisiä pelkoja/huolia.
Uskallanko lähteä? Mitä se tarkoittaa poikani kannalta? Katkeaako isäsuhde kokonaan? Miten lapsi kokee sen, että välimatka on noin pitkä? Miten lapsi kokee sen, että iskää ei koskaan näy esim. koulussa, harrastuksissa?
En voi puhua/neuvotella tästä asiasta ollenkaan exäni kanssa.
Tällä hetkellä asumme kaikki samassa kaupungissa. Välimatkaa on n. 7 kilometriä, mutta koska kaupunki on iso, niin väliin mahtuu useampi koulukin eli tulevaisuudessa lapsemme ei tule pyörimään esim. kavereidensa kanssa luontevasti molempien luona (siinäkin tapauksessa, että jäisimme tähän asumaan). Lapsi on nyt eskarissa. Arkemme eivät juuri kohtaa paitsi päiväkodissa vanhempainilloissa jne. Joskus saatamme n. kerran vuodessa sattumalta törmätä jossain kaupassa niin, että lapsi on isänsä kanssa siellä myös käymässä. Yhdessä lapsen kanssa emme tee mitään tai käy missään. Olen kyllä yrittänyt sitä, mutta se ei vain onnistu exäni osalta. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta exä on edelleen niin kovin kovin katkera kaikesta, että mitään yhteistä ei juuri ole ja hän uhkailee oikeustoimilla yhä edelleenkin kun jokin ei mene niinkuin hän toivoo. En voi kutsua häntä meille kylään, koska lopputulos voisi olla katastrofaalinen (eroa hain hänen väkivaltaisuutensa vuoksi) ja minä en ole kertaakaan käynyt vanhassa yhteisessä kodissamme (josta lapsen kanssa lähdin ja jossa lapseni käy isäänsä tapaamassa) eron jälkeen. Olen odottanut, että asiat tasaantuisivat ja ehkä ne vähän ovatkin, mutta hyvin ei kuitenkaan toimi vieläkään. Siitäkään huolimatta, että nyt hänellä on uusi seurustelusuhde. Toivon todella, että siitä ei kehkeytyisi samanlainen kuin mitä meidän aikoinaan oli. Hyvin tuntuisi ainakin tällähetkellä menevän.
Jokatapauksessa: isä tapailee lastamme säännöllisesti ja kantaa vastuunsa hyvin aina silloin kun lapsi on kanssaan. POika menee mielellään isälleen ja isä on tärkeä. Väkivallanpelko minulla on kokoajan takaraivossa varsinkin kun tiedän ja muistan, että väkivalta alkoi omassa suhteessamme pikkuhiljaa salakavalasti. Tietoni (tiedonlähteeni on lapseni reaktiot ja kommentit, hyvinvointi) mukaan mitään sellaista ei kuitenkaan (vielä) ole tapahtunut ja tosiaan siis lapsi tapailee mielellään isäänsä, joka on minusta erittäin hyvä asia. Isä on tärkeä, kuten on äitikin.
Ongelma: haluaisin muuttaa toiselle paikkakunnalle yli 100:n kilometrin päähän lähemmäs omia sukulaisiani. Kaipaan maalle. Saisin hankittua itselleni ja lapselleni myös isomman kodin. En kykene ja en halua juurtua tänne!!! En halua olla täällä loppuelämääni! Koen, että lapsellanikin olisi turvallisempi ympäristö, mikäli asuisimme enempi maaseudulla. Pelkään, että kun hän tulee jokupäivä murrosikään, olen pulassa hänen kanssaan. Ravaamme jo nytkin jokatoinen viikonloppu maalla. Se ravaaminen jäisi pois ja voisimme käydä mummolassa ihan vain iltakylässä arkisinkin ja tulla kotiin nukkumaan eikä tarvitsisi aina olla yötämyöten. Vanhempieni hyvinvointi on myös alkanut huolestuttamaan. Haluaisin asua heitä lähempänä kun he vanhenevat.
Mutta: miten käy lapseni isä-suhteen? Menettääkö hän isänsä? Riittääkö vain viikonlopputapaamiset (nyt ns. pidennettyjä eli myös 1-2 arkipäivää)? Isä ei pääsisi kovinkaan helposti esim. kouluneuvotteluihin (yli 100 km liian pitkä matka?). Isä katoaisi arjesta siis totaalisesti. ehkä????
Toivon, että joku kenen lapsi asuu eri paikkakunnalla kertoisi, miten asiat toimivat ja miten lapsi voi. Tai vaihtoehtoisesti sellainen lähivanhempi kuka on muuttanut toisaalle, kertoisi miten lapsi asian kokee? Kuinka koulu ja harrastukset? Miten lapsi kulkee välimatkat? Kuka kuljettaa? Millaiset tapaamiset ovat parhaimpia? Sellaisessa ideaali tapauksessakin jossa siis yhteistyö toimii eikä ole näitä ylimääräisiä pelkoja/huolia.
Uskallanko lähteä? Mitä se tarkoittaa poikani kannalta? Katkeaako isäsuhde kokonaan? Miten lapsi kokee sen, että välimatka on noin pitkä? Miten lapsi kokee sen, että iskää ei koskaan näy esim. koulussa, harrastuksissa?
En voi puhua/neuvotella tästä asiasta ollenkaan exäni kanssa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
osan lomistaan, ja käydä silloin tällöin myös viikonlopputapaamisissa. Sinulla on oikeus muuttaa minne haluat. Sopikaa asioista vaikka lastenvalvojan kautta.
ex-puoliso asui 50 km.n päässä ja tapasi lapsi kerran kuussa..hän haki lapset ja palauttikin heidät ,koska hänellä on auto ja sopi hälle kuulema niin paremmin.
Vuosi sitten muutti alle 20 km.n päähän,silti tapaamiset pysyivät samana...
Mieheni etälapsi asuu 30 km.n päässä eri kunnassa ja hän tapaa lastaan 2.n vkon välein..koska omaa autoa ei ole,hän hakee ja vie lapsen bussilla..hassua,mutta etälapsen äidillä on auto muttei voi kuskata lasta tapaamisiin..vaikka se hälle oiskin helpompaa.
Aivan pientä lasta ei oikein bussin kyytiin arvais laittaa..mutta toisaalta ehken jo kouluikäisen,jos ei bussia taritse matkan aikana vaihtaa.
Meillä lapset(silloin 6 ja 7v) kulki aikoinaan mummolaan(50 km matka)bussilla..bussikuski hieman "valvoi"heitä,ja mummi oli vastassa määränpäässä.
Jutteleppa lapsesi kanssa miltä muutto tuntuisi?Pakostihan se isän ja lapsen välinen kanssakäyminen jotenkin muuttuisi,ja vaatisi etävanhemmaltakin enemmän aktiivisuutta tapaamisasioissa.
Kuitenkin, lapset sopeutuvat ajan myötä uuteen asuinpaikkaan,ja uusiin kavereihin..ei kaikilla lapsilla ole molemmat vanhemmat paikalla kun on vanhempainillat tms.tilaisuudet..erossa niin harvemmin tapahtuu.
Niihinkin tilanteisiin lapset sopeutuu..(ehkä kun ei ole vaihtoehtoa?).Pääasia on kuitenkin se että siellä on edes yksi vanhemmista.
Kyllä se todennäköisesti vaikuttaa pojan ja isän suhteeseen, puhun omasta kokemuksesta. Ehkä sinuna pyrkisin saamaan lapsen jonnekin erikoiskouluun, jossa luokkakaveritkin tulisivat ympäri kaupunkia. Tällöin myös sinun muuttaminen kaupungissa olisi helpompaa, voisit hakea asuntoa mahdollisimman hyvältä paikalta ja kauempaakin. Lapsi oppii kyllä yllättävän nopeasti kulkemaan itse koulumatkat. Ja ennen kaikkea lapsesi luokkakaverit pysyisivät samana seuraavat 6-9 vuotta. Lomilla voitte sitten käydä maalla entiseen tapaan, se kyllä sinulta vaatii vaivaa. Isä on kuitenkin lapselle tärkeä ja jos lapsi kerran isänsä luo mielellään menee, niin se on tärkeä asia.
Äitiys on valinta, päätöstä tehdessäsi, olet omalta osaltasi päättänyt luopua täyspäiväisestä yksilön vapaudesta.
Lapsesi ja hänen isänsä ovat jo menettäneet yhteisasumisen ja arjen jakamisen. Vaikka isässä olisi vikoja puutteita tiettyyn, hyvinkin äärinmäiseen rajaan saakka, niin lapsellasi on vain yksi isä ja lapsella on häneen oikeus.´
Miten olisi 50/50 ratkaisu. entä muut elämänne sosiaaliset suhteet kuin omat vanhempasi, esim. lapsen isän vanhemmat, hänen sisarukset, serkut, ystävät jne... Käytä vyöhyke työkalua, onko olemmassa väli paikkakuntaa, joka olisi lähellä nykyistä ja omaistesi paikkakuntaa.
Ja toki voit lähteä, sinullahan on yksinmääräämisoikeus ja lapsethan tottuu ja selviytyy. Heillä kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. "Isättömät" lapsethan on tulleet osaksi arkipäivää, että tuskin hän paljon muista lapsista poikkeaisi, niin ei siitä tule kovin isoa asiaa.
Toki sun kannattaa lähteä maalle, koska sinullakin on oma elämä. Ei ero tarkoita, että sinun tulee joka asiassa miettiä etäisyyksiä. Ikävää toki on, jos tapaamiset harventuisivat, mutta kyllä lapsikin tarvitsee myös sun sukua ympärilleen maalla. Minulla on lähivanhempana isän kanssa väliä 450 km. Isä on aina hakenut omaan laskuun lapsen. Minulla on hyvä syy olla kauempana ja asialle ei vain mitään voi. ITse mietin samaa asiaa pitkään ja koin jopa syyllisyyttä päätöksestä. Lopulta sosiaalityöntekijä sanoi minulle, että muuta. Hän näki minun ylitunnollisuuden asiassa.