Mitä neuvoja / keinoja / tapoja voisitte antaa kahden pojanvesselin äidille miten hillitä ja hallita omat hermot ihan konkreettisesti! "Älä hermostu" -neuvoa EN kaipaa. Alkaa jo itseäkin ärsyttää tämä sama rituaali: Kiellän kauniisti kerran, kahdesti, kolmesti.. kun vielä neljännen kiellon jälkeenkin vaikutus on sama kuin "seinille puhuisi", alkaa adrenaliini ja verenpaineet kohota huippuunsa ja syke nousta ja sitten jo taas huudetaankin niin että kitarisat repeilee liitoksistaan. Ikää pojilla on n. 5 ja 3 vuotta. Sitten on itsellä taas tosi paha mieli sen kaiken huutamisen, riehumisen ja palopuheen pitämisen jälkeen.
Miten tottelevaisia muilla tämän ikäiset pojat on? Entä miten muilla 5 vuotiailla toimii tahtominen.. Oma poikani kun jotain haluaa, alkaa se haluamisen jankutus, joka saattaa jatkua vaikka miten kauan. (Itsestä välillä tuntuu että tunti-tolkulla, vaikka todellisuudessa ei tietenkään niin kauan!) Meillä on vanhempina erittäin hyvä yhteishenki, samat säännöt joista ei lipsuta ja koskaan ei lapsi saa sillä mankunalla tahtoaan periksi, rajat on ja ne pitää! Mieltä ei koskaan muuteta että ensin olisi jotain kielletty ja sitten lapsi saakin tahtonsa lävitse. On vaan työn ja tuskan takana saada lapsen ajatukset pois siitä asiasta kun jankutukselle ei tahdo tulla loppua... Ymmärtäisin lapsen käytöksen jos tapana olisi antaa periksi hänen aikansa jotain haluttuaan, mutta kun ei! Ja taas aikansa tuota jankutusta kuunneltuani alkaa keittää kun olen 58 kertaa selittänyt lapselle että nyt ei (vaikka aamulla) syödä suklaavanukasta vaan se on päiväruoan jälkeen tarkoitettu jälkiruoaksi. Mihin ikään asti tätä älytöntä jankkaamista jatkuu, vai onko se ihan luonnekysymys?
Entä miten päästä eroon poikien välienselvittelyistä, joissa hyvin äkkiä nyrkki heilahtaa. Tämäkin on suunnattoman ärsyttävä tapa, joka meitä vanhempia sieppaa. Onko pojilla luonnnostaan jo väkivaltaisemmat otteet kuin tytöillä. (Ei voi muuta sanoa kuin kadehtien katson joskus samanikäisten tyttöjen touhuja, näyttäisi monella olevan hyvinkin rauhallisemmat leikit ja touhut!)
Kertokaa kokemuksia tämän ikäisten poikien kasvatuksesta.
Miten tottelevaisia muilla tämän ikäiset pojat on? Entä miten muilla 5 vuotiailla toimii tahtominen.. Oma poikani kun jotain haluaa, alkaa se haluamisen jankutus, joka saattaa jatkua vaikka miten kauan. (Itsestä välillä tuntuu että tunti-tolkulla, vaikka todellisuudessa ei tietenkään niin kauan!) Meillä on vanhempina erittäin hyvä yhteishenki, samat säännöt joista ei lipsuta ja koskaan ei lapsi saa sillä mankunalla tahtoaan periksi, rajat on ja ne pitää! Mieltä ei koskaan muuteta että ensin olisi jotain kielletty ja sitten lapsi saakin tahtonsa lävitse. On vaan työn ja tuskan takana saada lapsen ajatukset pois siitä asiasta kun jankutukselle ei tahdo tulla loppua... Ymmärtäisin lapsen käytöksen jos tapana olisi antaa periksi hänen aikansa jotain haluttuaan, mutta kun ei! Ja taas aikansa tuota jankutusta kuunneltuani alkaa keittää kun olen 58 kertaa selittänyt lapselle että nyt ei (vaikka aamulla) syödä suklaavanukasta vaan se on päiväruoan jälkeen tarkoitettu jälkiruoaksi. Mihin ikään asti tätä älytöntä jankkaamista jatkuu, vai onko se ihan luonnekysymys?
Entä miten päästä eroon poikien välienselvittelyistä, joissa hyvin äkkiä nyrkki heilahtaa. Tämäkin on suunnattoman ärsyttävä tapa, joka meitä vanhempia sieppaa. Onko pojilla luonnnostaan jo väkivaltaisemmat otteet kuin tytöillä. (Ei voi muuta sanoa kuin kadehtien katson joskus samanikäisten tyttöjen touhuja, näyttäisi monella olevan hyvinkin rauhallisemmat leikit ja touhut!)
Kertokaa kokemuksia tämän ikäisten poikien kasvatuksesta.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Vaihtoehto A)
Otat gremliniä hartioista kiinni. Siirrät omat kasvosi 10 cm päähän lapsen kasvoista huudat sylki roiskuen "Ja nyt loppuu tuo vitun jankutus tai kiskaisen turpaan - SAATANA".
Jos valitset tämän vaihtoehdon, niin käsityksesi lapsen ruumiillisesta kurituksesta on parempi olla ei-niin-kovin-moderni, sillä et voi peräytyä auktoriteettiasi menettämättä tilanteesta jos korttisi katsotaan etkä ole valmis toteuttamaan uhkaustasi.
Vaihtoehto B) Kun olet sanonut asiasta ensimmäisen kerran (HUOM! siis ENSIMMÄISEN kerran) ilman vaikutusta, niin väännät kasvoillesi mielisairaan uhkaavan irvistyksen ja pidät sen kasvoillasi. Uhkaava ilme kasvoillasi lähestyt lasta ja menet niin lähelle kuin pääset. Lapsi tod.näk. lähtee karkuun tai alkaa itkeä - molemmissa tapauksissa jankkaaminen loppuu.
(Itkemisen lopettamiseen auttanee ilmastointiteippi tai jokin muu peruskikka).
Vaihtoehto C)
Jatkat entiseen malliin - hienosti kasvatusoppaiden perusohjeita noudattaen - ja kärsit ja kärsit ja kärsit.
Vaihtoehto B on oma suosikkini. Pysyvät psykiatritkin leivässä.
meillä:lennätän lapset omiin huoneisiinsa eikä pois tulla ennenkuin ollaan hiljaa.Hyvin toimii.
Kokemusta on neljästä 4-13-vuotiaasta ,kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.
Pojat 9- ja 13-vuotiaat nahistelevat nyrkein nykyään ja päivittäin joutuu olemaan erotuomarina.Onneksi kaikilla on omat huoneensa jonne laitetaan rauhoittumaan.
Siinä ehtii itsekin rauhoittua ettei käy käsiksi vaikka monesti mieli tekisi.
Tuolla toisaalla niin kovasti hehkutettiin näiden äitiysviettien täyttämisen tarpeesta, kuinka pakollista se on ja kuinka karmiva elämä odottaa, jollei lapsia hommaa...joten sanoisin, jotta nauti nyt tuloksista!
Näitähän sä halusit!
Siis nimenomaan kyselinkin NEUVOJA!!
Itselläsi tuskin on yhtään lasta hieman vahingoniloiselta / katkeralta kalskahtavasta kirjoituksestasi päätellen!? Mistä moinen? Lapset on hyvän parisuhteen ohella elämäni PARAS JA IHANIN asia!!! Ihan samalla tavalla voisin kysellä neuvoja ja ohjeita hyvään pullanleipomiseen , kaktusten kasvattamiseen, lampaiden hoitoon...yms. Kyllä kuule nautinkin joka päivä ihanista pojistani! (Ja toivottavasti onnistun kasvattamaan niistä vähän empaattisempia kuin miltä esim. sinä kuulostat.) Voin sanoa että paljosta olisin jäänyt vaille jos ei näitä viikareita olisi elämää ilostuttamassa! :)
Vaikka välillä tuntuu että on pakko iskeä nyrkkiä pöytään ja karjua kuin jellona että saa edes äänensä kuuluviin,niin se unohtuu kyllä kun pikkuinen tulee pusimaan ja sanoo :tykkään sinusta kovasti äiti.
Lapset on lapsia ja vasta opettelevat elämänalkeita ja itsehillintää.
VAHINGONILOINEN!
Kyse ei vissiin ollut nyt minusta, vaikka kovasti asiaa siihen suuntaan tyrkkäät...
Ja se ohje, jonka halusin antaa, perille näytti menevän. :)
Meillä oli "kiukutteluiässä" käytäntö, että rauhallisesti laitettiin kiukutteleva lapsi toiseen huoneeseen yksin purkanmaan kiukkunsa, , ja sitten kun tilane meni ohi niin halittiin ja sovittiin, aikuisen aloitteesta. Tällä menetelmällä on se hyvä puoli ettei siis ruvettu jankuttamaan asiaa loputtomiin eikä menettämään omia hermoja, lapsi oli ainoa joka kiukutteli, ei äiti. Ja riitelevät lapset eri huoneisiin. Jos äiti hiiltyy, niin lapset omaksuvat helposti äidiltä tämän käyttäytymismallin ja myöskin käyttäytyvät toisiaan kohtaan aggressiivisesti. Isän kanssa pitää tietysti sopia sama linja.
Toinen konstini on ollut omalta osaltani löysätä vähän vaatimuksia rauhan säilyttämiseksi, mutta ennen kiukuttelua, ei sen seurauksena. Näillä keinoilla kiukutteluista päästiin aika nopeasti, toivottavasti teilläkin.
Luulisin, että jotkut tytöt käyttäytyvät perhepiirissä ihan yhtä aggressiivisesti kuin jotkut pojat (esimerkiksi sinun ja minun), sitä vaan ei vieraampi ihminen koskaan näe. Ja lapsissahan on eroja, kuten viineissä... vai miten se menikään.
Mun pojat on jokseenkin samaa ikäluokkaa kuin sun, ja jotkut näistä neuvoista kyllä meinas enemmän itkettää kuin naurattaa. Meidän perheessä omaan huoneeseen laittaminen ei ole koskaan tehonnut, koska esikoinen ei yksinkertaisesti pysy siellä. Nuoremman kanssa ei ole vielä tarvinnut kokeillakaan, on selvästi rauhallisempi tapaus - mikä ei siis tarkoita todellakaan että olis rauhallinen, kuten ehkä jotkut lapset.
Itse hiillyn ja huudan turhan helposti, kun asiat ei mene perille. Ehkä parhaiten on tehonnut se, että menee lapsen kasvojen lähelle, ottaa kiinni vaikka käsivarresta tai hartioista (tiukasti mutta ei satuttaen) ja sanoo asiansa lähes kuiskaamalla - äänensävynä päättäväinen, ehkä uhkaavakin mutta ei avoimen vihainen. Muistuttaa siis aikaisemman kirjoittajan versioita A, mutta sisältää vähemmän väkivaltaa. Sama tehosi vastikään vähän vanhempiin vieraisiin lapsiin, jotka rannassa olivat aikeissa murskata simpukoita kivellä, vaikka äiti oli huutanut kieltonsa ainakin viisi kertaa ja uhannut jättää pojat ilman herkkueväitä. Siinä tilanteessa ei edes tarvinnut ottaa kiinni tai käyttää tiettyä äänensävyä, vain mennä lähelle ja madaltaa ääntä hieman.
Kotona suurin ongelma poikien riidoissa/kiusaamisissa/tappeluissa on varmaan se, että aina en ehdi tai jaksa mennä heti paikalle, enkä siis pääse toteuttamaan edellä kuvailemaani metodia.
Jankutukseen voisi ehkä tehota tyyli "aion sanoa tämän vain kerran, joten kuuntele tarkasti: sinä et saa aamiaiseksi suklaavanukasta." Sitten pitää vain sulkea korvansa ja tarjoilla rauhallisesti puuroa. Meillä saattaisi kyllä siinä vaiheessa lentää puurolautanen kohti seinää - siis lapsen käsistä, ei äidin - riippuen siitä, miten väsynyt/nälkäinen tms. lapsi sattuu olemaan. Onneksi sen tapaiset tilanteet on alkaneet isomman kohdalla vähentyä, nyt ongelmana on lähinnä hirvittävä määrä energiaa joka pitää purkaa pienemmän kiusaamiseen - eikä se pienempikään mikään pulmunen siinä asiassa ole, mojauttaa takaisin aika vikkelästi... Koitetaan kestää näitä!
millaisen rangaistuksen annat puurolautasen seinään heittämisestä?
"Korrekti" reaktio kai olisi lässyttää lapselle: "Voi hurja, oletpas sinä vallaton. Toivoisin että tee tuota ihan joka päivä, mutta sinähän sen päätät. Minä kyllä siivoan - kyllä sinusta vielä ihan tasapainoinen ja tuottava yksilö tulee. Saatkin tikkarin kun et heittänyt juomalasiakin perään."
ensi vilkaisulla tuota "Meidän perheessä omaan huoneeseen laittaminen ei ole koskaan tehonnut, koska esikoinen ei yksinkertaisesti pysy siellä."
Mietin miten toimisin ko. tilanteessa ja päädyin seuraavaan:
Komennetaan välittömästi takaisin huoneeseensa.
Jos komento ei tuota haluttua tulosta, niin siirretään huoneeseensa ja kielletään poistumasta tilasta ennen kuin tullaan ilmoittamaan.
Jos silti vielä poistuu huoneesta, niin siirretään ulos asunnosta. Päästetään sisään kun esittää oma-aloitteisesti asiaankuuluvan anteeksipyynnön.
Ulkotiloissa mahdollisesti tapahtuva asiaton käytös oiotaan välittömästi solkipäällä. Rankaisun ajaksi lapsi haetaan sisätiloihin, jotta tapahtumalle ei jää todistajia.
"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" pitää edelleen täysin paikkansa.
Joka ei säästä vitsaa, aiheuttaa henkisiä ongelmia lapselleen (tutkittu, todistettu, fakta).
Mistä löydän kyseisen tutkimuksen tms. jossa perustellaan vitsan ja "väkivallan" käyttö lasten kasvatuksessa?
Eli jos itse käytän "väkivaltaa" lapsiani kohtaan silloin minunkin on annettava heidän käyttää sitä minua ja toisiaan ja myös muita leikkitovereita vastaan...?? Miten voin lapsilta kieltää sen minkä itselleni sallin? Eikö omalla käytöksellä juuri anneta mallit lapselle käyttäytymisestä?
Ollaan meilläkin joskus korvalehdestä tai niskavilloista talutettu lapset huoneeseen, mutta eipä sekään kovin kivaa ole ollut kun jo hetken päästä pojat on sitten toistensa korvia repimässä...
Eiköhän ne henkiset ongelmat helpomminkin tule juuri siitä vitsan käytöstä??
joka EI säästä vitsaa = lyö lasta
siis tutkimus ei perustellut väkivaltaa vaan nimenomaan vastusti sitä
Jos ruumiillinen kuritus todella aiheuttaisi henkisiä ongelmia, niin silloinhan lähestulkoon kaikki vanhempien ikäpolvien suomalaiset kärsivät/ovat kärsineet henkisistä ongelmista.
Vielä kun otetaan huomioon, että maailmanlaajuisesti on enemmin sääntö kuin poikkeus että ipanoiden typeryyksiä oiotaan voimakeinoin, niin koko pallohan lienee siis pullollaan henkisesti traumatisoituja olentoja.
Kaikki "tutkittu" ja "todistettu" ei ole faktaa.
"Miten voin kieltää lapsilta sen minkä itselleni sallin?"
Lapsesi siis itse päättävät kaikesta, josta sinäkin? Niinkö asia on, todellako?!
Vai voisiko olla mahdollista, että on olemassa asioita joita itse teet, joita silti et anna lastesi tehdä??
Henkisten ongelmien aiheutumisesta on myöhäistä kantaa huolta siinä vaiheessa kun ipanat hyppivät jatkuvasti silmille - eiköhän silloin ole epäonnistuneen kasvatuksen myötä henkisiä ongelmiakin jo kasautunut.
Katsoppa vähän ympärillesi (ja itseesikin) eikö olekin aika paljon henkisesti häiriintyneitä vanhemman ikäpolven ihmisiä, jotka mm hakkaavat toisiaan ja jopa lapsiaan.
mutta toisaalta en näe haltioitakaan...
Itseäni en voi pitää henkisesti häiriintyneenä, koska luotan asiantuntijan sanaan.
Hakkaamisesta ei ollut puhetta, vaan ruumiillisesta kurituksesta. Turha heittäytyä hysteeriseksi muutamasta lapsen toimintaa korjaavasta läppäisystä.
Totta horiset kerrankin "horna": ruumiillinen kuritus aiheuttaa henkisiä ongelmia, lähestulkoot kaikki vanhempien, mutta myös nuorempien sukupolvien edustajat jotka ovat saaneet nauttia piiskasta tai muusta fyysiesta kurituksesta, kärsivät jonkinasteisista henkisistä ongelmista.
Myös ne lapset, joiden tekemisiin ei ole puututtu millään tavalla, jotka ovat jääneet vaille rajoja, ovat saaneet tehdä mitä haluavat ja ovat siis välinpitämättömien vanhempien tuotoksia, ovat saaneet henkisiä ongelmia "kasvattamattomuudesta".
On olemassa muitakin keinoja puuttua kakaroiden tekemisiin kuin väkivalta. Sinulla ei siitä ilmeisesti ole kokemusta eikä tietoa, koska olet itse hakattu lapsi, oletan näin. Niinpä olet rikkonainen ihminen, kykenemätön empatiaan. Muilla ihmisillä ei ole sinulle mitään arvoa eikä merkitystä, koska sinäkin olet kokenut olevasi arvoton.
voi olla ainoastaan kioskikirjallisuudesta peräisin.
Minulla on lasten tekemisiin puuttumisesta kokemusta. Osalle lapsista menee säännönmukaisesti puhe perille, mutta toisille ei. Jälkimmäisille on turha loputtomiin lässyttää moderneista kasvatusoppaista opittuja fraaseja samalla kun he kenenkään estämättä terrorisoivat vanhempiaan ja ympäristöään.
Olen muutaman varoituksen jälkeen kiskaissut pihalla toisia lapsia kiusannutta vankilakundinalkua avokämmenellä korvalliselle niin että kyseinen niljake tipahti istualleen. Ulinakin lopppui kun ilmoitin että korvapuusteja kyllä piisaa koko pellillinen.
Vekara oppi (kenties unohtaakseen 15 min myöhemmin), että pihalle voi aina tulla isompi ja vittumaisempi jätkä. Eli parempi uskoa kun joku sanoo, että hölnmöilyn on syytä loppua.
En ole rikkonainen ihminen enkä empatiaan kyvytön.
Empatiaa tunnen esim. niitä ihmisiä kohtaan, jotka joutuvat ravintolassa kärsimään mielipuolisina huutavista ääliökakaroista, joiden ääliövanhemmat eivät kykene muuhun kuin jankuttamaan "Oles nyt Martti hiljaa, niin saat oikein hyvää ruokaa" -tyyppistä bullshittiä.
En koe olevani arvoton - vaikkakin parantamisen varaa toki olisi, mutta joillain ihmisillä tosiaan ei mielestäni ole mitään arvoa.
En ole hakattu lapsi - vanhempani eivät kyllä pelänneet kiskaista hiuksista silloin kun järkeni meni niin jäähän että puhe ei tehonnut. Siitä kiitokset heille.
Kiitos hienoista kommenteistasi! Meillä siis nimenomaan määrää vanhemmat eikä lapset. Ehkä joskus liiankin kanssa... pitäisi sitä omaa valtaansa joskus "hellittää" niin ehkä säästyttäisiin monilta jankutuksilta ja tappeluilta. Mietin vain sitä oman käytöksen esimerkillistä vaikutusta lapseen..
Vaan eihän minuakaan ole pienenä ojennettu edes niskavilloista tukistamalla, vaikka nyt sitten ojennan kyllä tarpeen mukaan omiani pientä voimaa käyttäen. Ja tottahan se on, että koska lapset on erilaisia, yksi uskoo puheen, toinen uskoo sen karjaisun ja kolmas uskoo vasta kun korvasta taluttaen viedään varpaat maata hipoen jäähylle...
Omasta lapsuudestani muistan miten riitti yksi isän tuima katse ja äänen korotus saamaan kaikki hiljaiseksi, omat ja vieraiden lapset. Auktoriteettia kyllä löytyi. Mutta millä ansioilla, se ei ole vielä selvinnyt. Ei antanut kuritusta eikä selkäsaunoja muttei kyllä turhia paijailujakaan, siitäkö se "pelko ja kunnioitus" oli peräisinkin..? Kuka ties.
Ja teet niin tai näin, aina väärinpäin. Jos ei itsensä niin ainakin jonkun muun mielestä. Kai tämä lastenkasvatus on juuri se joka eniten niitä henkisiä ongelmia aiheuttaa kasvattajille itselleen! Näinhän se on että enemmän mitä vanhemmat kasvattaa lapsiaan - sitä enemmän lapset vielä kasvattavat vanhempiaan.
Ja jälkeenpäin jää aina ne hyvät muistot mieleen ja vaikeudet unohtuu.
Meikäläinen ei kyllä ole paras hermojen hillitsijä tälläisessä tilanteessa mutta poikieni kanssa olen oppinut että katsekontakti lapseen, asian napakka sanominen ja jos ei toimi (kuten usein käy) niin jäähylle. Jollekin se voi olla oma huone, nurkkaus tai muu paikka missä lapsi voi miettiä haluaako olla siellä vai toimitaanko yhteistyössä muiden kanssa.
Pojat käyttää nyrkkejä, ainakin nuorempi pyrkii muksimaan isompaa (5 ja 7 v), mutta silloin kun molemmilta on nenät lyötynä niin järki voittaa ja tappelu lakkaa. Jos ei lakkaa niin voi mainita että jalkoihin voisi vielä potkaista vuoron perää niin on iloisempi mieli kummallakin ;-)
Jankuttaviin lapsiin tehoaa oveluus ja jos joku tapa ei toimi niin sitten pitää käyttää 58 eri tapaa, siinä se luovuus kasvaa.
>Onko pojilla luonnnostaan jo väkivaltaisemmat otteet kuin tytöillä. (Ei voi muuta sanoa kuin kadehtien katson joskus samanikäisten tyttöjen touhuja, näyttäisi monella olevan hyvinkin rauhallisemmat leikit ja touhut!) <
Kyllä, pojat ovat tietyllä tavalla agressiivisempiä kuin tytöt, pojat "uhoavat", leikit ovat rajumpia .. mutta on myös tyttöjä, joiden leikit ja otteet ovat rajuja, ja joihin ei tepsi yhtään mikään... sellaisen tytön vanhempana on hankala olla: tytönhän kuuluisi leikkiä kotileikkejä eikä härnätä poikia tappeluun päiväkodin pihalla; tytön pitäisi hyppiä hyppynarulla eikä painia poikien kanssa.
Itse tuollaisen raisun tytön äitinä sain jatkuvasti päiväkodista moitteita: "ja minä en kyllä ota vastuuta jos tuo tyttö saa selkäänsä pojilta" En jaksanut jauhaa mitään päiväkodin tädille, ajattelin että no jos saa turpiinsa pojilta, niin itsehän on sitä kerjännyt, sen verran iso oli tyttö jo, että tiesi ärsyttäessään mikä voi olla seuraus.
Keskenään leikillään painivast pojat on ok, mutta jos tyttö hyppää sekaan (koska ei saa leikkitappelua aikaan toisen tytön kanssa, koska tytöt eivät toimi noin ja tämän minun poikatyttöni kanssa olisivat hävinneet), se herättää pahennusta.
No, neuvoja en siis osaa antaa. Voin vain lohduttaa, että meillä on samanlainen kokemus - tosin tytöstä - joka jotakin halusi ja sitten alkoi se jankutus, joka ei loppunut. se jatkui päiväkausia, viikkokausia. Se ei hiljennyt millään keinolla.
Kuopus ei ollut samanlainen. Esikoinen, tuo tyttö, kokeili paitsi rajoja (pitääkö säännöt, pitääkö ne tänäänkin) myös minun hermojani.
Se oli ainakin tässä tapauksessa luonnekysymys.
Poikien välienselvittelystä: oletko antanut heidän koskaan tapella alusta loppuun asti, ilman että menette väliin? Vai jääkö pienempi niin alakynteen, että on pakko puuttua?
Kyseessä voi olla myös "valtataistelu" eli pienempi haluaa jo että hänet kuullaan ja otetaan huomioon leikissä esim., ja isompi esikoisen oikeudella jyrää pienemmän. Silloin pitäisi koko ajan olla välissä, ettei esikoinen polje pienemmän itsetuntoa.
Tilanteeseen pitäisi systeemaattisesti puuttua jo ennenkuin se karkaa käsistä kummallakaan osapuolella - aikuisella tai lapsella. JA siis ei mitään lässynlässyn-komentoa: hei toi alkaa kuulostaa vähän .. lopettakaapa jo.. vaan heti puhalletaan peli poikki, napakasti, kun alkaa näyttää siltä, että jos en puutu, tilanne karkaa käsistä tuttuun tapaan..
Se ei onnistu eka kerralla, ei toisellakaan, mutta joskus sitten, kun lapset tajuaa että nyt on toimintatapa muuttunut. Kärsivällisyyttä se siis vaatii.
Toi "hornan" esitys, että otat kakaraa olkapäistä kiinni ja viet oman naamasi ihan lähelle lapsen naamaa ja sanot swen komennon .."nyt suu kiinni" " lopeta tuo" tms. - se muuten tepsii. Olen nähnyt käytännössä. Se näyttää hurjalta. Mutta se ei ole väkivaltaa. Ei alistamista. Sillä pysäytetään se kakara tekemästä jotain tyhmää tai hiljennetään se tyhjänpäiväinen leukojen louksutus.
On lapsia, joihin ei tehoa tuo että viedään omaan huoneeseen rauhottumaan. Minun tyttöseni se ei siellä pysynyt ja jos pysyi, huuteli mielipiteensä oven läpi. Raivostuttavaa! Edes se, että minä, aikuinen, poistun paikalta, ei auttanut: lapsi tuli perässä ulos asti, tai huusi lukitun sauan oven takana (noudatin asiantuntijoiden ohjeita ja menin saunaan lukkojen taakse, etten hermostu kun tyttöön ei mikään tehonnut, asia oli loppuunkäsitelty, mutta hän halusi vielä selvittää ja selittää ym ym... loputtomiin ja niin kierrettiin ympyrää saman asian ympärillä) ja siinä se likka huusi oven läpi: "niin mutta minun mielestäni... minä haluan selvittää tämän asian.."
Että ne asiantuntijoidenkaan neuvot eivät niin fiksuja aina ole, jos ei nämä maallikoidenkaan.
Onneksi te aikuiset vedätte yhtä köyttä, ette mattoa toistenne jalkojen alta.
Kun on hyviä hetkiä ja hyviä päiviä, pitäisi muistaa erikseen siitä mainita ja kiittää. Se varmaan kannustaa hyvään käytökseen.
Suklaavanukas-jälkiruoka-episodit vältät, kun et osta vähään aikaan hyvää jälkiruuaksi. Kun sitä lapsi kysyy, perustele selkeästi, että nyt ei osteta, koska kinuat sitä jo ennen ruokaa enkä jaksa tapella asiasta.
Meillä on pahimpiin tilanteisiin tepsinyt se, että riekkuva lapsi on otettu tiukasti syliin pakettiin ja pidetty siinä, kunnes rauhoittuu. Vanhempi (nyt 9v.) oli n.6-vuotias, kun viimeksi tarvittiin tätä keinoa, ja kyllä siinä hiki virtasi niin pojalla kuin äidilläkin ja selitykset, kuinka on hiki ja nälkä ja pissahätä ja vaikka mikä. Pissahätään totesin vain, että pissit housuihisi sitten, jos niin kova hätä on. (ei muuten pissinyt).Poika yritti kiemurrella, nipistellä, jopa purrakin, mutta onnistumatta. Kun hän huomasi, että raivotakin voi, mutta siitä ei ole mitään tulosta, rauha palasi hyvin nopeasti. Nuorempi 4,5 -vuotias on vasta tämän tien alussa, mutta huvittavaa on, kuinka hänelläkin on aina pissahätä tai nälkä tai väsyttää, kun pidetään kiinni. Muihin tilanteisiin on käytetty ja on riittänytkin tiukka katsekontakti ja "nyt riittää". Omaan huoneeseen lähettäminenkin toimii joskus, mutta on tilanteita, jolloin on parempi ottaa syliin raivoamaan, kuin eristää.