Olen 30-vuotias akateemisesti koulutettu nainen, jolla pitäisi periaatteessa olla elämässä kaikki hyvin vaan kun ei ole. Elämässäni on ollut paljon epäonnea työ- ja rakkauselämässä.
Ylemmästä korkeakoulututkinnostani huolimatta en ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa vaan olen joutunut tyytymään pätkätöihin ja joskus jopa koulutustani vastaamattomiin hanttihommiin. Tämän kaiken olen kokenut hyvin turhauttavana.
Rakkauselämässäni on ollut vielä työelämääkin enemmän epäonnea. Minulla ei ole takanani yhtään varsinaista seurustelusuhdetta. Minusta tuntuu, etteivät miehet välitä minusta, koska olen 180-senttinen ja satakiloinen amatsoni jonka naamakin on hieman kirveellä veistetty. Haluaisin kuitenkin elämänkumppanin, mutta olen jo monta kertaa ollut luopumassa toivosta.
Kokemani epäonni työ- ja rakkauselämässä on saanut minut toisinaan ajattelemaan, että olisi parempi maata turvallisesti haudassa kuin taistella tässä kovassa maailmassa. Itsemurhaa en kuitenkaan vakavammin pohtinut ennen viime joulun aikaa, jolloin vaivuin yllättäen syvään masennukseen enkä nähnyt elämälläni enää mitään tarkoitusta. Tunsin tulleeni tieni päähän. Masennustani pahensi vielä pimeä ja synkkä vuodenaika.
Matkustin joulunviettoon vanhempieni luokse, ja mielessäni vahvistui ajatus, että päättäisin päiväni heti joulun jälkeen välipäivinä. Odotin vain sopivaa tilaisuutta. Tein myös päätöksen, että tekisin itsemurhani hirttäytymällä, koska isälläni on paljon tarkoitukseen soveltuvaa talousköyttä.
Viattomien lasten päivänä ( 28.12. ) vanhempani lähtivät kyläilemään tuttaviensa luokse, ja katsoin sopivan tilaisuuden tulleen elämäni lopettamiseen. Hain ulkorakennuksesta köyttä, kirjoitin vanhemmilleni jäähyväiskirjeen ja menin suihkuun, koska halusin lähteä tuonpuoleiseen puhtaana. Suihkun jälkeen katsoin itseäni kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin näkeväni itseni viimeistä kertaa elävänä. Samalla tunsin suurta helpotusta. Pian olisin kuollut eikä tarvitsisi huolehtia enää mistään.
Peseydyttyäni kiinnitin köyden huoneeni verhotankoon ja tein hirttosilmukan. Pyrin tekemään kaiken mahdollisimman huolellisesti. Sitten nousin jakkaralle ja asetin hirttosilmukan kaulaani. Kiristin sen mahdollisimman tiukalle. Tämän jälkeen sanoin " hyvästi paha maailma " ja potkaisin jakkaran altani, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Hirttoköysi irtosi verhotangosta ja putosin jaloilleni maahan. Olin tietenkin häkeltynyt ja samalla mieleeni tuli epäilys koko itsemurhahankkeen mielekkyydestä. Ajattelin, että köyden irtoaminen oli merkki siitä, ettei minun aikani lähteä ollut vielä koittanut. Vaikka en ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä enkä kuulu kirkkoon, niin ajattelin jopa Jumalan tai jonkin korkeamman voiman puuttuneen asiaan.
Köyden irtoaminen sai minut nopeasti luopumaan itsemurha-aikeestani. Niinpä pukeuduin nopeasti, vein köyden takaisin ulkorakennukseen ja hävitin vanhemmilleni kirjoittaman jäähyväiskirjeen. Samalla häpesin koko itsemurhayritystäni.
Olen jälkeenpäin ajatellut minkä järkytyksen olisin tuottanut vanhemmilleni. Hehän olisivat löytäneet minut roikkumassa alastomana huoneeni verhotangosta. Kasvoni olisivat olleet sinipunertavat, silmäni laajentuneet kauhistuttavasti ja kieleni työntynyt ulos suusta. Mahdollisesti olisin myös virtsannut tai ulostanut alleni. Se ei olisi totisesti ollut mikään kaunis näky. Poliisien epämiellyttävänä tehtävänä olisi ollut irrottaa ruhoni hirttoköydestä. Sitten ruumiini olisi peitetty jollain suojapaperilla ja viety ruumishuoneelle. Siellä minulle olisi tehty ruumiinavaus, jossa tukkani olisi skalpeerattu, kalloni sahattu auki, aivoni punnittu, viipaloitu ja tutkittu, rintalastani levitetty auki ja selkärankani hakattu halki. Sisäelimeni olisi tutkittu yksitellen ja palautettu sen jälkeen sekalaisessa järjestyksessä ruumiiseen, ja ruumiinavausviillot olisi ommeltu kiinni. Tämän jälkeen hautaustoimiston väki olisi puettanut ruumiini johonkin kaapuun ja asettanut sen ahtaaseen ruumisarkkuun. Sitten olisivat seuranneet pateettiset hautajaiset joiden päätteeksi kookas ruhoni olisi laskettu maan poveen matojen syötäväksi.
Jos itsemurhayritykseni olisi onnistunut, olisin nyt ollut jo melkein kaksi kuukautta " six feet under ", mutta onneksi yritykseni ei onnistunut. Olen nyt jälleen saamassa elämänuskoani takaisin, ja ajattelen, että yksi huonokin päivä elossa on parempi kuin lukematon määrä päiviä kuolleena.
En ole kertonut itsemurhayrityksestäni vanhemmilleni enkä muillekaan läheisilleni, koska pidän asiaa niin järkyttävänä, ettei sen kertominen tuottaisi kenellekään läheiselleni muuta kuin pahaa mieltä.
Toivon hartaasti, etteivät masennus ja itsemurha-ajatukset saa minua enää koskaan uudelleen valtaansa. Jos saavatkin, niin yritän hankkia apua. Olen aina ollut periaatteessa sitä mieltä, ettei itsemurha ole oikein, mutta masennuksen vallassa olin jo luopunut tuosta periaatteestani.
Sanon vielä lopuksi, että ITSEMURHA ON VÄÄRIN, koska tekijä tuottaa siinä niin paljon surua ja tuskaa läheisilleen. En voi pitää mitenkään varmana sitäkään tuoko itsemurha tekijälleenkään helpotusta. Jos taivas ja helvetti ovat olemassa, on hyvin mahdollista, että minunkin sieluni olisi joutunut helvettiin paistumaan, jos itsemurhayritykseni olisi onnistunut. Jos taas jälleensyntyminen olisi totta, olisin ehkä rangaistuksena itsemurhasta syntynyt seuraavassa elämässäni vaikka sittisontiaiseksi. Mene ja tiedä. Jos ihmisellä ei ole tietoisuutta kuoleman jälkeen, itsemurha voi ehkä olla tekijälleen subjektiivisessa mielessä helpotus, mutta se ei tee itsemurhaa sen oikeutetummaksi ratkaisuksi. On aina ajateltava muitakin kuin itseään. Ymmärrän kyllä, että syvästä masennuksesta kärsivä ihminen ei kykene ajattelemaan muuta kuin omaa tuskaansa. Synkimmänkin pimeyden keskelle voi kuitenkin tulla valonpilkahdus, jokin merkki siitä, että elämän on silti jatkuttava. Hirttoköyden irtoaminen oli minulle tuollainen merkki. Se tuli sananmukaisesti viime hetkellä.
Ylemmästä korkeakoulututkinnostani huolimatta en ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa vaan olen joutunut tyytymään pätkätöihin ja joskus jopa koulutustani vastaamattomiin hanttihommiin. Tämän kaiken olen kokenut hyvin turhauttavana.
Rakkauselämässäni on ollut vielä työelämääkin enemmän epäonnea. Minulla ei ole takanani yhtään varsinaista seurustelusuhdetta. Minusta tuntuu, etteivät miehet välitä minusta, koska olen 180-senttinen ja satakiloinen amatsoni jonka naamakin on hieman kirveellä veistetty. Haluaisin kuitenkin elämänkumppanin, mutta olen jo monta kertaa ollut luopumassa toivosta.
Kokemani epäonni työ- ja rakkauselämässä on saanut minut toisinaan ajattelemaan, että olisi parempi maata turvallisesti haudassa kuin taistella tässä kovassa maailmassa. Itsemurhaa en kuitenkaan vakavammin pohtinut ennen viime joulun aikaa, jolloin vaivuin yllättäen syvään masennukseen enkä nähnyt elämälläni enää mitään tarkoitusta. Tunsin tulleeni tieni päähän. Masennustani pahensi vielä pimeä ja synkkä vuodenaika.
Matkustin joulunviettoon vanhempieni luokse, ja mielessäni vahvistui ajatus, että päättäisin päiväni heti joulun jälkeen välipäivinä. Odotin vain sopivaa tilaisuutta. Tein myös päätöksen, että tekisin itsemurhani hirttäytymällä, koska isälläni on paljon tarkoitukseen soveltuvaa talousköyttä.
Viattomien lasten päivänä ( 28.12. ) vanhempani lähtivät kyläilemään tuttaviensa luokse, ja katsoin sopivan tilaisuuden tulleen elämäni lopettamiseen. Hain ulkorakennuksesta köyttä, kirjoitin vanhemmilleni jäähyväiskirjeen ja menin suihkuun, koska halusin lähteä tuonpuoleiseen puhtaana. Suihkun jälkeen katsoin itseäni kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin näkeväni itseni viimeistä kertaa elävänä. Samalla tunsin suurta helpotusta. Pian olisin kuollut eikä tarvitsisi huolehtia enää mistään.
Peseydyttyäni kiinnitin köyden huoneeni verhotankoon ja tein hirttosilmukan. Pyrin tekemään kaiken mahdollisimman huolellisesti. Sitten nousin jakkaralle ja asetin hirttosilmukan kaulaani. Kiristin sen mahdollisimman tiukalle. Tämän jälkeen sanoin " hyvästi paha maailma " ja potkaisin jakkaran altani, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Hirttoköysi irtosi verhotangosta ja putosin jaloilleni maahan. Olin tietenkin häkeltynyt ja samalla mieleeni tuli epäilys koko itsemurhahankkeen mielekkyydestä. Ajattelin, että köyden irtoaminen oli merkki siitä, ettei minun aikani lähteä ollut vielä koittanut. Vaikka en ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä enkä kuulu kirkkoon, niin ajattelin jopa Jumalan tai jonkin korkeamman voiman puuttuneen asiaan.
Köyden irtoaminen sai minut nopeasti luopumaan itsemurha-aikeestani. Niinpä pukeuduin nopeasti, vein köyden takaisin ulkorakennukseen ja hävitin vanhemmilleni kirjoittaman jäähyväiskirjeen. Samalla häpesin koko itsemurhayritystäni.
Olen jälkeenpäin ajatellut minkä järkytyksen olisin tuottanut vanhemmilleni. Hehän olisivat löytäneet minut roikkumassa alastomana huoneeni verhotangosta. Kasvoni olisivat olleet sinipunertavat, silmäni laajentuneet kauhistuttavasti ja kieleni työntynyt ulos suusta. Mahdollisesti olisin myös virtsannut tai ulostanut alleni. Se ei olisi totisesti ollut mikään kaunis näky. Poliisien epämiellyttävänä tehtävänä olisi ollut irrottaa ruhoni hirttoköydestä. Sitten ruumiini olisi peitetty jollain suojapaperilla ja viety ruumishuoneelle. Siellä minulle olisi tehty ruumiinavaus, jossa tukkani olisi skalpeerattu, kalloni sahattu auki, aivoni punnittu, viipaloitu ja tutkittu, rintalastani levitetty auki ja selkärankani hakattu halki. Sisäelimeni olisi tutkittu yksitellen ja palautettu sen jälkeen sekalaisessa järjestyksessä ruumiiseen, ja ruumiinavausviillot olisi ommeltu kiinni. Tämän jälkeen hautaustoimiston väki olisi puettanut ruumiini johonkin kaapuun ja asettanut sen ahtaaseen ruumisarkkuun. Sitten olisivat seuranneet pateettiset hautajaiset joiden päätteeksi kookas ruhoni olisi laskettu maan poveen matojen syötäväksi.
Jos itsemurhayritykseni olisi onnistunut, olisin nyt ollut jo melkein kaksi kuukautta " six feet under ", mutta onneksi yritykseni ei onnistunut. Olen nyt jälleen saamassa elämänuskoani takaisin, ja ajattelen, että yksi huonokin päivä elossa on parempi kuin lukematon määrä päiviä kuolleena.
En ole kertonut itsemurhayrityksestäni vanhemmilleni enkä muillekaan läheisilleni, koska pidän asiaa niin järkyttävänä, ettei sen kertominen tuottaisi kenellekään läheiselleni muuta kuin pahaa mieltä.
Toivon hartaasti, etteivät masennus ja itsemurha-ajatukset saa minua enää koskaan uudelleen valtaansa. Jos saavatkin, niin yritän hankkia apua. Olen aina ollut periaatteessa sitä mieltä, ettei itsemurha ole oikein, mutta masennuksen vallassa olin jo luopunut tuosta periaatteestani.
Sanon vielä lopuksi, että ITSEMURHA ON VÄÄRIN, koska tekijä tuottaa siinä niin paljon surua ja tuskaa läheisilleen. En voi pitää mitenkään varmana sitäkään tuoko itsemurha tekijälleenkään helpotusta. Jos taivas ja helvetti ovat olemassa, on hyvin mahdollista, että minunkin sieluni olisi joutunut helvettiin paistumaan, jos itsemurhayritykseni olisi onnistunut. Jos taas jälleensyntyminen olisi totta, olisin ehkä rangaistuksena itsemurhasta syntynyt seuraavassa elämässäni vaikka sittisontiaiseksi. Mene ja tiedä. Jos ihmisellä ei ole tietoisuutta kuoleman jälkeen, itsemurha voi ehkä olla tekijälleen subjektiivisessa mielessä helpotus, mutta se ei tee itsemurhaa sen oikeutetummaksi ratkaisuksi. On aina ajateltava muitakin kuin itseään. Ymmärrän kyllä, että syvästä masennuksesta kärsivä ihminen ei kykene ajattelemaan muuta kuin omaa tuskaansa. Synkimmänkin pimeyden keskelle voi kuitenkin tulla valonpilkahdus, jokin merkki siitä, että elämän on silti jatkuttava. Hirttoköyden irtoaminen oli minulle tuollainen merkki. Se tuli sananmukaisesti viime hetkellä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minäkin yritin lääkkeiden kanssa. Olin mökillä, otin unilääkkeitä. Nukahdin ja olin lähtenut ulos ja metsään, oli talvi ja pakkanen. Ihme kun en ollut jäille mennyt, sinne olisin varmasti jäänyt. Samosin yön pimeydessä synkässä metsässä. Näin jossain vaiheessa väläyksen, että olin metsässä. Olin aivan likomärkä ja sakea luminen metsä. Monta tuntia siellä enkä tiedä missä. (Omaisten kertoma)
Vaaleansiniset olennot leijailivat ja puhuivat minulle, ohjasivat tielle jossa oli katuvalot.
Näin paljon noita henkisiä valoja, ne keskustelivat, uinuivat kuin halkopinossa ja säteilivät vaalaensinistä valoa. Liikehtivät kuin revontulet. Seisoin jossain tienristeyksessä. Postilaatikko, nuo valot liekehti ja puhuivat minulle, jotenkin ne myös lämmittivät minua etten paleltunut.
Heräsin terveyskeskuksesta, sain lähetteen mielisairaalaan. Vapaehtoinen pakko oli mennä sinne. Olin muutaman päivän sekaisin ja itkin omaa kurjaa olemusta.
Mielisairaalassa löysin vertaistukea. En ollut yksin, oli muitakin samanlaisia masentuneita henkilöitä.
Olin 4 viikkoa siellä ja lähdin omasta pyynnöstä pois. Kuljin psykologin luona 2 vuotta. Hiljalleen aloin pästä elämän polkuun kiinni.
Luin masennusta käsittelevää kirjallisuutta. Sieltä löysin itseni ja itkin ja luin, luin monta kertaa nuo kohdat. Kun ei masennuksessa muista mitään, mitä on lukenut. Tarina on pitkä, miin on myös toipuminen. Itse olen päässyt elämän polulle takaisin. Kiitos varmaan psykologille ja itselle kovasta yrittämisestä.
Tahdon ojentaa sinulle voimaa myös parantua ja olla oma itsesi itsensä kanssa. Olla juuri sellain kun on. Ei tarvitse elää toiselle vaa n itselle ja nauttia tästä ja nyt..... Voimaa ja jaksamista, toivut kyllä........
Siskoltani tämä onnistui.Samanlainen tarina.Viikon eli koomassa ja sitten kuoli.Jätti jälkeensä valtavan surun, pojan vei mennessään.Kiitos kun kirjoitit.
Mut ei voi kun lapsilla ei ois ketään, jos minua ei ois.
Oletko hakenut apua????????????
Sinulla on kaikki miksi elää. Lapset mainitsit.
He jos kukaan tarvitsevat äitiä.
Neuvo.............. hakeudu hyvän psykiatrisen lääkärin puheille. Kuopiossa on sellainen... en muista nimeä,,,,, mut voisin kaivaa sen jostain.. Itse sain hyvän lääkityksen hänen kautta. Sitten olisi hyvä jutella erityisen hyvän psykologin kanssa. Niitä harvassa varmaan.....
Olin tuolloin rajamailla. Nyt elossa mukana ja elämä on elämää mitä arvostan... Olisin halukas auttamaan jos mahdollista. Masennuksesta selviää, vaikka siinä tilassa on toivoton...... jaksamista......
[email protected]
Kaikki ei vaan tiedä sitä.
Tarkoitukset on usein meille tuntemattomia mutta
ne on olemassa ja ehkä ne vielä joskus selviää meille.
Muistathan nyt hakeutua hoitoon HETI kun alkaa tuntumaan
siltä,aina mielummin ennemmin kuin liian myöhään..
Ymmärrän todella hyvin kaiken tuon mitä
kerroit,voisi sanoa että tiedän mistä puhut.
Kuule kirjoita mulle: [email protected]
Haluisin jutella sun kanssa.
Siis mä olen varma, että TÄMÄ TEKSTI ON OLLUT TÄÄLLÄ AIKAISEMMINKIN!
MENE MUUALLE PROVOILEMASTA!