Tuleekin jo unohdettua monesti että elämästäni puuttuu jotain?rakkaus?rakastelu!Monet vuodet on jo tätä liittoa eletty,koskaan ei niin villiä ole rakkaus elämä ollutkaan ja lasten myötä se onkin kadonnut kokonaan...siis ihan kokonaan.Minä olen jo ajat sitten lopettanut odottamisen,yrittämisen.Niin enpä tuota enään osaa edes yrittää.Osaisinkohan oikeasti rakastellakaan enään.Uskomatontako?Ehkä mutta reilusti kolme vuotta on kulunut ilman kosketuksia,ilman rakasteluja.
Vierasta naista ei miehellä mielestäni ole,mutta mielestäni hän on "rakastunut lähinnä naiskuviin,netissä lehdissä jne.Joskus rakastelimme paljonkin kun katsottiin erottisia elokuvia,mutta ei ilman elokuvia rakasteluakaan.Aika patti tilanne?eikö?Tuntuu hullulta sekin että kauniiksi on minuakin haukuttu ja kroppakin ns:normaali.Mistä ihmeestä voi johtua rakastuminen miehellä naisten kuviin?Onko se vain helpompaa?Onko ketään kaltaistani naista?Miestä?Tuliko tilanteeseen jotain ratkaisua?Niin meillä ei ole kyllä edes keskusteltukaan asiasta muutamiin vuosiin.
Vierasta naista ei miehellä mielestäni ole,mutta mielestäni hän on "rakastunut lähinnä naiskuviin,netissä lehdissä jne.Joskus rakastelimme paljonkin kun katsottiin erottisia elokuvia,mutta ei ilman elokuvia rakasteluakaan.Aika patti tilanne?eikö?Tuntuu hullulta sekin että kauniiksi on minuakin haukuttu ja kroppakin ns:normaali.Mistä ihmeestä voi johtua rakastuminen miehellä naisten kuviin?Onko se vain helpompaa?Onko ketään kaltaistani naista?Miestä?Tuliko tilanteeseen jotain ratkaisua?Niin meillä ei ole kyllä edes keskusteltukaan asiasta muutamiin vuosiin.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Että jotenkin luulen ettei hän kiihotu/kykenisi?rakasteluun ilman näitä elokuva ynm juttuja.Mutta onko näin?miksi?
..tuntuupa tutulle.. aikanani elin vuosia avioliitossa kyseenlaisen miehen kanssa. Alkuunsa seksielämämme oli ns.normaalia. Sitten ensimmäisen lapsen synnyttyä alkoivat soittelut seksilinjoille. Ajattelin että mikäpä siinä että hakee vauhtia seksielämääme, ehkä minäkin saan jotain "uutta". Kuitenkin oma seksielämämme alkoi pikkuhiljaa hiipua. Toisen lapsen kuitenkin saimme aikaiseksi. Soittelu linjoille kiihtyi ja samalla puhelinlaskut huimasti nousta vastaavasti seksi elämä teki "kuolemaa". Asia alkoi vaivaamaan minua. Keskusteltiin asiasta ja siitä kuinka se loukkaa minua että hän viettää mielummin ajan linjoilla kuin minun kanssa. Tilanne rauhottui hetkeksi puhelimeen laitettiin estot. Sitten kotiimme tuli tietokone ja netti ja käännykkä. Homma ja mopo karkasi kädestä ajauduimme asian vuoksi taloudllisiin vaikeuksiin. Etsin ensin syytä itsestäni, loukatusta itsetunnostani ja uskoin kaikkiin niihin syyttelyihin jotka olivat pakottaneet hänet siihen... . kunnes jouduin toteamaan että mieheni on riippuvainen linjoista. Kylmetyin, koin inhoa, vihaa pelkoa... ei mikään helppo tilanne elää.. minustahan kaikki johtuu, olen ajanut hänet siihen!! En osaa rakastaa enkä rakastella ja uskoinkin sen.. Ne vähäisetkin tunteet häntä kohtaan lakastuivat.... Elimme samaa kotia ja jonkun ajan kuluttua elin jo omaa elämääni. Tapasin muita miehiä ja huomasin että voin vielä tuntea ja osaan jopa rakastella ( ?) Hain eroa. Ero oli helpotus molemmille. Saimme jatkaa elämäämme toisissamme riippumatta..toisiamme loukkaamatta..
Olen nyt vuoden verran ollut enemmän ja vähemmän yksin. Olen miettinyt syytä mikä ajoi aikanaan mieheni riippuvuuteen. Ehkä hänen tunteensa kuolivat ennemmin kuin tajusinkaan.. ehkä se oli aluksi vaan jännää "leikkiä" joka riistäytyi käsistä?? En todellakaan tiedä.. toivon vain että hän siitä joskus pääsisi eroon ja alkaisi elämään oikeata elämää...
En silti tuomitse niitä jotka linjoille soittelevat, lukevat seksilehtiä ja surffaavat seksisivuilla mikäli sieltä haetaan vauhtia ja virikkeitä omaan seksielämään. Mutta sen anti pitää olla molemmille osapuolille eikä toista syrjäyttävää.
Luin mielipiteitänne. En nyt keksi mitä sanoisin, mutta vaikuttaa aika hankalalta tilanteelta. Minä läksin aikoinaan kävelemään kun en saanut seksiä tarpeeksi. Nyt minulla on ollut naisia useampiakin ja elämä on ollut suorastaan mukavaa. Voitaisko vaihtaa mielipiteitä. Laittaisitte yhteystietoja niin kirjoittelisin mielelläni...
hyvä kirjoitus.mites ex-miehes nyt eron jälkeen,tiedätkö onko hänellä ollut ns:oikeita naisia?Vai näitä joihin luultavasti jäi riippuvaiseksi?
Kohtalotovereita ollaan. Paitsi että olen mies.
Meillä on sellainen tilanne, että vaimoani ei seksi kerta kaikkiaan kiinnosta. Ei missään muodossa, ei ole koskaan kiinnostanut eikä tilanne tule ikinä muuttumaankaan. Suhteessamme ei sinänsä ole vikaa, me olemme vaimoni kanssa kavereita ja meillä on ihan kivaa keskenämme. Sen takia menimme naimisiinkin. Ajattelin typerästi niin, että seksi on kuitenkin vain pieni osa suhdetta ja että jos suhde on muuten kunnossa, myös seksistä voidaan sopia. Mutta näin vuosien jälkeen voin vain sanoa, että se ei todellakaan ole niin.
Muutaman kerran vuodessa saa, armopaloja. Olen tehnyt päätöksen, että lähden tästä suhteesta, kunhan lapsi (nyt 4v) on hieman vanhempi. Ajattelin antaa lapselleni lapsuuden ehjässä kodissa. Yritän jaksaa vielä muutaman vuoden.
Seksi on tärkeä asia avioliitossa. Jollekin tärkeämpi kuin jollekin toiselle.
Itse olen elänyt avioliitossa, jossa seksin suhteen hyvät ja huonot ajat on vaihdelleet. Kun suhde on ollut hyvässä kunnossa, seksikin on ollut hyvää, kun taas on mennyt huonosti, on ollut seksittömiä vuosia, kaksi vuotta taitaa olla pisin aika ilman seksiä.
Olen ollut kauhean rakastunut mieheeni. On ollut todella vaikeaa elää välillä ilman seksiä, ilman hänen hyväilyjään, Jos olen yrittänyt lähestyä, hän on tiuskahtanut vihaisesti.
Myöhemmin on selvinnyt, että näinä seksittöminä jaksoina hänellä on ollut muita naisia.
Onneksi olen päässyt eroon siitä huumaavasta rakastamisen tunteesta. Nykyään en osaa sanoa rakastavani miestäni, olemme vain kavereita.
Sikäli tilanne on hyvä, että nykyään minulla on ihana rakastaja, jolla on kotona samanlaisia seksiongelmia, eli hänen vaimonsa ei pidä sksistä.
Hän on huomaavainen ja hyvä rakastaja.
En sitten tiedä, toiminko moraalisesti oikein vai väärin, ainakin minulla on hyvä olla nyt.
toimitko oikein?Mielestäni tavallaan kyllä.uskon että niin miehellä kuin naisella syö itsetuntoa paljon se ettei kukaan?halua.On vähän kuin vajaavainen,itse en ole osannut enkä kait rohkaistunut hakemaan suhdetta paitsi joskus vihassa tai haaveissa mielikuvituksella.Oikeastaan mitä joskus kuppiloissakin käy niin kyllä vaan useimmat miehet on aika kännissä tms.
tietääkö muuten vaimosi yhtään tuntemuksiasi?Niin ero päätös on vaikea ja vaatii rohkeutta.Itse en kyllä haluaisi erota,mutta eipä kait tämmöinen voi loputtomiin kestää,ja kun se toisen kylmyys saa niitä vihantunteita sitten.
Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta.
KOhdallani kävi 15 avioliittovuoden jälkeen niin, että suhde vain kylmeni..ei se päivässä tapahtunut..sitä ei vain jaksettu eikä huomattu hoitaa.. oli lapset , työ.. kauppa ja koti.
Etäännyttiin..ei enää tunnettu toisiamme.. apua haimme parisuhdeterapiasta, mutta liian myöhään.
KOsketus alkoi tuntua kaukaiselta..miehenäkin sitä kaipasin ja halusin antaa,,mutta se tuntuio vaan niin teennäiseltä ja kylmältä. Muuta seuraa
naisista en hakenut..koska se mielestäni oli väärin.. Mietin montakertaa, että olisi hyvä, jos olisi joku nainen, jolle puhua..kertoa tunteistaan..saada vastakaikua niihin, mutta pienellä paikkakunnalla se oli mahdotonta. Puhelinlinjat kiehtoi kokeilemaan..mutta pidättäydyin onneksini niistä..sillä sieltä varmaan kuuntelijan olisin saanut.. Uskon, että tätä kuuntelijaa monet miehet hakevat ja saavat kalliiseen hintaan.
Selibaatti kesti 3 vuotta.. nyt olemme eronneet.
Nyt on ongelma se, että osaako sitä enää olla naisen kanssa.. osaako jutella..osaako kuunnella..
osaako koskettaa... ja osaako..jos joskus tilanne tulee..rakastella.. Voitteko kuvitella..kynnys on korkealla.
Ajatus, että löytäisi naisen, jotka ovat kokeneet
samoja asioita.. hänen kanssaan voisi olla helpompi kokeilla... aloittaa..opetella kaikki uudestaan.. mutta mistä..mistä sellaisen löytää..
kenelle kerkeää kertoa nämä samat asiat kasvotusten, ennenkuin hän hulluksi noteraa ja kääntyy kannoillaan.
KErtokaa... mistä??? Kyselee aikuinen Mies..omasta mielestäni isolla M.llä ( sen verran itsetuntoa kuitenkin jäljellä)
Ps..miten ystävänne, tuttavanne, sukulaisenne ovat eroonne suhtautuneet?
Kyllä vaimo tietää eroaikeistani. Kävimme vuosi sitten pariterapiassa. Se ei ollut ainakaan meitä yhdistävä kokemus. Siellä vihdoin tajusin, kuinka eri tavalla suhtaudumme seksiin. Me vain olemme siinä asiassa täysin erilaisia. Sen takia siitä on enää täysin turha riidellä tai edes keskustella. Minä menin väärän ihmisen kanssa naimisiin.
En minäkään haluaisi erota. Vaikeinta erossa on lapsi ja hänen takiaan en nyt ole eroamassa muutamaan vuoteen. Mutta kyllä erossa on vaikeaa myös se, että joudun aloittamaan eron jälkeen koko yksityiselämän alusta.
Mitä, jos lähtisit miehesi kanssa pariterapiaan? Kysyisit siellä mieheltäsi aivan suoraan, että mitä hän oikein aikoo?
Taitaa meitä paljon olla, sekä naisia että miehiä, joilla näitä ongelmia. Itse olen nyt jo eronnut, mutta kertomasi kuulosti tutulta. Kynnys tutustua ja aloittaa mitään uutta on suuri. Vaikka elin vuosia täysin platonisessa suhteessa, ei silti nyt eron jälkeen tulisi mieleenkään ruveta mitään yhden illan suhteita harrastamaan. Ravintolat ja muut käyty läpi, sieltä ei kyllä mitään varteen otettavaa seuraa löydy. Mutta mistä, se onkin hyvä kysymys!
Ei se ravintoloist löydy.. sen uskon..en tosin ole sitä kokeillut..olen sen vain niin monen kuullut sanovan..ja hyväoppinen kun olen.. uskonut sen..
Patitilanne tämä on.. mieli tekisi.. mutta ei kenenkansa tahansa.. ja mistä tietää..mitä sitä tilatessaan saa.
Luulen, että jos olisi joku samat polut tallannut..hän ymmärtäisi tilanteen..ja jos vielä olisi samassa tilanteessa..entistä paremmin..
mutta mistä??
Kyllähän se uskallusta vaatii myös aloittaa tutustuminen toiseen. Ehkä sitä asettaa sekä toiselle että itselle liian suuria odotuksia. Toisaalta ei viitsisi enää hukata aikaansa mihinkään " joutavaan". Minä ainakin jotenkin luotan ensi tunteeseen paljon, jos ei heti edes jollain tasolla kolahda, niin antaa olla. Välillä miettii pitäisikö kriteerejään laskea, mutta...Enkä nyt tosiaan tarkoita mitään ulkonäöllisiä seikkoja vaan ihan muita avuja. Olisihan se ihanaa löytää ns. sielunkumppani, mutta onkohan sellaista edes olemassa. Ja pelottaa jos sellaisen tapaisikin, niin kestääkö sekään sitten. Osaako sitä välttää entisiä virheitä uudessakaan suhteessa??
On totta, että kynnys on korkealla lähteä uutta suhdetta luomaan.. muistuu lapsuus mieleen.." helppo se isän oli äiti ottaa kun tuttu oli, mutta minä vieraisiin joudun lähtemään"
Mutta oletkos koskaan ajatellut, että jos ei mitään suhdetta lähtisikään luomaan,, tutustuisi, mahdollisesti ystävystyisi vuosien saatossa.. ja nauttisi vain niistä hetkistä joita saisi.. tallentaisi ne aarteiden arkkuun..
Minulla ongelmana tässä on nyt sen ensimmäisen askeleen ottaminen.. Nuorena mentiin pyytämään tupakkaa tytöiltä.. oli jotain sanottavaa, mutta nyt kun ei polta..ei sitäkään asiaa ole..
Kerro mulle.. miten se nyt pitäisi aloittaa..
terveisin Miesnäkökulmaa
Niin kyllähän sitä voisi hitaastikin tutustua, mutta omalla kohdalla ei taida onnistua. Tarkoitan siis jos tuntee vetoa toiseen niin kyllä minä aika nopeasti haluaisin tietää voiko siitä jotain tulla vai ei. Hölmöä ehkä, mutta... En tarkoita että heti pitäisi tietää, mutta kyllä sen tunteen pitää tulla. Vaikea selittää näin, mitä tarkoitan mutta luotan omiin tunteisiini aika paljon.
Neuvoja hankala antaa sinullekaan. Helppo olisi sanoa että ole rohkea, mitä siinä menettää. Mutta kun ajattelee omalle kohdalle, niin kyllä se ensi askeleen ottaminen on todella vaikeaa. Minulla ainakin on rimakauhua jo pelkästä ajatuksesta...Pelko, että pilaa kaiken mitä jo syntynyt olisi varmaan suuri. Ja jotenkin naisena aina odottaa että mies tekisi sen ensimmäisen siirron- TODELLA hölmöä ajatella niin eikös vaan!!!!!
.. olen törmännyt minäkin... pitäisi heti tuntea jotain ja tietää.. Olenkin tässä opetellut ottamaan hitaasti ja totutellut asiaan "hitaasti hyvää tulee jos on tullakseen". Mihinkä tässä loppujen lopuksi on kiire, valmiissa maailmassa? Vaikka yksinkään ei ole hyvä ja kiva olla olen päättänyt katsella ja kuulostella ihan rauhassa mitä elämä tuo tullessaan. Pitää vaan oppia jarruttelemaan itseään. Ehkä ne muutamat orastavat suhteet vuoden varrella ovatkin kaatuneet hoppuiluuni. Täytyy luottaa itseensä siinämäärin että on osannut ottaa opikseen menneistä.Kyllä tuolla jossain suuressa maailamssa on meille kaikille se joku.Ihan varmasti on koska minäkin olen täällä sitä "jokua" varten =0)
miten pääsisi tuohon "vaiheeseen"??? Olen yrittänyt, ja välillä osannutkin, ottaa vähän rennommin. Tuntuu vain välillä että kauheaa jos onkin loppuelämänsä yksin...Mutta kaipa se aika sitten tekee tehtävänsä tässäkin asiassa ja osaa päivän kerrallaan mennä ja nauttia elämästä sellaisena kuin se on.
Aika tekee tehtävänsä. Menneistä pitää oppia myös tässä asiassa. Hankalaahan se on kun luonteen laatu on mitä on. Ja kun on vielä sama periaate kuin sinullakin että miehen pitäisi tehdä se eka liike. Odottelu on ihan hirveetä.... Mutta malttia se on valttia =0)
Edeleenkin peräänkuulutan sitä, että onko se " pariutuminen " asia jota haetaan. Eikö olisi helpompaa hyväksyä se,,että on vain toisen kanssa.. vaikka hetkittäin ja nauttii niistä hetkistä.
Siitä ensimmäisestä siirrosta. ,, miksi sen pitää olla mies..eikö nainen sitä siirtoa voi tehdä samalla tavalla. Kyllä voi.. Nyt on vain kysymys siitä kuka on mahdollinen " häviäjä" jos siirto meneekin vikaan. Onko niin, että te naiset ette uskalla ottaa tätä häviäjän roolia.. vaikeaa se varmaan on..ehkä vaikeampaa kuin miehelle..luulen niin. Perustelen tämän sillä että nainen yleensä on tavoitellumpi osapuoli.. ja tuleeko siinä tappiotilanteessa asetelma tai ajatus.." en kelpaakkaan naisena " ?? mitä mieltä olette..
Miehenä tappio on helpompi niellä,,ehkä näin on.
Mutta nyt se ensimmäinen siirto:
Olisitteko valmiit aloittamaan minun kanssa..
näillä eväillä, joita nyt repussamme on??
Tässä se oli... ensimmäinen siirto.. kuka tekee toisen?
tintti.tii@suomi24
No rohkea rokan syö...tai sinultahan tässä nyt ensin rohkeutta kysytään.. [email protected]
Olen sanaton..yllättynyt.. siis se eka siirto onnistui ja vielä kahden kanssa..
Kiitos teille molemmille.. lisäkään ei pahaa tee..
Täytyy tosissani sanoa..että pieni jännitys oli..
ajatelkaa..siis toisaalta voisi kuvitella..että mitä menetettävää... muta teeppä tämä live-elämässä ja vielä tarkoitusperän kanssa..ja jos siitä pakit tulee...se syö miestä.
kirjoitellaan katsotaan mitä elämä tullessaan tuo.. ja jos vaikka 100 vuoden päästä.. vaikka
porukalla tavattais..
Terv. Miesnäkökulmaa
hei!mielenkiinnosta?oletteko kirjoitelleet?
No kyllä sinäkin voisit kertoa vaimollesi näistä aikeistas. Oletko koskaan kysynyt häneltä miksi hän ei halua rakastella?
Tämä keskustelu on erittäin hyvä ja minua koskettava. Erilaisia "kylmiä jaksoja" on ollut meilläkin 11 vuotisessa avioliitossamme, joten tiedän kyllä miten vaikeaa yhteiselo silloin on. En vain tiedä syytä siihen kylmyyteen, joka välillä laskeutuu välillemme. Kun on seksitön kausi menossa, olemme kuin sisko ja veli tai kaverukset. Aikansa sitäkin kestää kunnes pinna kiristyy ja kuppi menee nurin, yleensä minulla, olenhan se herkempi osapuoli.
Jo vuosia sitten pohdin eroa vakavasti. Minun ajatukseni on ollut samalainen kuin sinun, Jaakko: olisi niin mukava tarjota lapsille lapsuus ehjässä kodissa. Olet varmaan pohtinut asiaa erittäin paljon ja tehnyt päätöksesi parhaan ymmärryksesi mukaan.
Itsekin olen aina ajatellut niin, että sitten kunhan lapset ovat isompia, he selviävät erosta paremmin. Nyt lapseni ovat 8 ja 6, eivätkä he vieläkään ole taropeeksi isoja, mielestäni. Niin pieniä ja haavoittuvia vieläkin. JA kun ovat isompia edessä onkin sitten jo murrosikä, jolloin vanhempien ero voi olla erityisen koetteleva.
Väsyneenä, kyllästyneenä ja uupuneena puhuin suuni puhtaaksi ja vein eropaperit. Nyt olisi aika ottaa seuraava askel, mutta vaikuttaa siltä, että olen taas valmis "odottamaan hetken". Minun odottamiseni syy ja ainut syy ovat lapset, muuten tiedän pärjääväni ja selviäväni. VAikka tiedän niin monen lapsen selvinneen erosta hyvin, en taida vielä(kään) olla valmis ottamaan sitä riskiä. Lapsillamme on nyt hyvä ja turvallinen koti, jossa heitä kuunnellaan ja kunnioitetaan. Ja mikä hassuinta, he yhä kuvittelevat, että me vanhemmat rakastamme toisiamme. En ole valmis vielä rikkomaan tätä kuviota, mutta suurin kysymys onkin: milloin on oikea hetki???
Tuon kysymyksen huudan tyhjyyteen, sillä tiedän, että kukaan muu kuin minä itse ei minulle vastausta siihen suo.
Voimia ja valoa tulevaan syksyyn, meille kaikille.
Seksittömyys näyttää nostavan mieleen hyvin samanlaisia tuntemuksia. Monet kirjoituksesi osat olisivat voineet olla aivan yhtä hyvin minun kirjoittamiani.
Erosta tulee hyvin hankala asia, jos sitä pohtii lasten kannalta. Sitä sopivaa aikaa ei koskaan ehkä tulekaan, niinkuin kirjoitit. Jossain vaiheessa lapsi on liian nuori ymmärtämään, että ero ei ole sama asia kuin lapsen hylkääminen. Jossain vaiheessa naapurilapsista on tullut tärkeitä ja ero ja muutto siinä vaiheessa hajoittaisi kodin lisäksi sen tärkeän kaveripiirin. Jossain vaiheessa lapsi tarvitsee vanhempiaan taustatueksi. Joskus taas... Tuo ajatuskulku ei lopu koskaan. Minulle on tullut ehkä liiankin selväksi se, mitä tarkoitetaan vanhemman vastuulla.
Tällaisen seksiongelman kanssa eläminen on hyvin raastavaa. Jos elämä olisi jatkuvaa riitelyä, ero olisi helpotus myös lapselle. Mutta kun tämä ei ole sellaista. Tämä on elämää vähän niin kuin sisarena ja veljenä, niinkuin kuvasit. Sulassa sovussa elelemme. Teemme yhdessä kotityöt ja leikimme lapsen kanssa, kunnes laitamme hänet nukkumaan. Sitten katsommekin tv:tä tai luemme tai toinen lähtee iltakävelylle. Sitten menemme nukkumaan eri huoneisiin. Sellainen on meidän arki.
Sitten pinna kiristyy vähitellen ja lopulta kuppi kaatuu. Siitä seuraa pari tuntia kestävä riita ja sen jälkeen palaammekin normaaliin päiväjärjestykseen. Seksittömään arkeen.
Minä en vain enää tiedä, tästä turhautumisesta on tullut pysyvä olotila.
...oman liiton aikana turhautumiseen tottuminen. Tunteiden puuttuminen jopa itseään kohtaan. Se että siitä tuli ns. normaali olotila. Ennen kuin sinulla on tunteita itseäsi kohtaan on vaikeaa lähteä. Halu jatkaa elämää... Teillä on olemmilla siihen oikeus.. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ja hukkaan heitettäväksi. Useimmiten lapsi sopeutuu uusiin tilanteisiin..Aikuinen on se joka pelkää muutoksia. Pelkää ottaa sitä lopullista vastuuta omasta elämästään. Olla yksin, ilman sitä turhautunutta olotilaa. Olotilaa joka nyt on tuntuu turvallisemmalta kuin se ettei tiedä mitä on olla ilman sitä. Monimutkaista..... mutta niinhän se elämä aina on =0)
Kirjoitit vastuun ottamisesta omasta elämästä. Kuinka helppoa onkaan välttää vastuun ottaminen siirtämällä omat ongelmat itsensä ulkopuolelle!
Selittää omaa eroamisen pelkoaan sillä, että lapsi on liian pieni kokemaan eron. Selittää omaa muutoksen pelkoaan sillä, että lapselle ei tee hyvää kokea suuria muutoksia kovin pienenä. Selittää omaa yksinäisyyden pelkoaan sillä, että lapsi kaipaa kumpaakin vanhempaansa jokapäiväisessä arjessa. Selittää omaa syyllisyyttään sillä, että minun seksuaalisuus ei voi olla lapseni hyvinvointia tärkeämpää. Kyllä tässä täytyy hyvin tarkasti miettiä, mitkä eroamiseen liittyvät esteet kuuluvat oikeasti minulle ja mitkä lapselle.
Niinkuin kirjoitin aiemmin, tämä turhautuminen purkautuu silloin tällöin raivostumisina. Kun mielestään antaa toiselle aikaa ja kun samalla näkee, että mitään muutosta ei ole tapahtumassa. Ja on koko ajan tunne, että elämä menee hukkaan. Että en elä täyttä elämää ja että sen takia elämä jää minulle velkaa. Minä tiedän hyvin, että sellaista elämää ei kannata elää. Elämä ei tule ikinä maksamaan minulle velkaansa. Ja kun velkamäärä kasvaa riittävän suureksi, katkeroidun.
En usko, että avioero johtaisi mihinkään ihmeelliseen onnelaan. Kyllä erosta seuraa suru, luopumisen tuska. Kyllä siellä joutuu kokemaan yksinäisyyden ja aluksi varmasti myös elämän päämäärättömyyden ja tyhjyyden. Mennä illalla kotiin, jossa odottaa tyhjät seinät. Istua yksin sohvalla miettimässä, että mitähän sille lapselle kuuluu. Ei se mikään onnela kyllä ole. Mutta mitään uutta ei voi koskaan saada, jos ei sulje perässään vanhoja ovia.
Minut pitää tässä suhteessa tieto siitä, että en ole onnellinen jos näen että lapseni kärsii. Sen takia haluan nyt vielä odottaa muutaman vuoden.
Voi miten tuttuja ajatuksia. Jälleen kuin suoraan päästäsi ja lisäksi vielä uusiakin näkökulmia asiaan. Kiitos tästä keskustelusta. Vaikka olen tiennyt ja uskonut, että varmaan on muitakin samanlaisessa tilanteessa kuin itse olen, en ole kuvitellut, että ajatukset ja tuntemukset voisivat olla näin samanlaisia.
Erittäin mielenkiintoinen ja haastava kysymys on se, paljonko sitä eroamattomuuttaa selittää vaikka juuri lasten tilanteella tai joillakin muilla ulkoisilla asioilla. Kukapa siihen lopulta osaa vastata. Tärkeää kuitenkin tiedostaa tuokin puoli eli että tekeekö oman ratkaisunsa itse vapaasta tahdostaan vaiko jonkin ulkoisen seltyksen varassa "vastoin tahtoaan".
Omasta tilanteestani voin sanoa sen, että koen nykyisin olevani melko realisti tässä asissa. Tiedän ja tunnen eroavaisuudet, joita minussa ja mihessäni on. Hän on sellainen kuin on ja minä sellainen kuin olen. En oleta, odota tai usko, että kumpikaan meistä ratkaisevasti muuttuu. Tälläisinä emme ehkä enää vastaa toinen toistemme toiveita. En syytä siis häntä enkä itseäni siitä, ettemme olekaan enää niin onnellisia kuin joskus olimme. Näin vain on. Epäonnistuneeseenkin avioliittoon tarvitaan kaksi ihmistä.
Koska olen paljon miettinyt näitä suhdeasioita viime vuosina (ainakin kausiluonteisesti) ja tiedostanut ongelmamme, en odota enää ihmeitä. Tunnen jo niin hyvin sen syklin, miten suhteemme elää: välinpitämättömyys ja etäisyys-> kuppi nurin riita-> neuvottelut ja uuden yrittäminen -> tasainen arki, joka taas pikku hiljaa etäännyttää ja sitä rataa. Ja joka kerta tuo syklin kulku syö sieluani yhä enemmän ja turhautuminen kasvaa. Joka kerta pettymys on suurempi. Silti en näe ollenkaan aiheelliseksi mennä parisuhdeterapeutille, sillä tiedän, ettei hän voi tarjota meille työvälineitä suhteemme parantamiseksi. Avaimet ratkaisuihin on meillä itsellämme.
Minäkään en usko, että avioero tuo onnea, ainakaan heti. Se minkä uskon eron tuovan on vapautus tästä raskaasta tyhjyydestä ja turhautuneisuudesta. Ehkä sitten joskus myös sen onnelan, tai ainakin ehjän ja tasapainoisen ihmissuhteen. Aivan varmasti ero tuo myös sen surun ja luopumisen tuskan. Onhan yhteinen taival ollut pitkä ja monin paikoin antoisakin. Enhän kuitenkaan vihaa miestäni, ei ole mitään syytä. Hän on erinomainen mies ja isä. Vaikka uskon, että olen jo pitkälle oman henkilökohtaisen surutyöni tehnyt,en vähättele erosta aiheutuvaa kriisiä. Henkilökohtaisesti uskon selviäväni.
Eli palaan taas lapsiin. HEidän elämänsä muuttuisi niin paljon, etten todellakaan taida olla siihen nyt valmis. Uskon tässäkin kohtaa olevani realisti, kun mietin miten paljon niitä muutoksia tulisi. Heille ero tietäisi muuttoa tästä kodista kahteen uuteen kotiin, asuinalueen, koulun, päiväkodin, kaveripiirin ja harrastusten vaihtoa. Aika mylläkkä!! Koko elinympyrä menisi siis uusiksi ja se on liian suuri pala, en voi vaatia tai olettaa, että he siitä selviäisivät ehjinä.
Nykyisin pyrin ajattelemaan niin, että teen ratkaisuni kokonaisuutta katsoen itseäni unohtamatta. Vaikka joku saattaisi sanoa, että ratkaisuni on marttyyrimäistä uhrautumista, en koe niin. Olen nyt tyytymätön suhteeseemme, mutta siitäkin huolimatta haluan tämän jatkuvan toistaiseksi, koska se on mielestäni kuitenkin kokonaisuutta katsoen parasta nyt. Itseäni pyrin hoitamaan olemalla toisinaan itsekäs ja häipymällä näistä kuvioista jonnekin, missä minun on hyvä olla. Ja syksyä varten keksin tarpeeksi omaa tekemistä, jotta jaksan. JAksamisestaan pitää huolehtia, koska arjen pyörittäminen vaatii vahvuutta. JA se tuleva ero, silloinkin pitää olla voimissaan.
Hyvää viikonloppua kaikille. Ja kivoja elokuisia kokemuksia. =)
Hyvin samalla tavalla tämä menee meilläkin. Minulla on hyvä vaimo ja hän on myös lapselleni hyvä äiti.
Minulla on vaimoni kanssa vain yksi ongelma: me koemme seksuaalisuutemme niin eri tavalla, että emme edes pysty puhumaan siitä asiallisesti. Sen takia me emme ole onnellisia suhteessamme. Minä elän jatkuvassa puutteessa ja vaimoni elää pelossa, että milloin se kuppi jälleen tulee täyteen.
Myöskään minä en ole katkera vaimolleni. Olen miettinyt tuon katkeruusasian niin, että minulla ei oikeasti ole edes oikeutta olla katkera vaimolleni. Sillä tässä ei ole kysymys teosta. Vaimoni ei tee tätä tahallaan, hän vain on seksuaalisuudessa niin erilainen kuin minä. Ja siihen minkälainen vaimoni on, siihen minä en pysty vaikuttamaan. Eikä minulla ole edes oikeutta yrittää vaikuttaa siihen. Minä olen mennyt naimisiin väärän ihmisen kanssa ja se on täysin minun oma virhe. Siitä ei kannata olla kovin katkera muille.
Me kukin etsimme täällä omaa onneamme, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin. Ideaalitilanne olisi, että minun onni yhdistyisi jotenkin vaimoni onnen kanssa. Että me olisimme onnellisia yhdessä. Mutta niin ei vain nyt ole. Tuo erilaisuus seksuaalisuudessa varjostaa koko muutakin suhdetta. Ei osaa nauttia niistäkään asioista, missä olemme oikeasti samanlaisia.
Olemme vaimoni kanssa hyvin samanlaisia vanhempina ja lapsemme kasvattajina. Meillä on samanlaiset arvot, rahasta emme riitele kuten emme myöskään kotitöistä. Meillä on samanlainen huumori ja paljon yhteisiä ystäviä. Nuo kaikki vain unohtuvat ja niistä tulee merkityksettömiä, kun (suomeksi sanottuna) panettaa.
Tässä tilanteessa kun lapsi on pieni, on katsottava kokonaisuutta, niinkuin kirjoitit. Sen takia minäkin olen päättänyt vielä jäädä tähän suhteeseen. Ottaa aina välillä omaa aikaa, ja keksiä jotain omaa tekemistä. Välillä vain tuntuu, että olen jo kokeillut kaikki mahdolliset oman tekemisen muodot. Ei ole enää yhtään asiaa, johon voisin paeta tätä ongelmaamme. Pakenemistahan tuo muu toiminta oikeasti on. Minä en osaa enää paeta ongelmaamme, vaikka kuinka yrittäisin. Ja se tästä tekee niin raskaan.
Täällä on jälleen yksi kohtalotoveri.Avioliitossa oltu 15 vuotta ja kyllä tuntuu, että lasten takia tässä elämää eletään avioparina. Omasta puolestani olisin valmis vaikka minkälaisiin terapioihin, jos niistä vain olisi apua, mutta kun mies uskoo itse selvittävänsä tilanteen. Vastuu lapsista ja perheestä on suuri, kyllähän siinä pitää tarkalleen miettiä mitä mahdolloinen ero aiheuttaisi lapsille ja muillekin suhteille. Välillä on vaan mitta niin täynnä ettei näe muuta vaihtoehtoa ja taas keskustellaan miehen kanssa henkevästi ja luvataan yrittää korjata tilanne ja taas huomataan ettei mikään muutu, ei koskaan. Kyllä tälläisessa tilanteessa kaikki sänkyhalut katoaa, mies kyllä halukas milloin vaan. Nainen tarvitsee myös henkisen yhteyden nauttiaakseen rakastelusta, puhdas seksi on asia erikseen.
Ex-mieheni soittelu linjoille jatkui samaan tapaan kuin ennen eroa. Oikeestaan lisääntyi koska vein tietokoneen mennessäni. Puhelinlaskujen saldot olivat huimia koska hänellä ei ollut kuin kännykkä. Vajaa vuosi eron jälkeen hän tapasi uuden naisen (linjoilta) joka kanssa muutti 4 vko:n jälkeen tapaamisesta yhteen. Se onkin sitten jo tarina erikseen. Se että soitteleeko hän vielä uuden naisen tultua kuvioihin en tiedä, ilmeisesti ainakin jonkinverran.
Seksi ja sen toimivuus on todellakin tärkeätä parisuhteessa. Aikani yritin kääntää ajatusta toiseen suuntaan ja ajattelin että kyllä se tästä. Jonkun aikaa jakelin myös armonpaloja kunnes aloin inhota itseäni ja niitä 2 minuutin (kirjaimellisesti)pikapanoja joiden aikana tunsin olevani vain tyhjennysreikä. Ei koskettelua eikä hyväilyä. Suoraan vain asiaan ja se siitä sitten. Kylmyyden tunne muuttui vihaksi, viha väliinpitämättömyydeksi. Vihan tunteen aikana oli helppo olla, viha on tunne, siis pystyn vielä tuntemaan jotain. Väliinpitämättömyyden aikana aloin voimaan fyysisesti pahoin. Myös meillä elettiin viimmeiset 1½ vuotta ilman seksiä. Ainakaan keskenämme emme sitä harrastaneet. Mies tuskin muiden kuin "omien naiskuviensa kanssa". En sinänsä katso tehneeni moraalisesti väärin että petin miestäni. Voiko pettää ihmistä asialla jota hänen kanssaan ei ole?? Asiasta voidaan olla monta mieltä. En myöskään ole asiasta ylpeä. Asiat ja olosuhteet ajavat ihmisen tekemään asioita. Ex-mieheni riippuvuuteen linjoista ja minut vieraisiin.
Erosta meillä keskusteltiin, ennen lopullista päätöstäni lähteä, monta kertaa. Tilannetta minun kannaltani vaikeutti se että toinen lapsistamme jäi erossa isälleen omasta halustaan ( ja isän halusta). Oma "luopumistyö" lapsesta vei ennen eroa monta vuotta. Myöntää että ei mies silti ole isänä huonompi vanhempi lapselle kuin minä. Hyvä isä lapsille väärä mies minulle. Mielestäni ( itse olen myös ns. avioerolapsi) lapsi kärsii vanhempien huonosta avioliitosta enemmän kuin siitä että vanhemmat voisivat olla onnelisa omilla tahoillaan. Mitä vanhemmaksi lapset tulivat heistä näki pahoin voinnin seurauksia. Onneksi ei mitään vakavaa, mutta kuitenkaan heilläkään ei ollut hyvä olla. Meille ero on tehnyt hyvää. Olemme kavereita ( tosin ei niitä parhaita)joita yhdistää lapset. Mieheni sukulaisille eromme oli täysi yllätys jossa minusta tehtiin se ainut syyllinen koska eihän mieheni voinut kertoa omaa osuuttaan asiasta. Minun puolellani "perheeni" ( äiti, täti ja sisko) ja paras ystäväni olivat olleet jo todella pitkään tietoisia tilanteesta. Mieheni sukulaisia en ole viimmeisen vuoden aikana tavannut lainkaan, anoppi on soitellut muutaman kerran, mutta ex-mieheni on kyllä tavannut minun "perhettäni". Eiköhän se jo kerro siitä miten he suhtautuvat asioihin erilailla.
nyt sitä viettelee yh:n arkea. Miettii samoja asioita kuin Miesnäkökulmaa miettii. En ole ollut yksin koko aikaa, mutta uskaltaako sitä enään vaikka haluaisikin ryhtyä pidempään suhteeseen?
Mietin tuota samaa.. uskaltaako sitä loppujen lopuksi uuteen sitovaan suhteeseen ollenkaan.
Nyt puolen vuoden yksinolon jälkeen voin vain sanoa,,että yksin ei ole hyvä olla..enkä toisaalta ole varma.. jatkuvasta suhteestakaan..
juttukaveria ja samalla seksikaveri tietysti olisi hyvä olla.. seksi on nyt kuitenkin yksi perustarpeitamme, johon mielestäni pitää kuulua muutakin kuin vain " pikapano " läheisyyttä,, koskettelua..hellyyttä..sitä kaipaa..ja sitä haluaa antaa.... mutta kenelle???
Minä elän avioliitossa, jossa on paljon hyvää, mutta paljon huonoa myös. Eli kai tavallinen tarina. Miehelläni on muita naisia riittänyt 15 vuotta kestäneen avioliiton aikana. Olen alistunut ihan kamaliin juttuihin. Olen antanut anteeksi saamani sukupuolitaudit, yksinäiset yöt pienten lasten kanssa, mieheni reissut vieraisiin sänkyihin kun olen ollut synnyttämässä.
Olen antanut anteeksi haukkumiset, kun en ole sen näköinen tai kokoinen kuin mieheni haluaa. Seksi minun kanssani on tylsää, jos hän joskus sitä armosta kanssani haluaa, yleensä ei halua. Kun en osaa mitään, teen kaiken huonosti...en anna kurittaa lapsiamme ruumiillisesti.
Ne hyvät asiat sitten. Rakastan miestäni kaikesta huolimatta. Meillä on ihana talo maaseudun rauhassa. Kaupunkiasunto, josta ei puutu tilaa. Lapset parhaimmissa kouluissa. On rahaa, on autoja. Voin käyttää kaikki omat ansioni itseeni ja lapsiin tai mihin mieli tekee.
Voin elää huolettomana, minun mieleeni ei tulisi pettää miestäni.
Olen kai jotenkin tyhmä tai typerä??
Et sinä tyhmä ole ollenkaan.. suvaitsevainen vain.. totuuden nimissä pitää kyllä ihmetellä suvaisevuutesi määrää. Eihän vain Jaana ole niin, etä tuo kaikki materia ympärilläsi on se..joka pitää sinut miehessäsi ja antaa kaiken anteeksi.
Jos teillä olisi vain velkainen kerrostalokolmio
kaupungin huonoimmalta alueelta.. vain pienet lapsilisät ja työttömyyskorvaus tulolähteenä..
sallisitko miehesi menot??
Älä loukkaannu.. kysyin vain näin miehenä??
..väkivalta on nujertavaa. Kokemuksella sen sanon. Väkivallan muoto jota minuun käytettiin monta vuotta. Vie itsetunnon, itensä kunnioittamisen ja pohjan paljolta, nujertaa. Henkistä väkivaltaa ei aina heti huomaa koska se yleensä alkaa pikkuhiljaa ja siitä tulee tapa elää. Mustelmat paranevat aikanaan mutta henkiset arvet jäävät pitkäksi aikaa. Mietin tässä samaa ( taas ) kuin miesnäkökulma?? Mikä sinut pitää miehesi luona? Jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa. Mikäli se kuitenkin on materia ja taloudellinen tila voin sanoa että lähtiessäni en ottamut juuri mitään mukaani, vain välttämättömät että alkuun pääsi.Kaveriden nurkista löyti paljon heille tarpeetonta. Taloudellisesti pärjään paremmin yksinäni, en todellakaan kylve rahassa mutta nyt palkka riittää tilipäivästä seuraavaan. Se riittää minulle.
häh eihän tällainen VOI olla kuin pelle tarinaa.
Ikävä - tietty, jos totta, todella.
Mut jumalauta teistä nettiaddikteista ei koskaan ees tiedä ...Tukea VOIs antaa, mut ei provoilijoille eikä paskanjauhajille.
Helleterkuin: AMMATTILAINEN
Ei meilläkään rakastella. no, muutama krt vuodes.
Urheilu ja tv voittaa kotona mut..
Vaikka, ´en ihan Marilynille pärjää´ ulkoisilta puitteiltani.
"Rohkea rokan syö" Arvon naiset, tässä on sähköpostini: [email protected]
Odotan uteliaana saanko postia. Kirjoittaa voi ihan mitä mieleen tulee. Vastaan varmasti.
Koklaa kuule Nokian uusia Wap -palveluja, jos vaikka sa´sit orkun ....
Itse asiassa, en ole itse saanut moneen vuoteen, mutta; who cares? Se tulee joku päivä, ja se päivä ei ole välttämättä kaukana, tsemppiä!
No mutta keskustele! On sekin vähän tyhjää että katsoo jonkun pornon ja sitten rakastellaan. se on vähän niinku toisen käyttämistä masturbointiesineenä oman käden sijasta.
aina asiat ei ole niin helppoja,ja kun ollaan "patti-tilanteessa niin vaikeaa se on.
Puhuminen ei aina ole niin helppoa. Varsinkaan silloin kun toinen ei puhu. Mutta kokeileppa tätä. Puhu miltä sinusta tuntuu. Puhu kaikki mitä mielessäsi on. Ole vaikka eri huoneessa, se on helpompaa. Älä odota vastausta vaan puhu kun sen aloitit. Ei miehesi kuuro ole vaikka ei reakoisikkaan puheeseesi. Kyllä hän kuulee, ihan varmasti. Kokeilin aikoinain. Mies myöhemmin myönsi kuulleensa kaiken. No lopullinen tulos oli mitä oli.... mutta sinun tuloksesi voi ja toivottavasti onkin toinen
Vaikka en paljon puhukaan, niin turha on teennäisesti puhua. Hukkaan meni, teki sen kumpi hyvään. Kovaa juttua, mutta totta. Olen vanha kettu ja tiedän nämä leikit liiankin hyvin. Liika puhuminen vain ärsyttää lisää. Se vain on nykyajan hokema "puhukaa" Turha on väkisin vääntää mitään. Kyllä varmaankin on jo aikaisemmin puhuttu, ehkä liikaakin. Uskokaa minua, aikuista miestä. Ei, kun menoksi. Se on parempi kummallekin. Niin minäkin tein ja homma on selkeä puolin ja toisin. Kerran se kirpaisee ja sillä siisti. Näin se menee, puhukaa mitä haluatte, minä puhun totta, valitettavasti. Voin väitellä jos joku uskaltaa olla eri mieltä...
En ala asiasta väittämään mutta se että vain kerran kirpasis?uskon monessa kirpasevan enemmän,ja kun ne erot kirpasevat usein monia ihmisiä.
mikä miehelle sitten tulee kun lopettaa (naisensa rakastelun?)
ei puolustus mutta kuitenkin naisilla hormoonit ja muut toimii vähän eritavoin niin se ehkä enemmän ymmärrettävää.Mutta en silti suosittele koska kyllä naisenkin tulisi huomioida miehensä.Mutta harvemmin lie mies lopettaa sen rakastelun?
Kaikki mitä kirjoitit on kuin omasta elämästäni.
meillä sama tilanne.Kaksi lasta.Meillä yleensä ainakin vuosi väliä kun rakstellaan.Kaikki onnistuu aika ihan hyvin silloin.Mieheni on sanonut,ettei meidän miestenkään ole pakko haluta.naiset kuulemma aina leelevat että mies on aina valmis.Minunkin mieheni innostuu enemmän kuvista ja leffoista.Ihana kun joku muukin nainen kertoo tästä kipeästä asiasta suoraan!Ei tässä edes toista miestä haluakaan,kunhan omaansakin saisi!:)Vaimo vaan
Hei! Kirjoituksesi luettuani kuulostaa aika oudolta miehen käytös. Mietin, että voisiko hän olla sinua hyvin paljon vanhempi, joilloin asian saattaisi joten kuten ymmärtää.
Aika patti tilanne täytyy myöntää. Ainoa keino mielestäni on kellistää mies sänkyyn ja sanoa suoraan, että nyt harrastetaan seksiä kaikella tavalla ja kaikissa asennoissa kunnolla. Ellei miehestä tähän ole niin mielestäni ainoa vaihtoehto on laittaa mies 'kierrätykseen', varsinkin kun itse olet noin nuori ja seksuaalisesti aktiivisimmassa iässä. Usko, että tuo keino kyllä tepsii ja kun alkuun pääseen niin sittenhän ns 'nälkä kasvaa syödessä' eli kyllä se siitä sitten taas.
Minulla olisi vastaavassa tilanteessa tullut mitta täyteen jo aikaa korkeintaan 3 päivää on kyllä minulla maksimi ilman seksiä.
...joten Tsemppiä !