vahinko kuolema

Joo kyllä mun mielestä kannattaa odottaa ja kattella tilannetta, eikä ihan tosta noin vaan mennä... Jos ei itse kykene haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta tai tekemään sen saavuttamiseksi mitään, olisi suotavaa hakea apua / antaa läheisten auttaa.

Mun motto tähän asiaan menee suunnilleen näin; "Jos sinulle nauretaan, vaihda maisemaa. Vasta kun koko maailma nauraa sinulle, on sinulla ongelma."

itselleni meinasi käydä näin.

Olin lähtenyt vitutusta ja tuskaa karkuun mökille saareen. Lähdin ajan kuluksi kävelemään jäälle. Olin kävellyt noin 1km kunnes tipuin jäihin. En tippunut uppeluksiin eli pääni pysyi pinnalla.
Olin onneksi tippunut railoon joka oli jäätynyt pinnalta eli oli reunoilta vahvaa jäätä. Sain kammettua itseni ylös, mutta en voinut soittaa apua kun puhelimeni oli mennyt rikki kastuessaan.

Kukaan ei tiennyt missä olin, paitsi eräs ystäväni, joka ei tiennyt jäihin tippumisestani mitään.

Minun piti kävellä 1km jäätä pitkin takaisin siinä pelossa, että tippuisin uudestaan. En meinannut jaksaa.

Lysähdin kivelle kylmissäni. Luulin kuolevani. Pelkäsin, että en enää koskaan näkisi ystäviäni. Päässäni vilisi kuvia taivaasta johon pääsyä olin suorastaan odottanut. En ollut ehtinyt tehdä paljon mitään. Elämäni oli kesken. Pelkällä sisulla ponnistin takaisin mökille, joka on vain kesäkäyttöinen, eli kylmä talvisin.

Raahauduttuani sain märät vaatteet vedettyä pois päältäni ja visitettyä tulen takkaan. Löysin myös kuivia villapaitoja, mutta en kuivia housuja.

Oli jo pimeä ja valmistauduin yöpymiseen. Sitten isäni saapui ja vei minut kotiin.

Tällainen kokemus minulla. Melko tuore. Nyt minun on pakko mennä psykiatrille vaikka en haluasi puhua kellekkään. Tuskin kerron sille paljoa...

Minulle noin pari vuotta sitten keväällä meinas tulla vahinko kuolema kun tipuin koskeen joka oli onneksi jäässä, että pääsin pois sieltä ja onneksi oli kaveri mukana..

Siis jos päättää tappaa itsensä niin se on varmaankin jo suunniteltua ja vaikka ei olisi niin tahallisesti tehtyä silti, koska nuori on ajatellut tappavansa itsensä ja täten se ei ole enää vahinko. Jos nuori tappaa itsensä vaikka ei ole sitä halunnut niin hän on ollut vakavassa mielentilassa jolloin mielenterveyden häiriö on aiheuttanut kamalan onnettomuuden. Vahinko on silloin lievä ilmaisu siihen, onnettomuus olisi sopivampi oli mikä tahansa kuoleman tapaus kyseessä. Vaikka hukkuisi jäihin ilman että on halunnut sitä niin silti onnettomuus olisi parempi ilmaisu.

Vahinkoteko on sellainen mikä on sattunut ilman että ihminen itse on tarkoittanut sitä, vahinko ei ole tahallisesti tehtyä. Itsemurhaan vaaditaan yksi, ihminen itse ja jos ajattelee että nyt mä tapan itseni niin se on suunniteltua ja suoritetaan tietoisesti. Jos nuori tekee jotain mitä ei ymmärrä/tiedä mitä siitä aiheutuu ja kuolee siihen niin onnettomuus se on silti.

Ja jos nuori päättää tehdä itsemurhan ja hänet saadaa pelastettua niin on kyse itsemurha yrityksestä, ei vahingosta. Itse yritin n. 6 vuotta sitten tappaa itseni mutta minut pysäytettiin. Sen jälkeen mielisairaalahoitoa 3kk eikä apua. Toisen kerran 2 vuotta sitten yritin tappaa itseni mutta pelästyin ja kerroin äidille että vedin lääkkeitä ja viinaa todella paljon.

Ambulanssi reissu ja pari päivää "tavallisessa" sairaalassa kunnes minut vietiin mielisairaalaan. Ei tehnyt hyvää se reissu ei ollenkaan, mielisairaalassa vasta elämäni tuhottiin. Siellä järjestettiin minulle sellaiset ongelmat että kärsin seurauksista edelleen ja monet lääkärit jotka hoitavat minua nykyään ovat myöntäneet että siitä sairaalajaksosta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomessa kun mielisairaiden hoito ei ole sitä huippuluokkaa.

Jostain kumman syystä joku sai tietää omalla pienellä paikkakunnallani minun sairaalahoidostani ja ai että kun juorut alkoivat levitä. Jos minut olisi päästetty paria vikkoa aikaisemmin niin kukaan ei olisi välttämättä saanut tietää mutta ei, minut pidettin väkisin vielä 3kk siellä hullujen vankilassa.

Sen jälkeen kun minua syrjittiin koulussa sairaalahoidon takia, en ole liikkunut keskustassa vapaaehtoisesti enkä näytä naamaani täällä ollenkaan. En pystynyt edes menemään lukioon viime vuonna enkä pysty menemään tänä vuonnakaan vielä. Menee pitkään ennen kuin toivun tästä tuskasta mikä on ihanan sairaalan syytä. Siellä oli niin surkeat hoitajat puhumattakaan lääkäristä ja sossun lutkista. En voi lähteä edes omasta kodistani ilman että tunnen häpeää nähdä naapureita. Ja olen terapiaan ja lääkkeisiin sitoutunut. En edes halunnut lääkitystä, saan siitä kamalat sivuvaikutukset ja eivät suostu vaihtamaan. Jos lopetan lääkityksen itse joudun sairaalaan tai sossun lehmät ottaa huostaan.

Minua kaduttaa niin perkeleesti että menin kertomaan äidille. Olisin nyt haudassa! Koskaan en ole edes ajatellut että "voi miten hyvä etten kuollutkaan" Olen niin pitkään, jo vuoden verran ollut sitä mieltä että loppu saa tulla pian. Ihmisten on vaikea ymmärtää että kun haluan kuolla niin se on MINUN päätös eikä kuulu jumalauta kenellekään. Sitten jos yrität itsemurhaa niin rangaistaan mielisairaalassa.

Siellä ollaan ilkeitä niille jotka yrittivät tappaa itsensä. Itsemurha on joidenkin mielestä "rikos". Ja minähän olen niin helvetin itsekäs kun haluan tappaa itseni, ne jotka valittavat ovat itse itsekkäitä kun eivät anna kärsivän kuolla. Johan se on nähty että ihana terapia ja sairaalahoidot ei ole hyödyttänyt paskan vertaa minua. Nyt olen jo pitkään suunnitellut kuolemaani ja tällä kertaa suunnitelma on idioottivarma. En halua olla mielisairas enkä halua että minulla on tälläinen menneisyys. En hyväksy sairauttani koskaan. Mikään ei käännä päätäni enää, minulla ei ole tulevaisuutta ja elämäni on ollut paskaa lapsesta lähtien. Tiedän itsekin että aikani on pian, odotan sitä ja ainoa asia joka tuo minulle iloa on se että päivä jolloin kuolen lähestyy.

Nuori ihminen on hyvinkin voinut tehdä teon (itsensätapon) täysin harkitsemattomasti, esim. kovassa humalassa. Ja vaikkei olisikaan ollut humalassa, vaan selvinpäin, niin silti nuoren on täytynyt purkaa paha olo jollakin rajulla tavalla, tajuamatta sen kummempia (tätä varmaan hait?). Moni voi hypätä parvekkeelta, viiltää kurkun auki, heittäytyä kuorma-auton eteen. Noin vain. Out of the blue. Eivätkä he halua kuolla. He haluavat vain hetken aikaa "kapinoida", jopa silläkin hinnalla että kuolisivat.

tekevät elämästä yhtöä tuskaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Todellisuus murenee, maailma kieroutuu, pahuus kietoutuu ihmiseen. Sellaisen olon haluaa pois hinnalla millä hyvänsä. Itsemurha on ratkaisu tuohon. Tämäkin eräänlaista pakenemista, mutta tajuan täysin. Kuolema pienempi kahdesta pahasta.

Silleen että pelkää tulevaisuuttaan, ja tappaa itsensä välttääkseen sen, niin tuntuu tuokin järkeen käyvältä. Ei siinä kyllä paljosta jää paitsi. Sama antaako aivojen kemiallisten yhdisteiden tuottaa onnellista oloa elämälle vai estääkö aivojensa toiminta ettei tunne enää mitään. Ensi katsomalta ihmisen tekee mieli pelastaa jokaisen. Mutta loppujen lopuksi olemme kaikki niin kovin yksin ettei yksilön menetys sieluansa enemmän tutkivalle merkitse mitään. Uskaltaisin väittää, että iso osa toisen ihmisen menettämisen tuskasta syntyy kun oma kuolevaisuus paiskautuu samalla vasten kasvoja, biologinne "mä en halua kuolla, ei elämä saa olla noin hauras" reaktio.

kaikki kuolee joskus