Jooh, elikä tässä tulee viimeinen osa tarinastani. Toivottavasti nautitte :)
__________________________________________________
Herätyskello soi - jälleen. Jennalla oli niin heikko olo, ettei jaksanut edes toista silmäänsä raottaa. Äiti tuli huoneeseen - koputtamatta taas. Jenna ei jaksanut sanoa mitään.
-Hyvä Jumala Jenna! Mikä sinun on? Puhu jotain!
-Mmmm....
-Voi Luoja, olet kuin tikku! Voi, kun luusi törröttävät!
Kyllähän Jenna sen tiesi, hän painoi 34 kiloa. Mitään hän ei ollut syönyt, ei mitään. Nälkä oli jo mennyt ohitse, aikoja sitten. Tilalla oli kauhean heikko olo.
Miksi ryhdyin tähän, miksi?
Jenna haistoi jotain outoa. Tämä ei ollut tuttu haju, johon hän yleensä heräsi. Missä hän oli?
-Jenna kulta, olet hereillä! Lääkäri. LÄÄKÄRI!
Jenna avasi silmänsä. Sairaalako tämä oli? Lääkäri, miellyttävän näköinen nainen astui sisään.
-Hei Jenna. Olen Anna-Marie Fredrikkson. Tiedätkö miksi olet täällä?
-Ööh. Kyllä kai...
-No, älä huolehdi. Kaikki kääntyy hyväksi vielä.
-Jenna, mulla on asiaa sulle. Jennan takana seisoi Jamba.
-Ai, no mul ei oo nyt aikaa sori.
Jenna kääntyi lähteäkseen.
-Anteeks Jenna! Mä oon pahoillani- siis munhan se syy on et sulle kävi.. niin kun kävi!
Jenna pysähtyi.
-Ei ole, se oli mun vika. Mä halusin niin, ja tässä mä nyt oon. Sellaisena kun oon.
Jenna oli saavuttanut normaalin painonsa. Liikunnalla, ja terveellä syömisellä. Jenna oli luullut että laihtua voi vain kun on syömättä kokonaan. Onneksi lääkäri oli auttanut Jennaa, auttoi vieläkin.
Joskus Jenna mietti, että "olenko mä nyt onnellisempi näin?" Ei oikeastaan nyt enää. Hän voisi ehkä ollakin yhtä suosittu, kun Amanda, mutta hän ei halunnut. Amanda oli niitä, jotka viikon söivät, ja viikon olivat syömislakossa. Jenna ei siihen sortuisi, ei enää. Jambakin yritti joka käänteessä pyydellä anteeksi, Jenna antoi anteeksi, ja jätti asian sikseen. Hän eli omaa elämäänsä, kaverinsa Jonnan kanssa. Jonna oli ollut samassa tilanteessa kuin Jenna.
-Jenna, oletko sä nyt onnellisempi? Jonna kysyi.
-Olen, siinä mielessä, että mä sain sut parhaaks kaveriks.
-Niin mäkin.
__________________________________________________
Ok, eli toi oli loppu. Kieltämättä vähän höhlä, mut en nyt parempaa keksiny :))
Komments?
__________________________________________________
Herätyskello soi - jälleen. Jennalla oli niin heikko olo, ettei jaksanut edes toista silmäänsä raottaa. Äiti tuli huoneeseen - koputtamatta taas. Jenna ei jaksanut sanoa mitään.
-Hyvä Jumala Jenna! Mikä sinun on? Puhu jotain!
-Mmmm....
-Voi Luoja, olet kuin tikku! Voi, kun luusi törröttävät!
Kyllähän Jenna sen tiesi, hän painoi 34 kiloa. Mitään hän ei ollut syönyt, ei mitään. Nälkä oli jo mennyt ohitse, aikoja sitten. Tilalla oli kauhean heikko olo.
Miksi ryhdyin tähän, miksi?
Jenna haistoi jotain outoa. Tämä ei ollut tuttu haju, johon hän yleensä heräsi. Missä hän oli?
-Jenna kulta, olet hereillä! Lääkäri. LÄÄKÄRI!
Jenna avasi silmänsä. Sairaalako tämä oli? Lääkäri, miellyttävän näköinen nainen astui sisään.
-Hei Jenna. Olen Anna-Marie Fredrikkson. Tiedätkö miksi olet täällä?
-Ööh. Kyllä kai...
-No, älä huolehdi. Kaikki kääntyy hyväksi vielä.
-Jenna, mulla on asiaa sulle. Jennan takana seisoi Jamba.
-Ai, no mul ei oo nyt aikaa sori.
Jenna kääntyi lähteäkseen.
-Anteeks Jenna! Mä oon pahoillani- siis munhan se syy on et sulle kävi.. niin kun kävi!
Jenna pysähtyi.
-Ei ole, se oli mun vika. Mä halusin niin, ja tässä mä nyt oon. Sellaisena kun oon.
Jenna oli saavuttanut normaalin painonsa. Liikunnalla, ja terveellä syömisellä. Jenna oli luullut että laihtua voi vain kun on syömättä kokonaan. Onneksi lääkäri oli auttanut Jennaa, auttoi vieläkin.
Joskus Jenna mietti, että "olenko mä nyt onnellisempi näin?" Ei oikeastaan nyt enää. Hän voisi ehkä ollakin yhtä suosittu, kun Amanda, mutta hän ei halunnut. Amanda oli niitä, jotka viikon söivät, ja viikon olivat syömislakossa. Jenna ei siihen sortuisi, ei enää. Jambakin yritti joka käänteessä pyydellä anteeksi, Jenna antoi anteeksi, ja jätti asian sikseen. Hän eli omaa elämäänsä, kaverinsa Jonnan kanssa. Jonna oli ollut samassa tilanteessa kuin Jenna.
-Jenna, oletko sä nyt onnellisempi? Jonna kysyi.
-Olen, siinä mielessä, että mä sain sut parhaaks kaveriks.
-Niin mäkin.
__________________________________________________
Ok, eli toi oli loppu. Kieltämättä vähän höhlä, mut en nyt parempaa keksiny :))
Komments?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.