joo tää ei oo jatkonovelli vaan tositarina.. (nimet muutettu) toivottavasti jaksatte lukea ja haluaisin tästä sitte palautetta. pahoittelen mahdollisista kirjotus virheistä.. noniin...
se oli yks kesäkuun aamu kun mä heräsin aivan kauheaan meluun. mun 7-vuotias pikkuveli jani juoksi ympäri taloa ja soitti sen uutta nokkahuilua, se kuulosti aivan hirveelle. jani oli kehitysvammainen, en mä oikeen tienny mikä sillä oli, se vaan kehitty jotenkin hitaampaa.. ei se ulospäin näkyny mutta silti.
mä nousin ylös vastahakoisesti, kello oli vasta puoli yheksän! mä juoksin keittiöön ja pysäytin janin. "eksä saatanan kersa tajuu että jotkut ihmiset haluu nukkua. ethän sä sitä varmaan tajuu ku oot vähä JÄLKEEN jääny!" mä menin takasin nukkumaan ja nukuinkin tyytyväisenä vähä yli kahteentoista.
kolmelta mulla oli pesisharkat jonne lähdin pyörällä veivaamaan puolisen tuntia etuaikaan. ei kotonakaan jaksanu olla kun porukat vaan tappeli ja jani räyhäs ympäri taloa. mun bestis milla ootti mua pesiskentän portilla ja menin sen kanssa vaihtaan vatteta pukuhuoneeseen kun en kotona sitä jaksanut tehä. "vittu, vähäkö väsyttää. jani herätti mut TAAS enne yheksää!" mä valitin samalla ku heitin pesäpallo kamppeet niskaan. "no, älä ny siitä huolehdi, illalla mennää ryyppäämään talolle!" milla lohdutti.
mä olin siis sinä kesänä 15, just rippikoulun käyneenä luulin olevani valmis juomaan joka ainut viikonloppi meidän paikkakunnan nuorisotalon nurkilla. meno oli aina loppuillasta liiankin kovaa kuin myös sinä iltana, tuli otetta pari ylimääräistä kaljaa. ilta oli ihan mukava, kunnes päässäni alkoi pätkiä ja alkoi pyörryttää. seuraava muistikuva olikin se kun milla ja sen jätkäkaveri tuomas tuli herättelemään mua. tuomas vei mut sen kevarilla kotiin.
mä kävelin meidän pihatietä ovelle päin. yritin näyttää mahdollisimman selväpäiseltä, joka olikin hyvin vaikeaa. kun pääsin kuistille, huomasin ovessa lapun. "olemme sairaalassa!" voi ei, ajattelin.. mitä ihmettä on tapahtunut? otin vajasta pyöräni ja poljin sairaalaan niin nopeaa kuin mahdollista. onneksi sinne ei ollut kuin 2km matkaa.
kun vihdoin näin äidin ja isän eräässä käytävässä, tajusin että janille oli sattunut jotain. äiti itki. juoksin halaamaan häntä ja kysyin mitä on tapahtunut. "jani on.. kuollut!" isä sanoi, koska äiti ei itkunsa läpi pystynyt.
mä lysähdin maaha, en saanut sanottua mitään, kyyneleet eivät tulleet ulos. tunsin vain vajoavani. jani.. se sama "pikku kersa" jolle olin aamulla huutanut, jostain pikku asiasta, olisi nyt poissa. eihän se sille mitään voinut, sehän oli kehitysvammainen ja vasta 7 vuotta.. "mite.. se kuoli?" mä sain vihdoin kysyttyä. "kasvain... aivokasva..." äiti änkytti itkunsa keskeltä.
vaikka rakastaa toista ihmistä, sen huomaa vasta sitten ku sitä ei enää ole. sen illan jälkeen mikään ei ole elämässäni normaalia. ei enää pikkuveljeä joka herätti mut joka aamu, vanhempanikin eros siitä kolmen kuukauden päästä, kerran meinasin tappaa itseni, mutta tiesin sillä hetkellä että ehkä jani olisi halunnut että en tekisi sitä, vaan jatkaisin elämääni koska mulla oli ja on mahdollisuus valita..
~omistettu janille~
se oli yks kesäkuun aamu kun mä heräsin aivan kauheaan meluun. mun 7-vuotias pikkuveli jani juoksi ympäri taloa ja soitti sen uutta nokkahuilua, se kuulosti aivan hirveelle. jani oli kehitysvammainen, en mä oikeen tienny mikä sillä oli, se vaan kehitty jotenkin hitaampaa.. ei se ulospäin näkyny mutta silti.
mä nousin ylös vastahakoisesti, kello oli vasta puoli yheksän! mä juoksin keittiöön ja pysäytin janin. "eksä saatanan kersa tajuu että jotkut ihmiset haluu nukkua. ethän sä sitä varmaan tajuu ku oot vähä JÄLKEEN jääny!" mä menin takasin nukkumaan ja nukuinkin tyytyväisenä vähä yli kahteentoista.
kolmelta mulla oli pesisharkat jonne lähdin pyörällä veivaamaan puolisen tuntia etuaikaan. ei kotonakaan jaksanu olla kun porukat vaan tappeli ja jani räyhäs ympäri taloa. mun bestis milla ootti mua pesiskentän portilla ja menin sen kanssa vaihtaan vatteta pukuhuoneeseen kun en kotona sitä jaksanut tehä. "vittu, vähäkö väsyttää. jani herätti mut TAAS enne yheksää!" mä valitin samalla ku heitin pesäpallo kamppeet niskaan. "no, älä ny siitä huolehdi, illalla mennää ryyppäämään talolle!" milla lohdutti.
mä olin siis sinä kesänä 15, just rippikoulun käyneenä luulin olevani valmis juomaan joka ainut viikonloppi meidän paikkakunnan nuorisotalon nurkilla. meno oli aina loppuillasta liiankin kovaa kuin myös sinä iltana, tuli otetta pari ylimääräistä kaljaa. ilta oli ihan mukava, kunnes päässäni alkoi pätkiä ja alkoi pyörryttää. seuraava muistikuva olikin se kun milla ja sen jätkäkaveri tuomas tuli herättelemään mua. tuomas vei mut sen kevarilla kotiin.
mä kävelin meidän pihatietä ovelle päin. yritin näyttää mahdollisimman selväpäiseltä, joka olikin hyvin vaikeaa. kun pääsin kuistille, huomasin ovessa lapun. "olemme sairaalassa!" voi ei, ajattelin.. mitä ihmettä on tapahtunut? otin vajasta pyöräni ja poljin sairaalaan niin nopeaa kuin mahdollista. onneksi sinne ei ollut kuin 2km matkaa.
kun vihdoin näin äidin ja isän eräässä käytävässä, tajusin että janille oli sattunut jotain. äiti itki. juoksin halaamaan häntä ja kysyin mitä on tapahtunut. "jani on.. kuollut!" isä sanoi, koska äiti ei itkunsa läpi pystynyt.
mä lysähdin maaha, en saanut sanottua mitään, kyyneleet eivät tulleet ulos. tunsin vain vajoavani. jani.. se sama "pikku kersa" jolle olin aamulla huutanut, jostain pikku asiasta, olisi nyt poissa. eihän se sille mitään voinut, sehän oli kehitysvammainen ja vasta 7 vuotta.. "mite.. se kuoli?" mä sain vihdoin kysyttyä. "kasvain... aivokasva..." äiti änkytti itkunsa keskeltä.
vaikka rakastaa toista ihmistä, sen huomaa vasta sitten ku sitä ei enää ole. sen illan jälkeen mikään ei ole elämässäni normaalia. ei enää pikkuveljeä joka herätti mut joka aamu, vanhempanikin eros siitä kolmen kuukauden päästä, kerran meinasin tappaa itseni, mutta tiesin sillä hetkellä että ehkä jani olisi halunnut että en tekisi sitä, vaan jatkaisin elämääni koska mulla oli ja on mahdollisuus valita..
~omistettu janille~
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itkin kun luin tätä...Tää on kauheen surullinen. ..
Ajatella, et yhtenä hetkenä ihminen elää mutta toisena taas ei .. Olis sunki pitäny ajatella ku huusit sille!!! Pieni lapsi, joka ei voi vammaudelleen mitään, ja sä vittu huusit sille! Sen vika muisto susta oli haukkumista! Ajattele miten paha mieli sil nyt on,, jossain taivaassa ku se kattoo sun menoos!! Sä täs ootki jälkeen jääny perkele!!! Tiiän koke muksesta... Mulla ki on kehitysvammainen sisko, jota mä puolustan, tältä pahalta maailmalta, sunlaisiltas!!
ikinä en nii tyhmä ois, et sitä syyttäisin jostain, jolle se ei vois yhtään mitään! kehtaat viel laitta smilen tonne nikkiin!!
Tosi surullinen tarina. Ja harmi että niin kävi. Ainahan pitäs kai elää niinku olis viiminen päivä. Eli ei sais olla vihanen toiselle tai silleen... Mutta minkäs teet kun alkaa kuplimaan. No joo. Mutta koita selvitä kuitenkin, jaksamista sulle.. Käytkö lukemassa mun tarinan alkua (tosi tarina myöskin jossa nimet on muutettu) Hento Kuin Perhosen Siipi osa 1.? Se on musta, mun elämästä. Ei siinä vielä kaikkea ole läheskään ja voi olla huonokin mutta mä en tiiä miten mä käsittelisin muuten koko asiaa. Mutta sulla on varmasti vielä rankempaa. Jaksamista sulle elämässäsi! :)
-banTsku- sä et voi mitenkään verrata sun elämääs mun elämään. sä et tiedä mikä vamma mun veljellä oli. väitäksä sä ettet oo koskaan sanonu pahasti sun siskolles? epäiles... tuskin säkään mikään pyhiys oot. luuleksä etten mä oo katunu sitä päivää, sitä hetkeä ku mä huusin mun pikku veljelle?! joka ainut htki mä ajattelen että mun olis pitäny kuolla janin sijasta, sen elämä oli muutenki jo niin vaikeeta. ja luuleksä etten mä koskaan yrittäny suojella sitä, kun muut pojat haukku sitä leikkikentällä! mä oon tällä hetkellä 17-vuotias ja sun on turha ruveta selittään että mun laisilta ihmisiltä pitäis suojella. mun elämä on ollu yhtä helvettiä, mä en koskaan pääse yli tästä kauheesta tunteesta, ja joo, kyllä mä tajuan et oli väärin huutaa sille mut se ei oo tosiankaan sun asias. pidä sä ny siitä pikkusiskostas huolta, kun kerran oot niiiin hyvä ihminen, etkä KOSKAAN oo pahottanu sen mieltä. hyvää loppuelämää... tavataan helvetis... kiitos kun teit mun olon vielä pakemmaks. ja mä uskon et jani muistaa mut muunaki ku räyhäävänä isosiskona, koska usko tai älä, mäkin oon ihminen joka rakasti ja rakastaa edelleen pikkuveljeään! ja meilläkin oli hyvät ajat yhdessä... :(
ei sit käyny mieles et toi oli saattanu käydä mielessä ja että se melkeen tappo ittesä? surullinen tarina, totta, kiitin hiljaa mielessäni Elämän Herraa että minulle ei ole käynyt noin, että minulla on vielä mahdollisuus sanoa rakkailleni että välitän heistä vaikka välillä vittumainen olenkin. oon nyt saman ikänen ku kirjoittaja sillo, ja tiedän, et jos mul ois joku pikkusisarus (vammanen tai ei) ni varmana huutaisi sille jos se esim. ryypätyn illan jälkee soittelis huilua aamutuimaan, vaikkei se sil pahaa tarkoittaiskaa... ei me olla täydellisii vaik kui luultais ja yritettäis. oha se vääri, mut itselleen saa antaa sen verran armoa ettei soimaa siitä itteää lopu elämääsä, kuha muistaa antaa sitä armoa myös muille... jaksamisia kaikille!
kiitos siis että joku ymmärtää mua. ei se mullakaan helppoa sen jälkeen ole ollut, vaikka olenkin niin paha ihminen kun huusin turhasta syystä veljelleni.. nooo, joka tapaukses: KAIKILLE JAKSAMISTA, OLI SITTEN ELÄMÄ KOHDELLUT KALTOIN TAI EI..
Kyllä määkin sua ymmärrän, ja sen verra tiiän et se oli kehitysvammanen niinkun mun pikkusisko!!!
Vaikka olisit 17-vuotias, ja mä vaivaset 14, et voi sillä syyllä kertoo mullekkaan, et mikä on vaikeeta ja kenen elämssä. !!!
Sanoit, että tuskin mäkään oon ollu pyhimys... Suhun verrattuna olen. !!!!
En mä oo oikeesti IKINÄ maailmassa huutanu sille, en ikinä.!!! Joskus oon ajatellut, että olispa kivaaz jos se ei ois syntyny... Mutta se on normaalii, enkä mä oo ikinä TOIVONU et mun pikkusisko kuolis!!!
Sanoit että tavataan helvetissä.. tuskin...!!!
Mä ymmärrän suakin että sulla ei oo nyt helppoo, enkä sua siitä niin paljon syytä sen kuolemasta!!!
Mut arvelenpa vaan että koko tarina olis tuulesta temmattu.. yleistä se onkin!!!
Yleensä vain tositarinan avulla saadaan karistettua myötätuntoo ihmisiltä.. I Know!
Et hyvää helvettielämää sullekki, ja koita jaksaa sinäki.
joo se tarina ei ollu tuulesta temmattu vaan totista totta! en mäkään oo kuule koskaan toivonu et se mun veli olis kuollu, EN IKINÄ!
et sä kuule taida, ymmärtää tätä tilannetta, helppohan sun on mulle kaikkee heitellä ku et tunne mua, mut jos tietäisit miten muhun sattuu joka ainut päivä.. sä tuskin haukkuisit mua pahaks ihmiseks!! (?) jos sä tuntisit mut niin sä tuskin pahottaisit mun mieltä uudestaan ja uudestaan. ehkä mä otan vähän liian "tosissani" noi sun syytökset, koska mä tajuun sen verran että jani olis kuollu jokatapaukses, vaikken olis sille sinä aamuna huutanutkaan..
ei me tästä asiasta päästä mihinkään lopputulokseen, en taida kuule uskoo puoliakaan noita sun juttuja "mä oon suhun verrattuna pyhimys" just joo... (?!) etsä kuule pysty arvostella mikä mä oon ku tiedät mun elämästä yhen päivän. mitäs sä siitä sanot jos mä olisin vaik (esim.) töis jossai vanhainkodilla vapaaehtosena, ja luovuttaisin verta joka viikko ja järjestäisin myyjäisiä joista menis rahat vaik etiopiaan.. ?!
sanoit, et oot joskus miettiny ettei sun siskos olis koskaan syntyny, ja se on muka yleistä. en mä kuule oo ainakaan miettiny, mä oon vaan toivonu et se olis syntyny "tavallisena" et sen elämä ei olis niin kauheeta. ja sitä paitsi, mun mielestä on pahempaa ajatella et sisko ei olis syntyny koskaan,ku huutaa sille et vihaa sitä.. mut se on mun mielipide.. ehkä mä sitten oon kaiken pahan alku ja juuri, ja ehkä jani olis elos jos en olis huutanu sille.. ehkä mun pitää muuttaa jonnekki saharaan kun oon niin kauheen paha JA KAIKKIAN MAAILMAN LAPSIA PITÄÄ SUOJELLA MULTA... (se on se sun mielipide!)
mut antaa olla!!!!!!!!!!!
Bantsku, anteeks nyt mutten muista millään sun nickiä, joten älä pahastu..
En kiistä että et ole huutanu sun siskolle ikinä, uskon sua hyvin siinä. Mutta siis mieti nyt, ettei minäää- henkilöä voi mitenkään syyttää pikkuveljensä kuolemasta, se oli vaan ajan kysymys. Eikä se ole minäään syy. Mutta mä en usko että sen tarina olis tuulesta temmattu, uskon että se puhuu totta.
Kukaan ei ole sitä paitsi pyhimys, on huutanu tai ei oo huutanu, mitä sillä on väliä. Jos ihminen suuttuu, niin sen täytyy purkaa vihansa. Vaikka sitten huutaa sisarelleen joka sattuisikin olemaan kehitysvammainen.
Ja huutaminen ei liity mitenkään pyhimyksenä olemiseen, pyhimyksenä olemiseen tarvitaan paljon muutakin kuin se, ettei huudeta tai muuta.
Ja mitä tuohon jälkeen jääneeseen tulee, en usko että minäää sellainen on. Hän on sattunut niin sanomaan veljelleen ja se siitä, siitä on turha järjestää polemiikkia minääätä vastaan. Sori vaan.
Kurjaa nyt, jos pahotan sun mieltä, koska se ei ole tarkotus. Sanon vain oman kantani asiaan joten sori jos jolle kulle tuli pahakin mieli...
Kuten tuo ajattelutapa, mistä sanoit, on normaalia, on myös normaalia huutaminen. Todella se on normaalia. Jos tunteitaan ei saa näyttää, se ei ole normaalia. Niin ei voi suojella ketään miltään. Se antaa maailmasta liian ruusuisen kuvan. Ketään ei voi pitää ikuisesti lasikuvun suojissa.
Ja jos Minäää on sulle sanonu että mikä on vaikeeta kenenki elämässä (täytyy etsiä täältä ja sanoo lisää vasta sitten) niin okei, se on sanonu ja siinä se. Sano sinäkin, niin olette tasapuolisesti sanoneet mitä sylki suuhun tuo.
Tuo elämän helppous. Ei ole kellään tässä maailmassa helppoa. Tää on vaan kuulkaas aika kylmä paikka. Ja pakkasia on vielä luvassa.
Ja tuosta helvettielämästä vielä, jos joku sellaista haluaa niin so so, it´s not my fear, you can do it...
Hyvä Emmu! Tykitä oikein kunnolla! :D Hyvä Emmu Da Little! Vaikka et sä enää niin pieni oo eikä sun nimes edes ala e-kirjaimella. Mutta hei, mä tiiän sut, ja sä tiiät mut. Sä oot tainnu saaja ihailijan. Oikeesti sori se viimekertanen. Ja se sun tarinas Hento Kuin Perhosen Siipi on hyvä, koska se kertoo susta itsestäs. Sä kerrot kaiken yksityiskohtasesti. Mä voin kertoo että mä näen kaiken pikakelauksella silmieni edessä ja oon tosi pahoillani ku en sillon tehny mitään. Sori Emmu. Ollaan kavereita?
olihan se tietysti vähän ilkeää huutaa sille sun pikkuveljelle, mut mä ainakin sillee ymmärrän sua. mulla on tällähetkellä 10-vuotias pikkusisko joka on kehitysvammainen. mä oon ite kohta 16wee. ja mä oon saanu kuulla siitä aina että se on mikä on, mutta mä tiedän etten ees voi verrata sitä mitä mä oon kokenut siihen mitä se mun sisko on kokenut, onneksi se nyt ei kuitenkaan ota sitä aina niin tosissaan, mutta mä tiedän että joka kerta kun joku haukkuu sitä vammaseks tai läskiks sille tulee jälki sen sydämee.. mä toivon että sä, minäää, et syytä itteäs tapahtuneesta. susta varmaan tuntuu kauheelle.. maailma on niin paha ja ihmiset ajattelemattomia. jaksamista kaikille kohtalotovereille!
(bantsku, älä ny enää pahoita minääään mieltä, ei se sen vika ollut, eikä sun kannata reagoida siihen noin voimakkaasti kun kerran huomaa että minäää katuu...)
Eiköhän sulla oo ollut tarpeeksi rankkaa jo ilman ihmisiä jotka yrittää syyllistää.
Oli sisarus kehitysvammainen tai ei, ja siitä huolimatta että sitä rakastais koko sydämestään, saattaa silloin tällöin hermostua. Halusi tai ei.
Niin, koeta kestää ja toivottvasti elämällä on sulle paljon onnea annettavana, kun tähän mennessä olet noin rankkoja asioita joutunut kestämään.
Kaikkea hyvää, ja ainakin minä uskon, että veljesi istuu enkelinä olkapäälläsi, ja muistelee sinua rakastakin rakkaampana isona siskona, ei minään syntisenä räyhääjänä.
eli kiitos limey ja kaikki muutkin jotka on laittanut mulle tänne vastauksia jotka on auttanut jaksamaan..