Pakko oli kirjottaa tänne. On niin hirveää luettavaa kun ihmiset leikkivät hengellään. Itse olen sairastanut syömishäiriötä n.3 vuotta. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa että olen parantunut ja painoni on normaali, osaan myös olla erittäin tyuytyväinen omaan kehooni ja muotoihin jotka olen vihdoin saanut takaisin. Tähän kaikkeen, siis tervehtymiseen piti vaan käydä melkein haudan partaalla. Olen nyt ollu psykiatriseessa hoidossa sairaalassa 4kuukautta. Sitä ennen teho-osastolla ja sisätautiosastolla. Suola arvoni oli lasneet niin hälyttävän alas, että saan olla todella onnellinen että istun tässä nyt. Tämä psykiatrinen hoito on todella antanut minulle uuden elämän ja saanut kuulla lääkäriltä ja hoitajilta, kuinka he ovat onnellisisa minun puolesta. Syömishäiriöstä kun on vaikea toipua ja tällä osastolla missä itsekkin ole on tapauksia joilla sairaus on mennyt krooniseksi.
Haluan vaan varoittaa että herätkää ja hakautukaa hoitoon ennekö joudutte niin hengenvaaralliseen tilaan missä itse olin. Se vaan oli minun herätykseni ja ah, että voin ny hauttia hyvästä ruoasta ja liikkua nautinnolla ja kohtuudella ilman pakonomaista rääkkiä.
Haluan vaan varoittaa että herätkää ja hakautukaa hoitoon ennekö joudutte niin hengenvaaralliseen tilaan missä itse olin. Se vaan oli minun herätykseni ja ah, että voin ny hauttia hyvästä ruoasta ja liikkua nautinnolla ja kohtuudella ilman pakonomaista rääkkiä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
onnea parantumisesta :) voisinpa minäkin joskus suhtautua ruokaan normaalisti ja nauttia siitä ilman että seuraavana päivänä angstatuttaa ihan törkeästi.. ja ilman että heti tuntee olonsa läskiksi kun painoindeksi nousee 17,5 yläpuolelle.
Kiva, että jaksat huolehtia muistakin kuin itsestäsi. On hyvä, että joku kertoo paranemismyönteisiä juttuja. Ne ehkä jää jonkun takaraivoon ja hyvänä tai pahana hetkenä voi löytyä halu parantua. On paradoksaalista, että monia kovasti kiinnostaa luurankojen ja kuolevien kuvat, samoin kuin hurjat osastohoitokertomukset ... mutta... ne ei oikeasti hetkauta mihinkään suuntaan. Saat onnittelut, mutta suurin osa ei miellä itseään kuuluvaksi samaan joukkoon. Tieto ja tosikertomukset valuvat kuin vesi hanhen selästä. Niin kiivaana on halu pitää anoreksiasta kiinni. Mutta toisaalta, toivoa ei saa menettää. Kaikille tulee se hetki, jolloin pitää valita. Omalle tytölleni se tuli kolmannen letkuhoidon jälkeen.
Onnea ja jaksamista sinulle!
Tiedän tunteesi ja mitä olet kokenut. Minulla vuosia kestäneen anoreksian seurauksena heräsin minäkin teho-osastolta kanyyleja käsivarret täynnä tippaletkuja ja sydänantureita ympäri kehoa. En tiennyt missä olin ja mitä oli tapahtunut. Syynä elektrolyyttihäiriöistä johtuva tajunnan menetys, kouristuksia ja hypotermia, kehon vaarallinen kuivuminen.Ja omasta mielestä olin voinut aivan "hyvin". Elämäni oli todellakin muutamista tunneista kiinni, jollen olisi joutunut sairaalaan; en enää olisi täällä! Kun pääsin kotiin sisätauti- osastolta alkoi minun paranemiseni - meni siinä kyllä elämänarvot täysin uusiksi. En ole joutunut onneksi psykiatriseen hoitoon - päätin vain itse että tästä ei ole kuin yksi tie valittavana......helppoa ei ole ollut mutta tällähetkellä olen terve. En enää koskaan aio leikkiä hengelläni.