Hmmm. Lukiessani Eläintarinan uudelleen, sorruin itsekin hallitsemattomaan nauruun.
Olin huolellisesti laatinut kaksi eri tarinaa.
Konjakin kirkastamin aivoin, (luultavasti) aamuyöstä, päätinkin taloudellisista syistä yhdistää jutut.
Surulliset seuraukset olivat eilen luettavissa.
Siitä kuus!
Nyt seuraa tositarina Afrikasta.
Olin pitänyt huikeaa vauhtia yllä jo lähes kolmen tunnin ajan, nyt alkoi
viidakko-osuus, oli pakko hiljentää.
Silmäsin kelloani, enää tunti jäljellä, niin olisin lähetysasemalla.
Kun samassa rämähti ja menetin Alfani hallinnan. Suistuin loivan ojantapaisen yli
ja suoraan puuhun. Jotain röhkivää katosi sademetsän hämäryyteen.
Pökkyrästä toivuttuani kokeilin itseäni. Ohut verinoro valui silmiini, otsaan tulleesta
haavasta. Muuten tunsin olevani verrattain hyvässä kunnossa.
Mutta kuinka oli Alfan laita?
Keula oli saanut uuden V- muodon, ja jäähdyttimestä tirisi vettä höyryävään maahan.
Ylpeyteni, huolella vaalimani Alfa, melkein perheenjäsen. Helvetin 16.
Komennustani oli enää jäljellä 3 kuukautta, pian olisimme matkanneet kotisuomeen.
Tillsammans, Hand i hand!
Mutta, käytännön asioihin. Mitäs nyt tehdään? Kännykkä on, muttei verkkoa.
Tie on, muttei autoa. Ja seuraavan kerran tällä tiellä on liikennettä maanantaina,
Tänään on torstai. Suatana sentään!
Laskin että lähetysasemalle on matkaa noin 70 kilometriä.
Muonavarani ovat kahdessa suklaapatukassa ja pullossa kivennäisvettä.
Pahinta kaikesta, lähetysasemalla minua odotetaan aikaisintaan sunnuntaina.
Tunsin että ylleni hulvahti hiki,- no olihan ulkolämpötilakin 30 asteen tietämillä.
Hamusin kartan hansikaslokerosta.
Pystyin melko tarkasti arvioimaan sijaintini, olin kymmenkunta kilometriä sademetsän
reunan sisäpuolella.
Edessäpäin tie teki pitkän lenkin, palatakseen lähes samansuuntaisena takaisin.
Vanhana suunnistajana mittasin kannaksen leveyden. Noin 10 kilometriä viidakkoa, sen
jälkeen olisi enää noin 5 kilometrin kävely ja olisin lähetysasemalla.
Nastahampaitani kiristellen, uskoin sen selvittämäni.
Sisu pulpahti sisälläni, matkaan!
Kaivoin macheten takakontista, kiinnitin kompassin ranteeseeni, ja aloin halkomaan viidakkoa
veitselläni.
Aluksi seurasin jotain eläinten tekemää polkua, kunnes jouduin oikaisemaan suoraan.
Kuumuus! Helvetillinen kuumuus sylitti minut heti sademetsään astuttuani.
Puoli tuntia huidottuani, minun oli pakko istua alas huoahtamaan.
Silloin eteeni tuli karmea tosiasia. Olin unohtanut autoon tärkeimmän välineeni-
Vesipullon!
Jumalauta Hande! Nyt tuli vakava paikka!
Palata en enää voinut, hyvä kun osaisinkaan.
Tihrustin läpimärkää karttaa, minun oli mahdotonta sanoa, kuinka kauaksi olin edennyt. Ehkä kilometrin, puolitoista.
Nyt olin todella huolissani. Olinhan omannut armeijassa neljä natsaa kauluksissa,
Tosin pää välissä. Olinhan suunnistajamestari, mutta Kontiorannan mäntymetsissä.
Hikoilin kuin sika.
Lisäksi keskittymistäni häiritsivät ympärillä pyörivät linnut, hyönteiset ja va-
roitushuutojaan kiljuvat apinat.
Painoin pään käsiini, ja rukoilin; auta Jumala, Isi ja Äiti.
Nielaisin kuivaa kurkkuani, tarkistin suunnan ja aloin huitoa, onneksi kasvillisuutta oli verrattain vähän, kuljin melkein huurtuneet silmälasit kompassissa.
Puolen tunnin kuluttua olin aivan piipussa.
Istahdin lehvävuoteelle ja mietin mahdollisuuksiani.
Palata en missään tapauksessa voinut, enkä enää osaisikaan.
Suutani kuivi aivan riivatusti, yritin ahmia äskeiseltä pieneltä aukioilta riipimiäni
marjoja. Toivottavasti ne eivät olleet myrkyllisiä…
Silmäilin läpimärkää karttalehteäni joka hajosi käsiin.
Sain kuitenkin korkeuskäyristä sen verran selvää, että olin tällä hetkellä jonkinlaisen
vajoaman pohjalla. Tihrustin paperia- olin laskelmieni mukaan puolitiessä..
Aika, aika, tulisi olemaan pahin vastustajani.
Kelloni mukaan pimeys tulisi kahden tunnin päästä…
Paransin vauhtiani, yritin hölkätä loivaa rinnettä ylös, kunnes kaaduin ilmajuureen.
Siinä huohottaessani tirahti itku silmistäni. Nyyhkytin sydämeni kyllyydestä.
Avatessani silmäni, huomasin puolen metrin päässä käärmeen.
Salama on nopea, myöskin sähköisku tulee viivyttelemättä. Kuitenkin käärme voittaa nopeudessa
Nämä molemmat
Jälkeenpäin huvittuneena hymyilin vihreälle mamballe, joka jäi kuin nukkumaan.
Ajatustakin nopeammin säntäsin viidakkoon.
Sillä kertaa jäi sijalleni viidakkoveitseni…
Karatella raivatessani viidakkoa, silmäsin hädissäni kelloa. Enää 15 minuuttia pimeän
tuloon.
Aloin olla jo epätoivoinen, laskelmieni mukaan jo tunti sitten olisi pitänyt tien tulla vastaan
Ja vasemmalla, tien varrella odotti lähetysasema.
Mutta missä?
Ken on Afrikassa käynyt, tietää että pimeys tulee siellä Yht`äkkiä.
Kuin musta verho.
Kuin samettia olisi laskeutunut päälleni.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Alistuneena kierähdin sammalvuoteelle. Kietaisin pari
Banaanipuun lehteä ympärilleni, ja valmistauduin kuolemaan.
Näin paljon en ollut itkenyt kuin lapsena! Hyvästi Äiti, Isä, Veli sekä Sisaret.
Tänne kuoli, tuntemattomaan viidakkoon Hande!
Löydetäänköhän ruumistani koskaan?
Villieläimet raatelevat ruumiini, kuljettavat verisiä repaletani ympäri viidakkoa.
Kaikki yhden hölmöilyn. Ajovirheen takia…
Itsesäälin puistatukset vapisuttivat ruumistani, hyvästi Elämä! Terve Kuolo!
Tulkaa leijonat, tappakaa!
Säädyttömät moskiitot runtelivat huolella hikisen vartaloni..
Heräsin töytäykseen, eli toiseen!
Itsepintainen tyyppi yritti herättää minut. Kuinka Taivaassa ollaan noin sopimattomia!
Melkoista kohtelua.
Enkö kuollutkaan!
Töykkivä asenne alkoi ärsyttää minua, riivin lehdet yltäni. Kuka häiritsi kuolevaa…
Käänsin silmäni, - lähetysaseman sika pökki minua olkapäähän.
Olin simahtanut 200 metrin päähän Lähetysaseman seinästä!
Helpottuneena laskin aamukuset, Ja huutelin Obakowaa auton hinaukseen..
Elämä on sentään elämää!
Olin huolellisesti laatinut kaksi eri tarinaa.
Konjakin kirkastamin aivoin, (luultavasti) aamuyöstä, päätinkin taloudellisista syistä yhdistää jutut.
Surulliset seuraukset olivat eilen luettavissa.
Siitä kuus!
Nyt seuraa tositarina Afrikasta.
Olin pitänyt huikeaa vauhtia yllä jo lähes kolmen tunnin ajan, nyt alkoi
viidakko-osuus, oli pakko hiljentää.
Silmäsin kelloani, enää tunti jäljellä, niin olisin lähetysasemalla.
Kun samassa rämähti ja menetin Alfani hallinnan. Suistuin loivan ojantapaisen yli
ja suoraan puuhun. Jotain röhkivää katosi sademetsän hämäryyteen.
Pökkyrästä toivuttuani kokeilin itseäni. Ohut verinoro valui silmiini, otsaan tulleesta
haavasta. Muuten tunsin olevani verrattain hyvässä kunnossa.
Mutta kuinka oli Alfan laita?
Keula oli saanut uuden V- muodon, ja jäähdyttimestä tirisi vettä höyryävään maahan.
Ylpeyteni, huolella vaalimani Alfa, melkein perheenjäsen. Helvetin 16.
Komennustani oli enää jäljellä 3 kuukautta, pian olisimme matkanneet kotisuomeen.
Tillsammans, Hand i hand!
Mutta, käytännön asioihin. Mitäs nyt tehdään? Kännykkä on, muttei verkkoa.
Tie on, muttei autoa. Ja seuraavan kerran tällä tiellä on liikennettä maanantaina,
Tänään on torstai. Suatana sentään!
Laskin että lähetysasemalle on matkaa noin 70 kilometriä.
Muonavarani ovat kahdessa suklaapatukassa ja pullossa kivennäisvettä.
Pahinta kaikesta, lähetysasemalla minua odotetaan aikaisintaan sunnuntaina.
Tunsin että ylleni hulvahti hiki,- no olihan ulkolämpötilakin 30 asteen tietämillä.
Hamusin kartan hansikaslokerosta.
Pystyin melko tarkasti arvioimaan sijaintini, olin kymmenkunta kilometriä sademetsän
reunan sisäpuolella.
Edessäpäin tie teki pitkän lenkin, palatakseen lähes samansuuntaisena takaisin.
Vanhana suunnistajana mittasin kannaksen leveyden. Noin 10 kilometriä viidakkoa, sen
jälkeen olisi enää noin 5 kilometrin kävely ja olisin lähetysasemalla.
Nastahampaitani kiristellen, uskoin sen selvittämäni.
Sisu pulpahti sisälläni, matkaan!
Kaivoin macheten takakontista, kiinnitin kompassin ranteeseeni, ja aloin halkomaan viidakkoa
veitselläni.
Aluksi seurasin jotain eläinten tekemää polkua, kunnes jouduin oikaisemaan suoraan.
Kuumuus! Helvetillinen kuumuus sylitti minut heti sademetsään astuttuani.
Puoli tuntia huidottuani, minun oli pakko istua alas huoahtamaan.
Silloin eteeni tuli karmea tosiasia. Olin unohtanut autoon tärkeimmän välineeni-
Vesipullon!
Jumalauta Hande! Nyt tuli vakava paikka!
Palata en enää voinut, hyvä kun osaisinkaan.
Tihrustin läpimärkää karttaa, minun oli mahdotonta sanoa, kuinka kauaksi olin edennyt. Ehkä kilometrin, puolitoista.
Nyt olin todella huolissani. Olinhan omannut armeijassa neljä natsaa kauluksissa,
Tosin pää välissä. Olinhan suunnistajamestari, mutta Kontiorannan mäntymetsissä.
Hikoilin kuin sika.
Lisäksi keskittymistäni häiritsivät ympärillä pyörivät linnut, hyönteiset ja va-
roitushuutojaan kiljuvat apinat.
Painoin pään käsiini, ja rukoilin; auta Jumala, Isi ja Äiti.
Nielaisin kuivaa kurkkuani, tarkistin suunnan ja aloin huitoa, onneksi kasvillisuutta oli verrattain vähän, kuljin melkein huurtuneet silmälasit kompassissa.
Puolen tunnin kuluttua olin aivan piipussa.
Istahdin lehvävuoteelle ja mietin mahdollisuuksiani.
Palata en missään tapauksessa voinut, enkä enää osaisikaan.
Suutani kuivi aivan riivatusti, yritin ahmia äskeiseltä pieneltä aukioilta riipimiäni
marjoja. Toivottavasti ne eivät olleet myrkyllisiä…
Silmäilin läpimärkää karttalehteäni joka hajosi käsiin.
Sain kuitenkin korkeuskäyristä sen verran selvää, että olin tällä hetkellä jonkinlaisen
vajoaman pohjalla. Tihrustin paperia- olin laskelmieni mukaan puolitiessä..
Aika, aika, tulisi olemaan pahin vastustajani.
Kelloni mukaan pimeys tulisi kahden tunnin päästä…
Paransin vauhtiani, yritin hölkätä loivaa rinnettä ylös, kunnes kaaduin ilmajuureen.
Siinä huohottaessani tirahti itku silmistäni. Nyyhkytin sydämeni kyllyydestä.
Avatessani silmäni, huomasin puolen metrin päässä käärmeen.
Salama on nopea, myöskin sähköisku tulee viivyttelemättä. Kuitenkin käärme voittaa nopeudessa
Nämä molemmat
Jälkeenpäin huvittuneena hymyilin vihreälle mamballe, joka jäi kuin nukkumaan.
Ajatustakin nopeammin säntäsin viidakkoon.
Sillä kertaa jäi sijalleni viidakkoveitseni…
Karatella raivatessani viidakkoa, silmäsin hädissäni kelloa. Enää 15 minuuttia pimeän
tuloon.
Aloin olla jo epätoivoinen, laskelmieni mukaan jo tunti sitten olisi pitänyt tien tulla vastaan
Ja vasemmalla, tien varrella odotti lähetysasema.
Mutta missä?
Ken on Afrikassa käynyt, tietää että pimeys tulee siellä Yht`äkkiä.
Kuin musta verho.
Kuin samettia olisi laskeutunut päälleni.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Alistuneena kierähdin sammalvuoteelle. Kietaisin pari
Banaanipuun lehteä ympärilleni, ja valmistauduin kuolemaan.
Näin paljon en ollut itkenyt kuin lapsena! Hyvästi Äiti, Isä, Veli sekä Sisaret.
Tänne kuoli, tuntemattomaan viidakkoon Hande!
Löydetäänköhän ruumistani koskaan?
Villieläimet raatelevat ruumiini, kuljettavat verisiä repaletani ympäri viidakkoa.
Kaikki yhden hölmöilyn. Ajovirheen takia…
Itsesäälin puistatukset vapisuttivat ruumistani, hyvästi Elämä! Terve Kuolo!
Tulkaa leijonat, tappakaa!
Säädyttömät moskiitot runtelivat huolella hikisen vartaloni..
Heräsin töytäykseen, eli toiseen!
Itsepintainen tyyppi yritti herättää minut. Kuinka Taivaassa ollaan noin sopimattomia!
Melkoista kohtelua.
Enkö kuollutkaan!
Töykkivä asenne alkoi ärsyttää minua, riivin lehdet yltäni. Kuka häiritsi kuolevaa…
Käänsin silmäni, - lähetysaseman sika pökki minua olkapäähän.
Olin simahtanut 200 metrin päähän Lähetysaseman seinästä!
Helpottuneena laskin aamukuset, Ja huutelin Obakowaa auton hinaukseen..
Elämä on sentään elämää!
Vastaukset 10
Vanhimmat
On parempi päivä?
On vain niin outoa kirjoittaa selvinpäin...
Vielä jotain tarinaa tulemaan.. Saa jotain lukemista kun tuo toinen foorumikaan ei pelitä!
Yrittää, saa nähdä vaan kerkeänkö ennen maanantaita.
Lisäksi on vielä lieviä vaikeuksia, tositarinat alkavat olla vähissä, joutuu välillä ihan itse keksimään...
Siis ymmärsinkö oikein, tähän mennessä kirjoittamasi tarinat ovat kaikki
tositarinoita?
Värikästä elämää.
Harma meistä on istunut kamelinlantanuotion tulilla Saddam Husseinin kanssa, joutunut Valamoon munkiksi, jutellut Dodi Al Fayadin autonkuljettajan kanssa päivää ennen kolaria, ampunut sotavangin kirjailijaksi naamioituneena, kaivanut Mengelen haudastaan ja ollut valitsemassa Paavia.
Älkäähän nyt, onhan tuota tottavie tullut kaikkea touhutuksi.
Tietenkään IHAN kaikki ei ole sanatarkasti totta. Esim. Paavia en ole valitsemassa ollut, korkeintaan antanut hyviä, virkaahelpottavia neuvoja...
Pilkulleen puhutaan, olin kyllä mukana tilaisuudessa, jossa Paavia valittiin, mutta en itse osallistut vaaliin.
Tosin papillisissa tehtävissä toimin silloin itsekin, mutta pelkästään luostarin esimiehenä...
aaa
bbb