Mietin tässä, mahtaako täällä olla saman kokeneita ihmissieluja...
Reilu puoli vuotta sitten päätin laihduttaa muutaman kilon. Olin tuolloin normaalipainoinen, mutta koin itseni ehkä hieman lihavaksi. Pikkuhiljaa paino alkoi pudota ja pääsinkin pian tavoitteeseeni.
Muutama kuukausi meni sitten siitäkin eteenpäin ja päätin aina vaan laihduttaa lisää. Jokainen tavoite oli aina alhaisempi ja alhaisempi ja kun saavutin yhdenkin, olin taas hetken tyytyväinen.
Sitten huomasin itsekin, että se alkoi mennä yli. Saatoin elää parikin päivää vain omenalla ja kahdella leivällä, heittää lämpimän ruuan roskiin. Kävin hulluna lenkillä ja tein kotona lihasharjoituksia.
Mikään ei riittänyt. Kirjasin päiväkirjaani tarkasti kulutettujen kalorien määrät, syötyjen ruokien grammamäärät, syödyt kalorit ja liikuntaharjoitteet. Joka päivälle piti keksiä jotain ja omatunto soimasi, jos jätti tekemättä.
Kun olin saanut puolen vuoden takaisesta painostani pois 13 kiloa, painoindeksi näytti 16. Hiukset ja kynnet olivat kamalassa kunnossa ja silmät tuijottivat tyhjistä kuopistaan. Rintalasta näkyi teepaitojen läpi ja vaatekaapin sisältö olisi sopinut ennemmin mammutille, kuin minulle.
Nyt näin jälkeenpäin ajateltuna koko tuo edellinen teksti tuntuu järkyttävältä. Kamala, miten pilasin itseni. Mutta en pääse siitä eroon.
Yhä se kaivaa mun mieltä. Ruuan pyörittäminen vie mun päivän ajatuksista reilusti yli puolet. Mietin koko ajan annoskokoja ja sitä, että miten paljon uskallan vielä syödä. Liikuntaakin harrastan yhä melko paljon. Vaikka lääkärini on käskenyt minun lihottaa viisi kiloa, se tuntuu niin mahdottomalta. En osaa enkä uskalla nähdä vaa'assa suurempaa numeroa, kuin se tällä hetkellä näyttää.
Jos joku tunnistaa palasenkaan itseään ja osaa auttaa minut tästä eroon, tehköön sen. Itse en osaa.
Reilu puoli vuotta sitten päätin laihduttaa muutaman kilon. Olin tuolloin normaalipainoinen, mutta koin itseni ehkä hieman lihavaksi. Pikkuhiljaa paino alkoi pudota ja pääsinkin pian tavoitteeseeni.
Muutama kuukausi meni sitten siitäkin eteenpäin ja päätin aina vaan laihduttaa lisää. Jokainen tavoite oli aina alhaisempi ja alhaisempi ja kun saavutin yhdenkin, olin taas hetken tyytyväinen.
Sitten huomasin itsekin, että se alkoi mennä yli. Saatoin elää parikin päivää vain omenalla ja kahdella leivällä, heittää lämpimän ruuan roskiin. Kävin hulluna lenkillä ja tein kotona lihasharjoituksia.
Mikään ei riittänyt. Kirjasin päiväkirjaani tarkasti kulutettujen kalorien määrät, syötyjen ruokien grammamäärät, syödyt kalorit ja liikuntaharjoitteet. Joka päivälle piti keksiä jotain ja omatunto soimasi, jos jätti tekemättä.
Kun olin saanut puolen vuoden takaisesta painostani pois 13 kiloa, painoindeksi näytti 16. Hiukset ja kynnet olivat kamalassa kunnossa ja silmät tuijottivat tyhjistä kuopistaan. Rintalasta näkyi teepaitojen läpi ja vaatekaapin sisältö olisi sopinut ennemmin mammutille, kuin minulle.
Nyt näin jälkeenpäin ajateltuna koko tuo edellinen teksti tuntuu järkyttävältä. Kamala, miten pilasin itseni. Mutta en pääse siitä eroon.
Yhä se kaivaa mun mieltä. Ruuan pyörittäminen vie mun päivän ajatuksista reilusti yli puolet. Mietin koko ajan annoskokoja ja sitä, että miten paljon uskallan vielä syödä. Liikuntaakin harrastan yhä melko paljon. Vaikka lääkärini on käskenyt minun lihottaa viisi kiloa, se tuntuu niin mahdottomalta. En osaa enkä uskalla nähdä vaa'assa suurempaa numeroa, kuin se tällä hetkellä näyttää.
Jos joku tunnistaa palasenkaan itseään ja osaa auttaa minut tästä eroon, tehköön sen. Itse en osaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
pääset eroon mutta se on niin vaikeaa tämä syy on osalla anorektikoista ettei siis tietoisesti ala laihaksi vaan sairastuu toisilla taas vaivaa media jne ja ovat leuhkoja joten haluavat olla laihoja, mutta parhaiten siitä pääsee eroon jos teet sen jonkun muun vuoksi tai alat vaan syömään, syöminen on nopeaa ja ruoka hyvää sinun pitää saada itsehillintä kuriin siis että voi löystää
Vois olla ihan kuin mun kirjoittama.
Vuosia sitten aloin laihduttamaan, en tiedä vieläkään varsinaisesti MIKSI, kai se oli vaan halua olla hoikka. (Olin lievästi ylipainoinen).
Ensin söin terveellisesti ja yritin laihduttaa terveellisillä keinoilla: pois punainen liha, näkyvä rasva, karkit, sipsit yms.
No pääsin sitten tavoitteeseeni ja samalla tuli se halu pudottaa vielä vähän ja samalla tarkkailla pakkomielteisesti etten vaan pääse lihomaan taas samaks läskipossuks.
Lopulta söin päivässä vain annoksen puuroa ja 4 jugurttia. Tai appelsiinin ja 4 jugurttia ja voi sitä autuasta oloa kun oli kestäny joskus olla koko päivän syömättä mitään.
Treenijumppa oli pakko tehdä joka ilta ja mieluummin vielä vähän enemmän.
Lihakset tutisi kun en olis jaksanut.
Se alkoi niin salakavalasti, pikkuhiljaa. Ei musta tullut anorektikkoa viikossa, ei kuukaudessa.
No, vuosia mä hortoilin tossa helvetissä, siitä on nyt 9 vuotta.
Ja voin nyt sanoa, että olen parantumassa, melkein 10 vuoden jälkeen. Takana bulimisiakin jaksoja. Välillä melkeinpä normaaleja, sitten taas paluu anorektisiin vaiheisiin.
Se otti mulla niin helvetin pitkän ajan parantua tosta.
Enkä ole vieläkään henkisesti kunnossa. Kai mä tulen aina olemaan jonkinlainen syömishäiriöinen mutta se on kai vaan elämää, ei sille mitään voi, niin kuin joku ei voi skitsofreniallekaan mitään.
Kyllä sh:n kanssa voi oppia elämään, niin että se ei terrorisoi elämää, vaan se pysyy pienenä rumana peikkona jossain taustalla, mutta pysyy kuitenkin.