Olen 18 vuotias ahdistunut nuori nainen. Nyt olen ollut ilman minkäänlaisia kavereita/ystäviä jo puoli vuosikymmentä jollei lasketa mukaan perheenjäseniä. En osaa enää olla sosiaalinen muiden kuin äitini kanssa ja nyt täytettyäni muutama kuukausi sitten 18 alkoi hirveä paniikki. Kuinka selviän työelämästäkään, kun pelkään ihmisiä enkä luota itseeni? ainoa ystäväni on oikeastaan ollut televisio ja internet. Kun ei ole ollut ihmisten kanssa kovinkaanpaljoa tekemisissä ja on katsonut televisiosta kaikkea sontaa, sitä alkaa elää siinä kauhuelokuvamaailmassa jossa ei ole yhtään hyvää ihmistä vaan jokainen yrittää päästä hyökkäämään kimppuun. Kadulla käveleminen on rankkaa kun seuraa ihmisiä ja tuntuu että kaikki tuijottavat ja haluavat pahaa. Eniten pelkään miessukupuolta. Minulla ei ole mitään hyviä kokemuksia miehistä, ei edes pahojakaan, mutta kun en voi olla ajattelematta miehiä mitenkään kauhuelokuvien perverssejä seksihulluja murhaajia kummaisemmiksi. Tulevaisuus pelottaa. Tuntuu että perhe ja suku ympärilläni ovat pettyneitä ja ajattelevat että kunpa en olisi koskaan syntynytkään. Nykyään on alkanut hiipiä mieleen ajatukset siitä miten hyvä elämä muilla olisikaan jos minua ei olisi. Vanhempanikin eläisivät paljon mielekkäämpää elämää. Muita tämä ei tippaakaan liikuttaisi. Mietin myös että mitä tapahtuisi jos kuolisinkin yhtäkkiä. Surisiko joku? tuskin niin paljoa että sitä tekoa kannattaisi jättää tekemättä. Ei tässä elämässä ole mitään mieltä. Joko jään vaan kyhjöttämään vanhempieni nurkkiin paisumaan ja vieraantumaan maailmasta enemmän ja enemmän kunnes olen jo kuin häkkiin survottu villieläin, tai sitten asun ilman kotia ja omaisuutta kadulla kerjäämässä. Olen tuhonnut kaiken, olen ajanut kaikki tärkeät ihmiset läheltäni pois ja vihaamaan minua. Hauta tuntuu tällä hetkellä ihanalta paikalta. En jaksa enää taistella arkielämän ja pyhien kanssa taistelua minä vastaan koko maailma. En ole hymyillyt vuosiin enkä muutenkaan ole tuntenut onnenhetkeä. Vihaan kaikkia jotka ovat onnellisia, menestyneitä, kauniita, kulkevat suoraselkäisinä kohti ihanaa tulevaisuuttaan ja mukamas hymyilevät . En kestä en en. Olen jo täysin kyllästynyt tähän niin sanottuun elämääni.
Itsetuhoiset ajatukset hiipivät mieleen
minääh vaan...
10826
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
..että Sinusta tuntuu tuolta,mutta kuule:Paistaa se päivä joskus vielä risukasaankin!Usko huviksesi.Terv.nimimerkki "been there,too"
Itselläni oli tuossa iässä paljon samantapaisia ajatuksia, mutta nyt ne ovat jokseenkin kaikonneet mielestäni. En vieläkään juurikaan pidä ihmisten seurasta, mutta elämä sujuu ihan mukavasti.
Asioihin liittyy toisinaan neurologisia ominaisuuksia. Minulla paljastui aspergerin syndrooma, jonka olisin nyt jälkikäteen toivonut paljastuneen jo aiemmin, koska silloin olisin tehnyt erilaisia valintoja. Olen pystynyt kääntämään tuon "ongelman" edukseni kun olen löytänyt vahvuuteni, jotka olivat ujouteni ja itseni vähättelyn alla piilossa. Itsenäinen ja luova työ sujuvat hyvin.
Maailman energiaa ainakin olevan,jospa saisit ehkä itsesi koottua rauhoittumaan ja vahvistumaan?Oletko käyttänyt jotain ylimmääräisiä aineita tai ehkä yhä?Ne voivat saada haittaavia vääristymiä maailmankuvaan.Suppeampi elinnympäristö voi myös panna kasomaan pelokkaasti ulkomaailmaa?Ellei mitään selviä esteitä muuten ole ns.normaaliyhteiskuntaan,voisi yrittää vain ottaa itseään niskasta kiinni mennä päättäväisesti pelkäämilleen tavannomaisiin yhteiskunnan sektoreille,ja murtaa omat pelon muurinsa.Ne murtuvat muutamasta kerrasta,ja voi katsoa samalla jos sieltä saisi jotain iloista mieltä piristävääkin itselleen kaiken ankeuden vastapainoksi.
Olen yrittänyt koota itseäni ja kovasti olen yrittänyt mennä muiden ihmisten sekaan mutta aina palaan lähtöpisteeseen kun huomaan miten turhaa se on. Internetistä olen saanut joskus jotain juttukavereita mutta ei kukaan minua jaksa muutamaa kertaa kauempaa kuunnella. Joko ovat niin pinnallisia paskiaisia tai oma mielialani heittelee niin että ei kukaan jaksa edes yrittää ymmärtää. Joillekin en uskalla ollenkaan olla oma itseni kun pelkään menettäväni, mutta siltikin kaikki menee aina päin peetä.
Olet aivan oikeassa siinä että on olemassa
paljon ihmisiä jotka tahtovat tehdä toisille pahaa.
Mutta on myös niitä jotka tahtovat auttaa.(ehkä kyllä vähemmistö..)
Ei sinun tarvitse ottaa yhtään paineita työelämästä,
voit aivan rauhassa etsiä itsellesi sopivan alan.
Ja jollei sellaista vaan löydy niin ei sekään haittaa,
keksit jotain muuta rakentavaa ja hyödyllistä tekemistä.
Ei ole mikään pakko menestyä ja pärjätä
mailman menossa mukana, ei vaan tarvitse.
Internetistä löydät kyllä ystäviä jotka välittävät ja
joiden kanssa voit keskustella täysin vapaasti, nimettömänä.
Tiedän että toisiin luottaminen on erittäin vaikeaa
mutta voit kokeilla luottaa vain hieman
ei liikaa,ollen samalla varovainen.
Perheesi ei ajattele sinusta niin kun kuvittelet,
olen siitä aivan varma. He tahtovat vain parastasi,
niinkun he parhaasi ymmärtävät.
Monet ihmiset surisivat jos sinä kuolisit,
täysin tuntemattomatkin surisivat sitä.
>Olen tuhonnut kaiken, olen ajanut kaikki tärkeät ihmiset läheltäni pois ja vihaamaan minua>
Tämä kuullostaa aika hurjalta..en tiedä mitä olet
sitten tehnyt mutta aika vaikea uskoa että asia
olisi nyt ihan noin.
Kirjoita minulle yksityisesti jos haluat keskustella asioista.
(osoitteen löydät profiilisivultani)
Tuntemuksesi kuulostavat varsin normaaleilta syvään masennukseen liittyviltä tunteilta. Valitettavasti nyky-Suomessa tällaisesta tilasta voi jo käyttää nimitystä "normaali", samanlainen pahoinvointi tuntuu olevan arkipäivää. Niin moni nuori syrjäytyy juuri tuossa ikävaiheessa.
Olen ollut itse todella pitkään masentunut, varmaankin myös omaan perhetilanteeseen liittyen ja tunnen myös itse paljon masentuneita henkilöitä. Olen pahoillani, että olet joutunut tälläkin palstalla kuuntelemaan kommentteja ryhdistäytymisestä ja positiivisesta ajattelusta. Tiedän itse hyvin, miltä tuntuu tuntea itsensä täysin arvottomaksi, syylliseksi kaikkeen ja miten muilla olisi paljon helpompaa ilman minua. Tiedän kuitenkin myös tällä hetkellä, että nämä tuntemukset liittyvät depressiotilaan. Niihin kuuluvat myös voimakas yksinäisyyden tunne ja toisaalta myös voimakas eristäytymisenhalu muista.
Itse kuulun niihin henkilöihin, joilla menee näennäisesti hyvin. Vasta viime kuukausina olen uupunut niin täysin, etten enää pysty työskentelemään. Olen kuitenkin monia vuosia voinut jo todella huonosti, nyt tilanne vain on kärjistynyt. Olen yleisesti erittäin sosiaalisena pidetty ihminen, mutta nyt ahdistus on alkanut myös viedä voittoa sosiaalisista suhteista. Erityisesti ryhmätilanteet ovat raskaita. Nyt olen sairaslomalla. Voi olla, että tarvitsen vielä lääkitystä noustakseni. Uskon kuitenkin, että paraneminen on mahdollista ja siitä on myös todisteita lähipiirissäni.
Masennus on sairaus muiden joukossa ja siitä paraneminen edellyttää paljon tukea, mahdollisesti lääkitystäkin. Hyvä asia on, että masennuksesta paranemisessa on yleisesti erittäin hyvä ennuste. Paranemisprosessin käynnistyminen edellyttää kuitenkin sitä, että tunnistaa ongelman ja uskaltaa hakeutua hoitoon. Tiedätkö minne pitää ottaa yhteyttä, jos tarvitsee psykologin/psykiatrin konsultaatiota omalla paikkakunnallasi? Jossain vaiheessa, jos uskallat, niin voisit myös mennä johonkin masennuksesta kärsivien ryhmään, jossa voi tavata samoista ongelmista kärsiviä. Vaikka kuinka joskus tuntuisi, että on täysinyksin, niin se ei ikinä pidä paikkaansa.
Toivotan koko sydämestäni onnea paranemiseen ja rohkeutta astua eteenpäin vielä nyt sysipimeältä näyttävään tulevaisuuteen. Olen myös itse valmis keskustelemaan kanssasi, mikäli siltä tuntuu. Kyllä maailmassa on myös niitä ihmisiä, jotka välittävät. Suomalaisessa ääri-individualistisessa yhteiskunnassa vain on välillä vaikea uskoa sitä.
Se että pitäisi puhua jollekkin ventovieraalle, tai vaikka olisi tuttukin, tuntuu aivan mahdottomuudelta. En pysty luottamaan keneenkään. En luota itseeni, kuinka voisin siis luottaa toisiin ihmisiin...Ei tästä mitään tule.
En varmasti edes osaa kuvitella, kuinka vaikeaa puhuminen onkaan, jos ei ole muutenkaan tottunut olemaan paljoa tekemisissä ihmisten kanssa. Jollekin terapeutille puhuminen kuulostaa siis aivan mahdottomalta asialta?
Mainitsit aiemmin, että olet keskustellut netissä joidenkin ihmisten kanssa muutamaan otteeseen. Pystyitkö silloin kertomaan vapaasti asioista? Entä äidillesi?
Samoja oireita minullakin,ainoastaan se asia on eri että olisin jo tehnyt itsemurhan,mutta en pysty siihen perheeni takia. Olen yrittänyt itsemurhaa n. puolivuotta sitten,otin yliannostuksen lääkkeitä,mutta äitini huomasi asian ja jouduin sairaalan teho-osastolle,jos olisin kuullemma tullut puolikin tuntia myöhemmin,minua ei olisi voitu pelastaa..Nykyään vaikka ajatuksiini ei mitään muuta mahdukkaan kun kuolema,silti elän ainoastaan läheisteni takia.En halua puhua läheisilleni olostani,koska en halua huolestuttaa ja vaivata heitä,kai siksi en tee itsemurhaakaan,en halua vaivata heitä.Mutta voimia sinulle :).Toivon että elämäsi järjestyy vielä joku päivä!
sinun kyllä kertoa jollekin siitä mitä ajattelet.
Se on hyvä että sinulla on nyt edes joku syy elää.
Pitäisi saada selville mistä syystä ajattelet
vaan kuolemaa ja sitten vaikuttaa niihin syihin.
Sinun pitää kertoa jotta muut voivat auttaa sinua.
Onko sinulla ketään muuta ystävää kuin
vanhemmat jolle voisit kertoa asioistasi?
Kai käyt jossain terapiassa ym?