Tämäkin aihe on varmaan ollut täällä esillä monta monituista kertaa, mutta minua erityisesti tässä elämäntilanteessani kiinnostaa tämä aihe.
Olisin siis kiinnostunut kuulemaan, minkälaisia rakkaussuhteita teillä on naisiin.
Perinteinen parisuhde yhdessä asumisineen?
Seurustellaan, mutta asutaan erillään?
Asutaan eri kaupungeissa?
Ja toisekseen kiinnostaa, miten päädyitte juuri omaan valintaanne? Mitkä tekijät siihen vaikuttivat?
Toivottavasti saadaan hedelmällinen keskustelu, vaikka aihe saattaa alkujaan kuulostaa puisevan kuivaltakin;)
Olisin siis kiinnostunut kuulemaan, minkälaisia rakkaussuhteita teillä on naisiin.
Perinteinen parisuhde yhdessä asumisineen?
Seurustellaan, mutta asutaan erillään?
Asutaan eri kaupungeissa?
Ja toisekseen kiinnostaa, miten päädyitte juuri omaan valintaanne? Mitkä tekijät siihen vaikuttivat?
Toivottavasti saadaan hedelmällinen keskustelu, vaikka aihe saattaa alkujaan kuulostaa puisevan kuivaltakin;)
Vastaukset 30
Vanhimmat
Meillä on menossa kohta viiden vuoden rajapyykki rikki, josta yhdessä on asuttu nelisen vuotta. Seurustelusuhteen muoto valitsi oikeastaan itse itsensä: minä vanha kyynikko otin ja rakastua pätkähdin oikein kunnolla eikä siinä sitten enää mietitty, että ollaanko vai eikö olla tai asutaanko yhdessä vaiko erillään. Tilanne on siinä mielessä mainio, että tunne on taatusti molemminpuolinen ja aikomuksenamme onkin pitää status quo "kunnes kuolema meidät erottaa". Nyt kun vielä saisi koiria ja lapsia, niin elämä olisi täydellistä. Toinen unelmista lienee helpommin toteutettavissa kuin toinen. :/
Loppukaneettina huomautettakoon, että aiemmin olin täysin vakuuttunut siitä, että parhaimmillaan voin löytää ihmisen, jota siedän (ja joka sietää minua) sen verran hyvin, että pitkä seurustelusuhde on mahdollinen. Ajatusta yhteenmuuttamisesta sen sijaan kammoksuin yli kaiken. On se kumma mitä se rakkaus teettää, kun pyhät periaatteensakin joutuu siinä tuoksinnassa nielemään...
...vaiko taas satunnainen vierailija? Alkaa tässä jo tulemaan vainoharhaiseksi..
Kyllä tämä olen oikeasti minä.
Ja tällä hetkellä minua kiinnostaa kovastikin, että mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kaksi naista rakastuu toisiinsa.
Kun nyt itse rakastuneena haluaisin viettää kaiken vapaa-aikani rakkaani seurassa ja se ei ole mahdollista, niin olisi kiva kuulla, miten monimuotoisia suhteita naiset luovat keskenään.
Ja miksi päädytään elämään jollain tietyllä tavalla?
Kai minä etsin ajatuskuvioihini jotain uutta muotoa..
...jo varsin varhaisesta vaiheesta asti on valinnut meidät, minut ja rakkaani. Elämänkumppanillani oli kotieläimiä, joten se edesauttoi jo seurustelumme alkuvaiheessa, yhteisen ruokakunnan alkuun. Ihan käytännön syistä oli helppoa muuttaa asumaan yhteen, kun halusimme viettää kaiken aikamme yhdessa. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja ruokailutottumukset helpottivat yhteisasumista ja nyt etsimmekin isompaa uutta yhteistä kotia, jotta onnemme olisi täydellinen.
Me muutimme tyttöystäväni kanssa kolmen kuukauden seurustelun jälkeen heti yhteen ja asuimme onnellisesti kolmen ja puolen vuoden ajan. Ikinä ei ollut asumisen suhteen mitään ongelmia. Nyt emme ole enää yhdessä ja odotan vain innolla mitenköhän seuraava mahdollinen suhde etenee. Yhdessä asuminen on ihanaa!
Eli nyt sitten oikea vastaus. Meillä on ollut kaukosuhde tässä vuoden verran ja nyt olisi tarkoitus muuttaa yhteen. Pelottaa kauheasti. Olen niin tottunut asumaan yksin, että pelkään ärsyyntyväni toisen jatkuvasta läsnäolosta.
On se hassua. Ensin vuoden on toista kaivannut ja odottanut, että koska taas nähdään, ja nyt pelottaa, että joutuu joka päivä näkemään??!!
sitten muutatte yhteen?
..kuitenkin muuttaa yhteen, vaikka pelottaa. Voihan se olla, että yhteiselo onkin ihanaa eikä toisen naama käy ärsyttämään.
Pitää vain varmaan opetella olemaan yhdessä..
En voisi kuvitellakaan etten asuisi yhdessä sen naisen kanssa jonka kanssa (typerä sana) seurustelen.
En varsinkaan pidä yksin nukutuista öistä, mutta muutenkin on mukavampi tehdä KAIKKI yhdessä.
Asuin 27 neliön kämpässäkin yhden naisen kanssa pari vuotta!!! Sitten kun saimme kunnon kämpän - eipä aikaakaan kun ERO! Ei ne asiat toisiinsa liittyneet, mutta aika pieni se kämppä oli...ei haitannut.
En ymmärrä miksi EN asuisi rakkaani kanssa saman katon alla?
Yhteenmuuttaminen on jännittävää. Mun mielestä siten suhteesta saa kaiken irti ja toisen oppii todellakin tuntemaan kaikkine puolineen. Jos yhdessäelo ei sitten onnistu, niin ei se olis ehkä odottamallakaan onnistunut...?
Minulla oli pitkä naissuhde, kesti n. 9 vuotta, joista asuimme 7 vuotta yhdessä. Yhdessä asuminen tuntui silloin sopivalta ratkaisulta esim. taloudelisen tilanteen kannalta. Myös kemiat pelasivat hyvin, joten se ei ollut ongelma.
Jos ja kun seuraavan kerran alan seurustella niin haluaisin ainakin aluksi asua erillään. Oma tila tuntuu tärkeältä ja yhteen muuttaminen olisi aika iso ratkaisu muutenkin. Pitäisi olla vakuuttunut, että kemiat pelaavat myös arkielämässä.
mutta aikaisemmat suhteeni ovat menneet niin että ollaan asuttu erillään ja tavattu muutaman kerran viikossa, niin ja viikonloput on yleensä oltu jommankumman luona. en usko että pystyisin koskaan asumaan kenenkään kanssa, kun olen piintynyt yksineläjä. parempi näin.
minunkin edellisissä suhteissani (nyt yksin), erillään asuminen on ollut sopivinta. Hetket, jolloin ei koko ajan täydy ottaa toista huomioon, ovat helmiä. Sitäkin parempia ne hetket, kun taas tavataan. Yhteinen touhuilu on kyllä mukavaa, arjen onnea, mutta mutta ... niin sekin, kun on taas omassa rauhassa. Kaikilla variaatioilla on puolensa, rakkaus voitelee mallin kuin mallin.
Heitän kumminkin väitteen, että erillään asuvien kumppanuudet kestävät yleisesti ottaen keskimäärin kauemmin. Jos aikuisikäinen liitto kestää kauan, vaikkapa 10v, niin eiköhän se sitten kestäne loppuun asti, yhdessä asuminen ei sitä kuluta, päin vastoin. Olenko ihan metsässä?
Uskon tohon että jos asuu erillään, suhde keskimäärin kestää pidempään!
Kun asuu yhdessä, pitäisi melkein aina huvittaa tehdää samoja asioita yhtä aikaa..."tuu jo nukkumaan!", "Nouse jo säkin ylös, kun ei muakaan nukuta!"..."NYT mennään pyörälenkille, kauppaan, siivotaan, laitetaan ruokaa!"..."Mennäänkö saunaan?" - ei mua nyt huvita. "No en mäkään sitten yksin viitsi!" ...
..oloani huomattavasti, että joku sanoo ääneen, että erikseen asumisessa on hyvät puolensa.
Itse olen asunut yhdessä ja erikseen, ja vähitellen ajautunut yksinasumiseen. Tästä minua on syytelty tuhannet kerrat. En uskalla heittäytyä suhteeseen jne.. Kuulemma erillään asuminen on elämistä suhteen puolikkaassa..
Noh, minullahan on vain puolikas rakastettukin;)
Minulla ei ole ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta eikä varmaan tulekaan. Edes ystävyyssuhde naisen kanssa ei onnistu, sillä ystävälläni ei ole riittävästi aikaa ja mielenkiintoa tavata minua. Asumme samassa kaupungissa, mutta välimatkaa on olevinaan silti liikaa! Pitää siis tyytyä sähköposti- ja kännykkätekstiviesteihin. Sähköpostituttavuudetkin loppuvat ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin. Minulla ei ole muuta kuin tämä keskustelupalsta!
Kavereita on kyl paljon, mutta en tunne oikestaan yhtään samankaltaista ihmistä kuin mä. En ole minäkään kovin paljoa saanut mailikavereita..
Onhan minullakin kavereita ja muutama muukin ystävä, muttei heidän kanssaan ole toivoakaan rakkaussuhteesta, enkä sitä kyllä haluaisi itsekään...
..kuvitteellinen kohtaaminen naisen kanssa, ihastuminen, rakastuminen.. Entä sitten, mitä sen jälkeen tapahtuisi?
Anna mielikuvitukselle valta..:)
En osaa/jaksa/halua kuvitella tuollaisia. Ystäväni on vain kiireinen nainen, minun pitää hyväksyä se. "Vika" ei ole minussa, vaan muissa kiireissä. Tapaamme kyllä vielä. Myöhemmin on luvassa enemmänkin yhteistä aikaa. Jaksaisi vaan odottaa ja uskoa. En minä ketään toistakaan huolisi tähän hätään. Minä olen kiintynyt häneen, mutta ihastumisesta tai rakastumisesta en tiedä... tarvitaanko niihin mielikuvitusta?
Minä elän täysin etäsuhteessa. Onneksi kummallakin on sellainen työ, että saa pidettyä ylityövapaita välillä ja vietettyä viikon, kaksikin yhdessä. Tätä on viisi vuotta jo eletty näin.
En ole koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä. Edellisessä pidemmässä suhteessa (kuusi vuotta kesti) asuimme samassa kaupungissa, mutta koskaan ei puhuttu yhteenmuuttamisen mahdollisuudesta.
Nyt sitä alkaa olla niin tottunut tähän osapäiväparisuhteeseen, että voisi olla lieviä sopeutumisongelmia yhdessäasumisen kanssa.
Tosin asuimme yhden kokonaisen kesän yhdessä - hän tuli jatkokoulutuksen yhteydessä työharjoitteluun. Kyllä ne 4 kuukautta olivat auvoista aikaa!:-)
Välimatkaa reitistä riippuen 570-620 km...
Seurustelin neljä vuotta, yhteenmuutto tapahtui vuoden seurustelun jälkeen. Luulisin että jos (ja kun) vielä aloitan "vakavan" seurustelun, kaava on aika lailla sama: vuosi - pari erillään jotta ehtii kunnolla tutustua toiseen ja toisen tapoihin ja sen jälkeen saman katon alle jos ja kun rakkautta ja halua siihen riittää. Mulle ainakin on luonnollista ajatella asuvani saman katon alla kumppanini kanssa, jo käytännönkin syistä.
..halvemmaksihan yhteisasuminen tulee..:D
omaa rauhaa ei juuri saa...
..ja jos hankkii tosi suuren asunnon, ne asumiskulut nousevat jälleen:)
Omaa rauhaa saa kyllä, mutta se pitää osata ottaa!! Hankkikaa harrastuksia, oma elämä yms. Pahin virhe mitä voi tehdä (kokemuksen syvällä rintaäänellä) on unohtaa oma elämä, omat kaverit, harrastukset rakkauden takia. Tämän virheen itse tehneenä olen viisastunut, mutta siltikin kannatan ehdottamasti yhteistä asumista. Tottahan se on, että rakastumisen huumassa haluaa vain nähdä toista ja muut eivät kiinnosta, mutta silloin pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ajatella järjellä! Oma rauha on tärkeä, mutta yliarvostettu asia..
että haluan asua yksin, omassa asunnossani, omien juttujeni keskellä. omassa asunnossani saan olla rauhassa silloin kun haluan eikä toisen tavarat ole tiellä. tällainen minä olen, joku voisi sanoa että olen itsekäs, no, ehkä olenkin, mutta kaipaan omaa tilaa. ei sitä aina tarvitse olla kuin paita ja peppu. olen miettinyt että kaukosuhde sopisi minulle varmaan mainiosti, sitten kun ja jos taas haluan/pystyn seurustella jonkun kanssa.
Tuota minäkin tahdon: asua yksin, omassa asunnossani, omien juttujeni keskellä.
Ihmiset ovat erilaisia, myös siinä suhteessa kuinka paljon he kaipaavat tilaa ja rauhaa ympärilleen. Minä kaipaan niitä todella paljon, aivan erityisen paljon.
Normaaliin "kaavaan" kuuluu yhteenmuuttaminen yleensä viimeistään parin vuoden seurustelun jälkeen, ja kummasteluja ja sormi pystyssä tepastelijoita alkaa parveilla ympärillä jos yhteenmuuttoa ei tapahdukaan kovin nopeasti (auta armias mitä ihmiset sanoisivat jos kertoisin että itse asiassa haluaisin ehkä asua lopun ikääni yksin!). Yksi tapa sopii toisille, toinen toisille. Miksi kaikkien tarvitsisi muuttaa yhteen? Tietysti jos lapset tulisivat mukaan kuvioihin, haluaisin muuttaa yhteen, mutta muuten... Minä suorastaan rakastan yksinasumista ja pelkään, että pilaan suhteeni yhteenmuutolla. Olemme olleet yhdessä nyt n.3vuotta ja pelkään että jos yhteenmuuttoa ei parin vuoden sisällä tapahdu, sekä ympäristö että myös kumppanini (joka ei ole tähän mennessä ollut painostava) alkavat painostaa (kumppanini painostus minua paljon enemmän pelottaa, koska jos hän kokee tilanteen epämieluisaksi, se voi olla kohtalokasta suhteellemme :( ).
On vaikea saada muut ymmärtämään tätä asiaa. Monen on niin vaikea ymmärtää että kuinka joku voi kaivata niin paljon yksinoloa. Mutta minä kaipaan, se on minulle äärimmäisen tärkeää, eikä minulle riitä tunti tai kaksi päivässä vaan tarvitsen yksinoloa *paljon*. Mikä ei tarkoita ettenkö nauttisi myös yhdessäolosta ja rakastaisi kumppaniani, mutta jos asuisin hänen kanssaan, jos näkisin häntä alituiseen (emme näe läheskään päivittäin vaikka asumme samassa kaupungissa)... luulisin että voisin tulla kovin hermostuneeksi ja inhottavaksi. Niin minulle yleensä käy kun en saa tarpeeksi kaipaamaani yksinoloa.
Ja minua turhauttaa ajatus jatkuvista arkipäivän riidoista, jotka lisääntyisivät aivan hirveästi yhteenmuuton seurauksena. Minua hermostuttaisi ja häiritsisi kovasti kinastelut sotkuisuudesta, siitä mitä musiikkia kuunnellaan ja kuinka kovaa, kumpi tiskaa, moneltako lukuvalo täytyy sammuttaa jne... Tällaisia riitoja ei juuri tule kun asuu erillään, enkä minä todellakaan kaipaa tuollaisia riitoja.
Jonkun mielestä voin olla kypsymätön ja itsekäs halutessani asua yksin, omasta mielestäni se on kypsyyttä jos tunnistaa tarpeensa ja tiedostaa, että yhteenmuutto voisi omalla kohdalla toimia alkutönäyksenä suhteen alamäelle ja omalle (ja sitä kautta myös toisen) pahoinvoinnille. Yleensä ihmiset muuttavat yhteen siksi että kokevat että ovat siten tyytyväisempiä kuin yksinasuessaan, joten eikö ratkaisu ole silloinkin ihan yhtä lailla "itsekäs" kuin jos tahtoo asua yksin, jos kokee että on tyytyväisempi (ja suhde myös tasapainoisempi) jos ei muuta yhteen?
Eli vielä kerran: me olemme erilaisia, ei yritetä väkisin istuttaa jokaista samaan muottiin.
... että jotain ihmeellistä pitäisi minussa tapahtua, että muuttaisin yhteen asumaan. Olen pientä vaille meinannut, mutta "tulin järkiini". Olen liian itsenäinen/itsepäinen jakamaan kaiken.
Luulen ja haluan uskoakin siihen, että tietynlainen etäisyys suhteessa, yhdessäolossa pitää arjen tuomat ns. ongelmat etäänpänä?
Tunnen itseni. Olen elänyt erillään ja silti yhdessä. Lomaviikot yhdessä yötä päivää ja loppulomasta olin täynnä kaikkea, petaamatta jäänyttä sänkyä, hammastahnaa lavuaarissani, lenkkareita keskellä eteisen lattiaa...
En uskalla edes yrittää - ehkä sitten, jos rakastun - ihan oikeasti joskus...,
En tällähetkellä seurustele, eikä ole ketään kiikarissakaan :( , mutta jos se henkilö tulee vastaan josta todella pidän niin valmis olen yhteen muuttamaan, ajan kanssa. Ehdottomasti.
Pääsee pois täältä vanhempien jaloista :)
-ei vaisinkaan!
Haluan nähdä häntä aina kun on mahdollista. Sijoittaa oman arkeni hänen arkeensa. Yhteiseloa! Haluan oppia tuntemaan hänen kaikki vikansa, ja haluan hänen oppivan minun. Haluan kiistellä ja sitten sopia! Haluan viettää iltaa hän kainalossani...
Yhteenmuuttamisen puolella siis ollaan.