Onko jollain kokemuksia vahvasta uskonnollisesta kasvatuksesta perheessä?
Itse olen elänyt hyvin uskontokeskeistä elämää ensimmäiset parikyt vuotta. Olen nähnyt kielilläpuhumiset ja täyttymiset pyhälllä hengellä. Kuitenkaan en muista että minulle olisi ikinä niitä selitetty mitä ne ovat, ne vain kuuluivat elämääni.
Nyt vanhempana olen ollut masentuneena aina epätasaisin väliajoin ja olen oppinut tuntemaan itseni ja masennukseni. Kovasti olen pohdiskellut, että minkälaista läheisriippuvuutta uskonto aiheuttaa, koska sen tiedän että sitä se aiheuttaa silloin kun se perheessä pyörittää elämää.
Vanhempani ovat aina olleet muuten hyviä mutta ovatko he tehneet karhunpalveluksen roudaamalla meikäläistä pyhäkouluun ym. Pakottamista meillä ei ole koskaan sanallisesti ollut tuntuu vain että sitä eli sellaista elämää mihin he ovat tyytyväisiä.
Esimerkkejä elämästäni: Jos töllössä kiroiltiin piti vaihtaa kanavaa, pelikortteja ei pelattu(syntiä), uskontoa ei kyseenalaistettu, ei voitu puhua ihmisistä jotka käyttivät alkoholia, tietynlainen musiikki on syntiä, taistelulajit ovat syntiä kun niissä kumarretaan jumalille ym. schaissee...
Nyt siis vanhempana edelleen Jumala liittyy elämääni, uskon tietyllä tavalla sen auttavan masennukseeni, keskustelen Jumalalle rukoilemalla. En tiedä olenko kasvanut pikkulapsesta asti ahdistumaan ja masentumaan, kun en mielestäni sovi millään muottiin minkä olen saanut kotoani.
Jos jollakin kokemuksia, apua, mikä auttanut teillä?
T. Syvästi masentunut
Itse olen elänyt hyvin uskontokeskeistä elämää ensimmäiset parikyt vuotta. Olen nähnyt kielilläpuhumiset ja täyttymiset pyhälllä hengellä. Kuitenkaan en muista että minulle olisi ikinä niitä selitetty mitä ne ovat, ne vain kuuluivat elämääni.
Nyt vanhempana olen ollut masentuneena aina epätasaisin väliajoin ja olen oppinut tuntemaan itseni ja masennukseni. Kovasti olen pohdiskellut, että minkälaista läheisriippuvuutta uskonto aiheuttaa, koska sen tiedän että sitä se aiheuttaa silloin kun se perheessä pyörittää elämää.
Vanhempani ovat aina olleet muuten hyviä mutta ovatko he tehneet karhunpalveluksen roudaamalla meikäläistä pyhäkouluun ym. Pakottamista meillä ei ole koskaan sanallisesti ollut tuntuu vain että sitä eli sellaista elämää mihin he ovat tyytyväisiä.
Esimerkkejä elämästäni: Jos töllössä kiroiltiin piti vaihtaa kanavaa, pelikortteja ei pelattu(syntiä), uskontoa ei kyseenalaistettu, ei voitu puhua ihmisistä jotka käyttivät alkoholia, tietynlainen musiikki on syntiä, taistelulajit ovat syntiä kun niissä kumarretaan jumalille ym. schaissee...
Nyt siis vanhempana edelleen Jumala liittyy elämääni, uskon tietyllä tavalla sen auttavan masennukseeni, keskustelen Jumalalle rukoilemalla. En tiedä olenko kasvanut pikkulapsesta asti ahdistumaan ja masentumaan, kun en mielestäni sovi millään muottiin minkä olen saanut kotoani.
Jos jollakin kokemuksia, apua, mikä auttanut teillä?
T. Syvästi masentunut
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tulin hyvin nuorena uskoon ja olen elänyt hyvin karismaattisessa seurakunnassa.
Olen käynyt läpi syvän masennuksen. Monesti meillä on lapsuudesta uskonnollisia kokemuksia jos minkälaisia, itsellänikin. Aikuisena ja välillä masentuneena jouduin uudestaan miettimään suhdettani Jumalaan ja huomasin oman jumalakuvani olevan hyvin ankara. Uskaltauduin lähte etsimään Jumalaa henkilökohtaisesti uudestaan. Raamattu puhuu armollisesta,rakastavasta Jumalasta. Vähitellen minunkin jumalakuvani muuttui ja samalla koin että Jumala eheyttää minua, parantaa haavoja mitä elämässä olen saanut. Masennus alkoi helpottaa ajan kanssa.
Minusta on hienoa, että edelleen puhut Jumalalle, rukoilet! Jatka sitä! Jumala rakastaa sinua taivaasta täysillä ja haluaa sinulle kaikkea parasta! Hän todella auttaa ja välittää.
Olen saanut jo muutaman vuoden elää ilman masennusjaksoja ja se on täysin Jumalan ansiota. Hän auttoi minuakin!
Kiitos satusari, ymmärrän sinua.
Pointtini kirjoituksestani taisi puuttua. Ymmärrän uskonnon kun se tapahtuu vapaaehtoisesti ja silloin kun itse siitä jo jotain ymmärtää.
Onko lakihenkinen uskonnollinen ilmapiiri pienen lapsen oikea paikka elää elämäänsä ja kuinka paljon tällaiset lapsuuden kokemukset aiheuttavat ahdistusta ja masennusta vanhempana?
Lakihenkinen ilmapiiri ei ole kenellekkään hyväksi, saati sitten lapsen jolla ei ole varustuksia/keinoja puolustautua, suodattaa asioita. On valitettavaa, että olet joutunut kokemaan tällaista. Uskon, että kokemuksesi ovat ainakin osasyynä masennukseesi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, paranemista ja voimia! :)
Minäkin kasvoin lapsuuteni vanhoillis helluntalaisessa perheessä. Uskon edelleen Jumalaan ja Jeesuksen jumalan ainoana poikana ja ihmisten auttajana. Mutta enää minun Jumala ei ole tuomion jumala naan Rakastava isä.
Tuntuu vaan vieläkin helluntaiseurakuntaan meno vaikealta aikka ilmapiitri siellä onkin vapautunut. Käyn mieluummin ev.lut srk:ssa vaikka en ev.lut uskonnon skranentteihin suoraan uskokkaan.
Itsekin olen kokoenut pahimmissa masennus jaksoissa jumalan auttavan.
on todella muuttunut siitä mitä se oli 20vuotta sitten. Kuulun kyllä paikalliseen helluntaiseurakuntaan ja käynkin siellä muutaman kerran vuodessa, mutta kieltämättä menneet kokemukset meinaa välillä nousta esille ahdistuksena vieläkin.
Uskohan on sen oikeassa mielessä oltava iloinen asia (ei lakiusko). Se ei saa henkilöityä kehenkään maalliseen ihmiseen.?....
Kolmiyhteinen JUMALA> ISÄ, poika ja Pyhähenki.
Usko, toivo ja rakkaus. > Suurin niistä on rakkaus.
Minä ainakin olen saanut uskosta SISÄISEN RAUHAN.
Aamu alkaa, ajatuksilla uskostaja rauhasta. Hiljentymällä ja kun tarve vaatii, rukouksin, jos on jokin tärkeäc asia. > Ihmisen tulee kääntyä joka päivä luojansa puoleen> Jeesuksen nimessä. Pysyäkseen oikealla tiellä ja säilyttääkseen mielenrauhan päivän toimien lomassa. Silloin asiat sujuu, eikä omaatuntoa painosta, kun luottamus säilyy. Osaa tehdä päätökset rauhassa ja omantunnon mukaan.
Kyllä usko ja toivo kannattaa säilyttää:
Rakasta lähimmäistäsi. Hyväksy lähimmäinen, lähimmäiset? Silloin on helppo elää. Sitä vartenhan tämä elämä on:
Ymmärrän edelleen sen että USKO on hyvä olla elämässä ihan jokaisella joka sen haluaa vastaan ottaa.
Missä vaiheessa uskon asiat menee yli? Itse yhä sitä mieltä että pitäkää liika uskonnollisuus pienten lasten elämästä poissa. Se hämmentää aivan liikaa lasten elämää. Uskon asiat ovat monella aikuisenakin vielä hämärän peitossa ja moni löytää sisäisen rauhan vasta aikuisiällä, eikä edes välttämättä uskonnosta.
Antakaa lapsenne kasvaa terveessä suhteessa Jumalaan, tällä suojelette parhaiten ahdistamasta herkkien lasten mieliä.
Ei liikaa...painostamalla.
Se on täysin HENKILÖKOHTAINEN asia ! ?
Uskonasioilla...tuomitsemalla..on moni sairastunut. Ja menettänyt lopunkin USKON.
Se täytyy tulla henkilökohtaisen päätöksen kautta> HYVÄKSYVÄ USKO > Rauha uskosta.
http://kunniaherralle.blogspot.com/2007/09/isn-rakkauskirje-fathers-love-letter.html
Tässä sanomassa oli hieno viesti. Sen kun moni oppisi vilpittömästi, liittämättä sitä johonkin tiettyyn uskonnolliseen yhteisöön. Kristinuskon ydinsanoma, josta löytyy monelle sisäinen rauha ja psyykkisiin ongelmiin saa apua.
Kiitos...
On mielenkiintoista lukea kirjoitustasi. Löydän siitä oman elämäntarinani, vaikka kotonani ei ollut juuri minkäänlaista uskonnollisuutta/hengellisyyttä. Meillä oli äidin henkinen sairaus, joka täytti kodin ja sen näkyi ja tuntui, vaikka sitä ei kukaan ääneen sanonutkaan. En minä sitä silloin ymmärtänyt, nyt aikuisena ymmärrän, kun oma henkinen kasvuni on käynnissä. Ainoa, mikä minua on kantanut nämä vuodet on ollut usko Jeesukseen. Hän kulkee rinnallani jos / kun kapinoin ja etsin pahalle ololleni syytä..terapiassa sanoin, että kaiken muun saa elämässäni kyseenalaistaa, mutta ei uskoa. Se on ainoa asia, joka kaiken keskellä ja jälkeen on pitänyt minut kasassa. Olen minäkin prosessoinut ja protestuinut muiden minulle antamaa uskonkäsitystä vastaa, mutta se kuuluu siihen kasvuun, niin kuin liian pieni paita fyysiseen kasvuun..Anna itsellesi lupa etsiä ja löytää Kristus. Hän on syytön kotiväkesi sinua kohtaan tekemiin vääryyksiin. Muistat kai, että parhainmillaankin "tämä aarre on saviastioissa".
Syvästi masentunut,kirjoituksesi kolahti kovasti.Minun lapsuudenkotini elämä oli samantapaista kuin mitä sinä kuvasit,kotiini kuuluivat kaikki lestadiolaisperheen tabut ja synnit,ja tiukka,kyttäävä,rankaiseva Jumala.Isäni sairasti vielä skitsofreniaa joka voimisti Jumalan hirmuisuuden ja ihmisen mitättömyyden äärimmilleen.
Lisäksi tapasin jotenkin ihmeen lailla sellaisia ihmisiä,jotka kuuluivat johonkin voimakashenkiseen seurakuntaan/lahkoon,ja etsiessäni vaihtoehtoa omalle kuristavalle aitaukselleni kiersin läpi näitä erilaisia aitauksia.Sillä tuloksella,että ahdistuin koko ajan enemmän tajutessani,että joka paikassa minun pitäisi,joukkoon kuuluakseni,muuttua jollakin tavalla,sopeutua johonkin muottiin johon en itseäni rikkomatta voinut sopeutua.
Lähdin vanhempieni seurakunnasta teini-ikäisenä,kun ristiriita päässäni ja sydämessäni kävi sietämättömäksi.Lähtöäni en ole katunut kuin ajoittain nähdessäni seurakunnan piiriin kuuluvien lampaiden
turvallisen Jumalan-lauma-elämän tuoman rauhan sukulaisteni elämässä.Itse olen aina erostani alkaen tuntenut itseni kodittomaksi ja juurettomaksi,tuuliajolla seilaavaksi yksinäisyyteen tuomituksi luopioksi.
Masennus on tuttu seuralainen.Minäkin uskon edelleen Jumalaan ja kaikki toivoni on hänen kaikkivoittavassa rakkaudessaan,joka pitää kiinni minusta heiveröisenä,huonona,mihinkään kuulumattomana,tällaisena kuin olen.
Koen,että masennukseni ja juurettomuuteni on paljolti seurausta ahdistuksesta ja ulkopuolisuuden kokemuksista lapsuudessa ja nuoruudessa,vahvana aiheuttajana tuo voimakas uskonnollinen yhteisö jonka sääntöihin en kokenut voivani sopeutua.
Apua kaikkeen tähän en kauheasti ole löytänyt,mutta jonkin verran lohtua erilaisista kirjoista,joissa tuntuu puhuvan armollinen Jumala,jonka rakkaus ja olemus on paljon suurempi ja käsittämättömämpi kuin mitä ihmiset osaavat kuvitella.Esimerkiksi Tommy Hellstenin kirjat ovat minua auttaneet.Luen kirjojakin hyvin varovasti,sillä kammoan kaikkea Jumalan lokeroimista ja itsevarmalla äänellä puhumista.
Ylva Eggehornin kirjoissa Jumala myös kohtaa ihmisen niin ettei tarvitse kutistua rusinaksi ja jäykistyä kauhusta.Myös Kirkko&Kaupunki-lehteä luen,siellä on muutamia kirjoittajia joiden sanat usein lohduttavat.
Seurakuntaa en enää etsi,vaikka joskus sitä kovasti kaipasinkin.Tunnen jonkinlaista yhteyttä sellaisten kristittyjen kanssa joiden lähellä aistin rakkauden ja lempeyden hengen,joiden lähellä uskallan hengittää.Joskus kuulen tuomion äänen,joka uhkaa että yksinäinen kristitty ei voi säilyä uskossa vaan hukkuu,mutta minä hyräilen hiljaa Jari Kekäleen sanoin:'Elän toivosta,elän laupeudesta,elän uskossa täytettyyn työhön.Ja vaikka muut häviää,aina jäljelle jää kolme tähteä tummuvaan yöhön...'
Niin,lohtua ja voimaa olen vuosien varrella saanut erityisesti Juha Tapion ja Jari Kekäleen lauluista.
Tämmöistä.Toivoisin voivani antaa sinulle vihjeen,miten päästä masennuksesta ja eheytyä,mutta oma elämäni sisältää tälläkin hetkellä niin paljon ahdistavaa,että itse olen tällä hetkellä masennuksen vallassa melko pysyvästi,olosuhteiden pakosta.Jos tiedät tai löydät jonkun jonka kanssa voit puhua,niin puhu menneistä kokemuksistasi,sekin auttaa ja vapauttaa.
Toivon sinulle kaikesta sydämestäni valoa ja iloa elämään.
Onkin tärkeää pitää erillään uskonnollinen yhteisö ja jokaisen oma hlökohtainen usko. Minä uskon Jumalaan, olen vain mielestäni kovin nuori käsittääkseni mikä on suhteeni uskooni. Uskonnollisiin yhteisöihin suhtaudun edelleen epäillen. Terveiden yksittäisten uskovaisten ihmisten läheisyydessä on usein hyvä olla, heistä aistii että he ovat hyviä ihmisiä. Mielestäni läheisriippuvaisena olen oppinut tunnistamaan aika hyvin uskovaiset ihmiset. Oppikaa silti uskovaiset ihmiset että lapsenne ovat eri ihmisiä kuin te, käykää kokouksissanne mutta pitäkää lapsenne erosta uskostanne.
Itse huomaan lapseni olevan myös hyvin herkkä ja virheistä olen oppinut että lapseni saa käydä esim. seurakunnan kerhoissa ja normiuskontotunneilla. Pelkään jo tässä vaiheessa että myös hän tulee tulevaisuudessa kärsimään mielenterveyshäiriöistä.
Sinulla on taustalla perinnöllisyys psyykkisiin ongelmiin. Tiedän että minullakin on melko lähisukua sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja olen tunteettoman vanhempanikin epäillyt kärsivän jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta, kenties myös masennuksesta.
Kirjoitat viisaasti siitä ettei lapsia pitäisi painostaa tai tiukasti kasvattaa vanhempien uskoon,olen samaa mieltä siitä.Meillä molemmilla on kokemuksia asiasta.Minulla on kolme kouluikäistä iloista poikaa,joiden puolesta välillä pelkäsin,kun tiesin sukurasitteen psyykkisiin sairauksiin,etenkin kun skitsofrenia periytyy kuulemma hyppäämällä yhden sukupolven yli.
Mutta huoleni on vähentynyt kun olen tajunnut,että pojillani on aivan eri olosuhteet kuin minulla aikoinaan.Poikani ovat myös käyneet seurakunnan kerhossa aikanaan,ja ovat mukana koulun uskonnonopetuksessa.En ole pakottanut heitä kirkkoon tms.Kun he olivat pienempiä,vein heidät kirkkoon 'Jumalan siunattaviksi',mutta olen myös siunannut heitä kotona.Jumalasta olen puhunut heille sitä mukaa kuin he ovat kyselleet ja sen minkä olen kyennyt.
Rukoilen lasteni puolesta ja jätän heidät Jumalan käsiin kuten itsenikin ja kohtaamani ihmiset.Niin jätä sinäkin lapsesi rakastaviin käsiin,kun puhelet Jumalalle.Me emme paljon muuta voi.Mutta meillä on herkkä mieli emmekä halua että lapsemme joutuvat kokemaan saman hämmennyksen minkä me aikoinaan.He joutuvat maailmassa kohtaamaan paljon sellaista,miltä emme pysty heitä suojelemaan,ja mikä voi tuoda surua heille ja meille.Mutta hekin saattavat sinun ja minun lailla oppia huomaamaan,että on uskovia ihmisiä,joiden lähellä on kumman hyvä olla,ja joiden uskosta he haluavat päästä osallisiksi juuri sen hyväätekevän rakkauden takia joka noista ihmisistä heijastuu.
Puhelen Jumalalle nyt nukkumaan käydessäni ja pyydän siunausta sinulle ja lapsellesi.Olet nuorempi kuin minä,eikä nuorena oma suhde uskoon voi vielä olla kovin varma,sillä Jumala on niin suuri ja monelta osin ihmisiltä salattu,ja oma minuuskin on nuorena vielä hauras ja keskeneräinen.Niin se on minullakin,mutta olen ehtinyt kokea Jumalan käsittämättömän ihanaa lempeyttä ja rohkaisua niin monta kertaa,etten enää voi pitää sitä satuna.Ja repaleisen minuuteni läpi olen nähnyt toivon tulevasta,olevasta,siitä mitä en vielä näe,mutta joka kantaa minuakin.
Lähdin 15 vuotiaana omasta seurakunnasta etsimään jotain muuta. Kävin läpi kaikki kaupungin seurakunnat ja löysin vapaaseurakunnasta lähimmäksi sitä mitä etsin. Sitä Rakastavaa anteeksi antavaa jumalaa. Tosin hieman vieroksuin siellä sitä että tupakoitsijat, alkoholia juovat saattoi laulaa ja todistaa uskosta (itse en alkoholia käytä enkä tupakoi) jotenkin ne ei mielestäni kuulu uskovaisen elämään. En siis kuitenkaan tuomitse heitä.
Itse myös etsin kirjoista tieto ja vahvistusta uskooni. Nyt en juurikaan ole käynyt kokouksissa varmaan 20 vuoteen. Ja käyn nykyään ev.lut seurakunnassa lasten koulu jumalanpalveluksissa tai jouluaskartelu illoissa. siis tosi vähäistä. Tutkin paljon eraamatun tietosanakirjoja ja hengellistä kirjallisuutta.
Mutta jotenkin vieroksun edelleen helluntailaisuutta.
Hei!
Kun luin juttuasi niin tuli itseni mieleen.Ei usko sinänsä saisi viedä ahdistukseen ja masennukseen. Vaan se on sitä että hyväksyy itsensä hyvine ja huonoine puolineen, eikä laita itselle mitään "muottia" millainen pitäs olla,siis ole vapaa ja rakasta itseäsi.Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja edelleen jatka Jumalan kanssa puhumista,..pyydä Häneltä että saisit rakkautta itseäsi kohtaan ja anna vanhemmillesi anteeksi heidän uskon elämä mihin veivät sinut mukaan kun olit lapsi, he halusivat sinulle vain hyvää sillä.Jumala auttaa masennuksen keskellä ja antaa iloa ja uutta,..huomaat pian miten asiat "loksahtavat" paikalleen.Muista että olet tärkeä ja pidä hyvää huolta itsestäsi, opettele olemaan itsekäs sillä se on tervettä ja Jumala niin haluaakin.Kaikkea hyvää sinulle ja iloa päiviisi.