Olen 35-vuotias mies. Elän nyt kolmannessa avoliitossani. Haluaisin oikean perheen, mutta epäilyttää ryhtyä toimeen. En tiedä onko tämäkään partneri se oikea.
En ole ikinä kokenut alkuihastumista ja lopulta sietämistä syvempiä tunteita yhtäkään tyttöystävääni kohtaan. Nykyinen avovaimoni on kaunis, fiksu, suht. hyväluontoinen (vähän pirttihirmu) ja toteuttaa sängyssäkin salaisimpia fantasioitani. Viihdyn hänen kanssaan hyvin, mutta en vain usko olevani rakastunut.
Ryhdynkö ikisinkuksi ja elostelen yksinäisenä loppuelämäni miten lystään? Vai perustanko perheen saadakseni mitä haluan huolimatta siitä, että joudun feikkaamaan tunteeni?
En ole ikinä kokenut alkuihastumista ja lopulta sietämistä syvempiä tunteita yhtäkään tyttöystävääni kohtaan. Nykyinen avovaimoni on kaunis, fiksu, suht. hyväluontoinen (vähän pirttihirmu) ja toteuttaa sängyssäkin salaisimpia fantasioitani. Viihdyn hänen kanssaan hyvin, mutta en vain usko olevani rakastunut.
Ryhdynkö ikisinkuksi ja elostelen yksinäisenä loppuelämäni miten lystään? Vai perustanko perheen saadakseni mitä haluan huolimatta siitä, että joudun feikkaamaan tunteeni?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mistä sitten tiedät, ettet rakasta? Jos pidät vaimoasi kauniina ja fiksuna, varmaan niitä tunteita löytyy, luulisin.. Jotkut ihmiset eivät vain uskalla antaa "lupaa"itselleen rakastua. Tuskin sinäkään mikään robotti olet?Oletko joskus pettynyt johonkin naispuoleiseen?Toivottavasti et nyt luovuta, vaan nauti nuoren miehen tavoin ehkä elämäsi tärkeimmistä hetkistä, tsemppiä : )
"mistä tiedät ettet rakasta?"
siis mitä!? herätys......
Joo kyllä avokkaani minussa ihan positiivisia tunteita herättää. Mutta jos tunnen nyt rakkautta, niin sen täytyy olla maailman yliarvostetuin ja paisutelluin asia.
En ikävöi häntä, kun hän on matkoilla. Mutta on kiva kun hän tulee takaisin kotiin. En repisi ranteitani, jos hän pettäisi minua. Enemmän suuttuisin, jos hän valehtelisi minulle asiasta. Jne...
Mutta onko se suuri rakkaus sitten edes itse tarkoitus? Riittääkö että, tulemme emännän kanssa sen verran toimeen, että saadaan kasvatettua pari yhteiskuntakelpoista muksua yhdessä? Vai tuleeko niistäkin tunteettomia robotteja rakkaudettoman liiton hedelminä?
Vähän syvempää on tai sitten onnistut aliarvioimaan tunteesi. "Ihan kiva" suhde yleensä hajoaa ensimmäisiin todellisiin ongelmiin kuin korttitalo konsanaan.
kyllä joka ihminen tuntee koska on kohdannut sen suuren rakkauden. silloin on keho ja järki sekaisin ja ajatukset pyörii koko ajan sen henkilön ympäri, haluat olla sen ihmisen kanssa koko ajan ja haluat jakaa joka tärkeä hetki hänen kanssaan. olet onnellinen kun hän on lähellä ja ikävöit jo kun hän on hetken poissa. ellei nämä tunteen on olemassa toista kohtaan niin turhaan yrittää, koska jossain vaiheessa voi se tosirakkaus iskeä kaikilla mausteilla ja siinä sitä ollaan sitten koko perhepaketti valmiina väärän henkilön kanssa. jos epäilyttää niin siitä ei yleensä mitään tulekaan vaikka siinä voi mennä vuosia huomata sitä.
puhun kokemuksesta.
Itse tosiaan tehnyt tuota experimentaalista tutkimusta aiheesta ja se paperilla hyvä, fiksu, hyvännäköinen ja ennenkaikkea järkevä, ratkaisu vain alkaa ennemmin, tai viimeistään myöhemmin, jos ei nyt suoranaisesti käymään hermoille, niin ainakin vaatimaan sietämistä..
Jotenkin vain tuntuu olevan vaikea löytää tai ehkä pikemminkin huomata sellaista jonka kanssa voisi oikeasti tuntea jotain merkityksellistä....
tästä niskalenkin kautta päädytäänkin erään melko perustavaa laatua olevan kysymyksen äärelle, tai pikemminkin sen asetteluun... eihän ole kyse niinkään siitä, miksi nykyisin niin useat pariskunnat eroavat, vaan miksi ylipäätään on alunperin päädytty yhteen??
aloittajalle, että sehän on kuitenkin näin klassisesti ilmaistuna kahden kauppa, eli että jos molemmat tilanteen kanssa ok, niin mikäs siinä... toisille maistuu kahvi kylmänäkin
Mä alan vaan olla liian vanha juoksemaan sen "oikean" perässä. Pamautan emännän paksuksi, hymyilen häissä ja koitan tulla itseni ja perheen kanssa toimeen mahdollisimman pitkään. Kyllä kai mä ainakin parinkymmenen vuoden asuntolainan ajan jaksan ilman palavan rakkauden kantavaa voimaakin.
Kyllä se oikea rakkauskin osuu vielä kohdalle. Ellet ole joku täysin tunteeton, mutta sekin voi muuttua. Sinäkin muutut. Jos "vain välittää", kuten kuvaat aloituksessa, tuntuu jälkeenpäin, että vuodet meni hukkaan. Joku kaunis päivä tajuaa mitä se rakkaus on. Se on parempaa kuin tuo. Ajattelen näin, vaikken itse edes saa tuota vihdoin "löytämääni" ja rakastamaani ihmistä viereen. Sitäpaitsi ei ole reilua naistasikaan kohtaan, ettei saa tuntea toiselta sitä parasta...eli rakkautta. Anna hänellekin mahdollisuus löytää joku, joka rakastaa täysillä häntä. Kai sen verran välität kuitenkin hänestä.
Itselläkään ei ole koskaan herännyt tätä "rakkauden" tunnetta ja uskon sen olevan vaan todella tunteellisten ihmisten juttu. Jos tuntuu että pystyt olemaan sen naisen kanssa monia vuosia yhdessä niin sitte ehkä kannattaa harkita perhettä jos nyt haluaa perheen.
Koitaha jaksella
Ei elämän tarvitse mennä niin, että rakastuminen vie jalat alta ja tää on nyt se oikee -fiiliksellä hehkutetaan menemään. Pari tämmöistä ihastumista olen kokenut, mutta ne ovat loppuneet hyvin lyhyeen.
mieheni kanssa en tuntenut koskaan mitään yltiöpäistä huumaa, no ihastumista tietenkin alussa, mutta en kutsuisi sitä rakastumiseksi.
Silti tiedän, etten voisi olla onnellisempi kenenkään muun kanssa. Mieheni on paras ja sopivin minulle. Olemme hyviä ystäviä ja elämänkumppaneita, hyviä vanhempia, hyvä tiimi yhdessä 12 vuodenkin jälkeen. Jos etsit itsellesi elämänkumppania, mieti kenen kanssa on hyvä olla. Rakastuminen on aina haihtuva tunne.
Muiden joukossa. Itse ajattelen, ettei se noin mene kaikkien kohdalla. Toiset ihmiset saattavat löytää aina uusia puolia rakkaistaan ja rakastua koko ajan jopa uudelleen. Ihastumiset on pikku juttuja todellisen rakastumisen rinnalla. Silloin kun todella rakastuu, kyllä tietää miten suuresta asiasta on kysymys.
Mutta tuo toinen puoli viestistäsi oli mielestäni erinomainen, koska tottahan toki hyvä ystävyys on todella tärkeä asia suhteessa kuin suhteessa. Se että kumppanisi on paras ystäväsi, yhdistettynä todelliseen sielunkumppaniisi ja siihen että rakastat häntä enemmän kuin ketään/mitään muuta, on kaikkein unelmallisin tilanne suhteelle ja silloin lopputulos on uskomattoman upea.
Tottakai voi elää onnellista elämää muutenkin, mutta jos kaikki nämä asiat natsaa niin silloin on kyse todella suurista asioista. Tosi hieno juttu, että olette hyvä tiimi ja onnellisia yhdessä noin pitkän yhteiselon jälkeen. Onnittelut teille siitä!
toki siis..
parhaimmillaan menee. Rakastuu rakkaimpaansa koko ajan syvemmin ja syvemmin. Uudelleen ja uudelleen. Rakkaus on siinä mielessä ääretön voima, ettei sillä tarvitse olla mitään rajoja jos oikeasti jotakuta rakastaa:) Kun suhteen molemmat osapuolet vaalii koko ajan parhaansa mukaan rakkautta ja suhdetta, niin seurakset eivät voi olla muita kuin upeita..