ja sen hoitaminen jotenkin arka tai häpeällinen asia el:n piirissä .Olen jotenkin aistinut negatiivistä ilmapiiriä kun sitä asiaa jotenkin sivutaan ? Vai onko siitä puhumattomuus jokin "Tabu" ???
onko avioliitto
täydellisyyden tavoittelia
10710
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...kuuluu, että koti, koulu ja kirkkoväärtit opettavat tytöt lapsesta saakka seksikielteisyyteen.
Viettipaine on paheksuttavaa, siitä ei saa puhua. Säälittävää, mutta niin vain on.
Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista el- ihmisistä, - Jumalan kiitos.
Mutta..., samaan hengenvetoon on pakko sanoa, että hyvin samanlainen tilanne on kaikissa piireissä. Nyt puhun nimenomaan vain uskovista ihmisistä.
Ihminen on luonnoltaan sellainen ”vesseli”, hän uskoo että jokin onni, sattuma, taikka Jumala ohjaa purtta – itsestään -, onnen satamaan.
Ihminen uskoo itsestään parempaa mitä todellisuudessa on, ainakin kovasti haluaa uskoa. Avioliittoa ei voi hoitaa "sammutetuin lyhdyin", siinä tilanteessa on pakko kohdata toinen ihminen sellaisena kun hän on. On kohdattava myös itsensä, tuo usein itseltäkin kielletty vajavaisuus, ymmärtämättömyys ja raadollisuus.
Varsin usein el- mottona on: "Suruttoman, kuollut- uskoiset ja vääräjumaliset tarvitsevat apua ja avioliittokoulutusta, meillä on kaikki hyvin, ja kaikki tarvittavat neuvot ovat - tässä ristillisyydessä".
"Kylmät rinnat vastakkain vain, ja taas kaikki on hyvin". (Tällä viitataan esikoislestadiolaiseen tapaan synninpäästön julistuksessa, myös puolisot julistavat toisilleen").
Tämä on itsessään erittäin siunattu asia kyllä, mutta vasta sitten se tuo suuren siunauksen parisuhteeseen, kun asiat opitaan käsittelemään tapahtumakohtaisesti, kumpikin toistaan kuunnellen ja erilaisuutensa ymmärtäen, tunnetasolla asti.
Ihmiset ajattelevat että eihän meillä vielä niin huonosti mene että tarvitsisimme ulkopuolista apua ja vertaistukea. Moni kokee häpeällisenä ja suurena epäonnistumisena, lähteä hoitamaan parisuhdettaan.
Yhdistyksellä ei ole toistaiseksi myöskään omaa avioliittokoulutusta, vai pitäisikö sanoa avioliittokuntoutusta. Mielestäni tämäkin on yksi merkki vääränlaisesta vahvuuden mielikuvan tavoittelusta. ”Meillä on kaikki tässä ristillisyydessä, emme me tarvitse kenenkään apua!”
sitä, mistä ei puhuta ei yksinkertaisesti ole olemassa! Se on helppo tapa vältellä vaikeita asioita.
Luulen, että avoimista ja keskustelevista perheistä lähteneet nuoret osaavat myös avioliitossaan keskustella eli puhua ja myös kuunnella.
Mutta sitten on puolisoita, joiden on vaikea tuoda ajatuksiaan esiin. Avioliitossa todella törmää paitsi toisen ihmisen todellisuuteen myös omaan itseensä ja joutuu jättämään kaikki kuvitelmat (jos pystyy!) itsestään. Puolison pitäisi ollakin sellainen peili, jonka ääressä näen itseni oikeanlaisena ilman turhia luuloja omasta erinomaisuudestani - luulisin, että meillä jokaisella taitaa niitä luuloja olla! Mutta tuon peilin pitäisi tietysti olla hyväksyvä ja rakastava eikä riitelevä ja raateleva.
On vaikea oppia sellaisia taitoja, joita ei ole koskaan nähnyt käytettävän. Hyväksymme koulutuksen kaikilla elämänaloilla, mutta aviopuolisona oleminen on ilmeisesti syntymälahja, eikä sitä voi opetella tai mitään siitä oppia...:) Epäluulo avioliittoleirejä kohtaan on syvällä ja luulen, että miesten mielestä ne ovat vallan kauheita paikkoja - miehet ehkä ajattelevat, että siinä on taas yksi keino yrittää kontrolloida ja hallita heitä! En tiedä tietenkään muiden puolisoista, omaa miestäni en ole suostutteluista huolimatta saanut mukaan. Tietenkin naisten tyyli käsitellä asioita yleensä voi tuntua tukahduttavalta ja tungettelevalta suomalaismiehestä.
En usko, että näin pienessä piirissä tuollainen avioliittoleiritoiminta olisi hyvä asia - varmaan on hyvä olla aivan tuntemattomien ihmisten parissa käsittelemässä vaikeita asioita. Seurakunnat järjestävät hyviä leirejä, heillä on valmiina paikat sitä varten ja koulutetut työntekijät - miksi siis ei turvauduttaisi niihin ev.lut.kirkon jäseninä?
Haemmehan apua kaikilla muillakin elämänaloilla seurakuntamme ulkopuolelta - fyysiset ja psyykkiset vaivat taitavat harvoin hoitua seurakunnassa.
Trkoitin rehellistä ja totuudenmukaista kuvaa itsestä. Uskovina meidän tulee katsella itseämme Kristuksen rakastavin silmin.
Ei ole myöskään oikein jos me jatkuvasti mollaamme itseämme ja puhumme itsestämme kielteiseen sävyyn. Selainen käyttäytyminen itseä kohtaan osoittaa, että jokin menneisyydessä on mennyt ei toivotulla tavalla.
käsityksen, että tarkoitin itseni jatkuvaa mollaamista? En sitä tarkoittanut - tai sitten se on niin syvällä, ettei sitä enää mitenkään voi muuttaa. Vai ymmärsinkö oikein?
Joskus tällaisessa uskonnollisessa yhteisössä pidetään suotavana "itsensä mollaamista", suorastaan kilpaillaan siitä, kuka on kaikkein pahin ihminen, vaikka oltaisiin vain nuoria viattomia tyttöjä. Sellaista oli paljon ainakin ennen. Se jättää jälkensä ja estää suhtautumasta itseensä rakastavasti - sellainen (itsensä rakastaminen oikealla tavalla) voi tuntua suorastaan luonnottomalta!
Olen jo aika vanha ja kasvoin perheessä, jossa ongelmia riitti - siksipä tuntisin tarvitsevani vieläkin ulkopuolista näkemystä tavoilleni toimia vaikeissa tilanteissa. Siksi tuollaiset avioliittoleirit olisivat tarpeen, etteivät lapsuudenkodin mallit siirtyisi seuraaville sukupolville!
Vuosien myötä avioliitossa ja sen eri vaiheissa on aina uudessa tilanteessa. Juuri kun on oppinut elämään yhtä vaihetta, onkin jo seuraavan vuoro ja taas on alettava alusta! Ei ole yksinkertaista elää "tyhjentyneessä pesässäkään", koska vuosien työn touhussa voi kadota se syy, miksi avioliitto yleensäkin solmittiin. Yhtäkkiä ovatkin edessä vuodet ja vieressä ihminen, jonka on luullut tuntevansa - vai onko sittenkään? Vuosien myötä myös muutumme tavalla tai toisella emmekä aina miellyttävään suuntaan tai samaan suuntaan puolisomme kanssa...
Mainitsemani ongelma on vain niin kovin yleinen parisuhteissa, ja muutoinkin tämä tulee usein ilmi sellaisten ihmisten tapauksissa, joilla syyllisyys ja häpeä nousevat helposti hallitseviksi tunteiksi, yhdessä hyljätyksi tulemisen pelon kanssa.
Erittäin hyvä havainto tuo jonka kiteytit viestissäsi näin: - lainaus -
"Joskus tällaisessa uskonnollisessa yhteisössä pidetään suotavana "itsensä mollaamista", suorastaan kilpaillaan siitä, kuka on kaikkein pahin ihminen, vaikka oltaisiin vain nuoria viattomia tyttöjä."
Lisään tähän vielä että myös poikia, äitejä isiä mummuja ja pappoja.
Sanalla sanoen, syntikeskeisyys ja lakihenkisyys tuhoavat kyvyn rakastaa itseänsä terveellä tavalla.
Ja kun ihminen ei rakasta itseään terveellä tavalla, siitä seuraa se ettei hän kykene rakastamaan myöskään puolisoaan terveellä tavalla, lempeästi ja hänen erilaisuutensa hyväksyvästi.
Täytyy vain todeta, että asiasisällön ja kirjoitustyylin puolesta esityksesi hyvä. Toivottavasti palvelet kanssaihmisiä kirjoittamalla jossakin muodossa - sinä osaat sen taidon !
Miksi ei asiasta?
T. otinen kirjoittaa mielestäni asiasta.
Nämä asiat eivät vain "ota tulta".
Mielenkiintoinen kysymys onkin se, että miksi ei?
pientä kehitystä. Isoissa seuroissa aina jokin saarna käsittelee perhettä ja avioliittoa. Meillä on myös muutamia saarnaajia, joilla on erityinen lahja puhua niistä asioista.
Olis myös hyvä, että kävisimme vilkasta vierailua kodeissa. Joukossamme on tässä suhteessa rakentuneita pariskuntia, jtka voisivat olla tukihenkilöinä muille pareille.
Siitä pitäis saada jatkumo, että nuoretkin parit kutsuisivat näitä ihmisiä. Joiden kanssa on helppo lähestyä kipeissäkin asioissa.
Näin on asianlaita muutamien saarnaajien suhteen.
Yksi suurimmista ongelmista on häpeä. Se estää tuomasta kipeitä asioita esiin. Vaieten kiristellään hampaita pettymyksessä, jopa vihassa, mutta "salaisuus" pysyy.
Omasta kokemuksesta tiedän että tämä tapahtuu jo oman puolison kanssa. Rakkaalleen on vaikea puhua joistakin tietyistä asioista. Esimerkiksi seksiin liittyvät asiat ovat olleet minulle kommunikaation kannalta vaikeita asioita.
Minulla oli se mieli nuorena miehenä, että "mitä siitä säästää, kun sitä jää vielä hevoskuorma hautaankin". Nyt jo ymmärrän jotakin siitäkin asiasta. - Vasta nyt, kun asia ei ole enää niin merkittävä minulle. No hyvä näinkin, voi ainakin rohkaista nuoria pareja olemaan rohkea näissä "vaikeissa" asioissa.