60-luvulla. Olen koko ikäni haaveillut, että vanhempani edes kerran olisivat sanoneet rakastavansa minua tai kantavansa huolta. Minut yritettiin lopettaa sikiövaiheessa, muttei onnistuttu. Olen surullinen, epävarma ja koditon. En ole ikinä toipunut hyljeksinnästä.
Luulen, että olisi ollut parempi, että minut olisi luovutettu adoptoitavaksi. Kaikilla lapsilla pitää olla oikeus syntyä toivottuina tai jäädä syntymättä. Kuulemma pilasin vanhempieni elämän.
Luulen, että olisi ollut parempi, että minut olisi luovutettu adoptoitavaksi. Kaikilla lapsilla pitää olla oikeus syntyä toivottuina tai jäädä syntymättä. Kuulemma pilasin vanhempieni elämän.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vanhempasi olivat melkoisia luusereita, mutta tsemppiä sinulle!
vanhemmat.
olen samaa mieltä: parempi olla antamatta syntyä ellei ole mitään valtakunnan halua edes yrittää taata kohtuullisen hyvää elämää ei-toivotulle lapselle.
Olen myös ei-toivottu ja elänyt ensimmäiset vuodet väkivaltaisessa sijaiskodissa, sitten vielä väkivaltaisemmassa kodissa biologisten vanhempien luona, ja saanut kanssa kuulla koko ikäni miten olisin saanut jäädä syntymättä ja miten pilasin etenkin äitini elämän ja nuoruuden.
Jos äitini olisi ollut järkevä, hän olisi tehnyt abortin, mutta eihän 16 vuotias itsekin lapsi ja henkisesti tasapainoton kyennyt hoitamaan asiaa.
Oma lapseni on toivottu ja tekemällä tehty, ikinä en vahinkolasta synnyttäisi, jos yhtään epäröisin kykyäni hoitaa ja raksataa ja tarjota tälle perhe ja koti, kaksi asiaa joita minulla ei ole ikinä ollut.
olin ei toivottu lapsi. No, sinällään en ei toivottu, mutta vanhempani toivoivat tervettä lasta.
Ja minä kun en oppinut puhumaan enkä kävelemään. (ennen kolmea ikä vuotta) Vanhempani olisivat olleet valmiita antamaan minut laitokseen, mutta sitten isäni pisti hanttiin, ja minut annettiinkin vain sukulaisten hoitoon. Josta sitten napattiinkin takaisin, kun opinkin puhumaan ja kävelemään.
Heijastuihan tämä toki suhteisiini vanhempiini sitten pitkään. Kuitenkin vanhemmiten tajusin, etteivät vanhempani ilkeyttään tälläisiä ratkaisuja tehneet, ainoastaan riittämättömyyttään. Vammainen lapsi olisi ollut kovapala muutoin niin menestyneeseen perheeseen.
Heti murrosiän jälkeen välini vanhempiini korjautuivat lähes riidattomiksi, ja läheisiksi. Menestyin elämässä, ja perustin suurperheen. Olen ollut onnellinen, ihan siitä riippumatta joko minut on haluttu tai ei, olen kuitenkin saanut elää, ja muodostaa itse elämäni ihan minkälaiseksi vaan olen kyennyt.
Se on hyvä että olet sinut itsesi ja perheesi kanssa ja olet löytänyt paikkasi.
Noin toivoisi jokaiselle ei toivotullekin käyvän elämässä, ja aika usein ehkä käykin.
Kurjaa ja epäreilua on vain se, kun kaikki eivät voi tehdä elämästään sellaista kun haluaisi, ilman omaa syytään.
Vaikkapa omien vanhempiensa vammauttamat lapset, taikka vaikka fas ja fae lapset yms.
Oletko jutellut vanhempiesi kanssa asiasta?
Jonkin verran olen työskennellyt lasten kanssa jotka on annettu sairauksien takia pois. Niissä taustalla on hyvin usein se, että erityislapsi tuo erityisongelmat, joihin vanhemmat kokevat olevansa kykenemättömiä vastaamaan. Ehkä sukuliasesi olivat ammattilaisia tai muuten heillä oli mm. aikaa lapselle? Menestyvillä vanhemmillasi ei ehkä ollut aikaa... Jospa he vilpittömästi kuvittlevat tehneensä silloin parhaan päätöksen sinun kannaltasi. He varmaan kuvittlevat sinunkin sen tietävän, mikäli asiasta ette ole keskustelleet. Ja ellet ole antanut heille mahdollisuutta kertoa miksi silloin niin tekivät, niin he ehkä eivät edes tiedä, etä koet asian noin kuin koet.
Mm. vammaisten lasten laitoksiin sijoittamista kauhistellaan ja varmasti lapsi itse kauhistelisi, mikäli kykenee. Mutta siinä on myös se näkökulma, että vammaisille on parhaat palvelut läsnä juuri laitoksissa, siellä on asiantuntemus ja paras kuntoutus, johon vanhempien kotona ei ole mahdollisuutta. Ja vanhemmat tekevät päätöksiä juuri sen takia, että lapsen olisi mahdollismman paras.
joka minua siinä kismittikin oli se, että ottivat takaisin, sieltä sukulaisilta, olisivat antaneet olla, kun olin johonkin kerennyt kiintyä ja luottaa.
Mutta ei.
Se vainen aiheutti sitten teini iässä sen että muutin (käytännössä lähdin, enhän ottanut mitään mukaani) kotoa pois jo 14 vuoden iässä. Onneksi se ei estänyt minua menestymästä elämässä. (Se riski siinä kuitenkin oli) Niin nuorena, yksin, tekee helposti isoja vääriä ratkaisuja oman elämänsä suhteen. Onneksi vältyin niiltä.
Haastetta oli myös nyt vanhemmalla iällä siinä, miten saisin omat lapseni pysymään kotona, aikuisiksi/lentokykyisiksi saakka, osaisin välttää vanhempieni tekemät virheet...? No, hyvin on mennyt, lapset ovat menestyneitä ja töissä, (paitsi hännänhuippu, joka on vielä vauvaiässä) Ja olen saanut todeta, etten ole vanhempieni virheitä tehnyt. Olenpa keksinyt kokojoukon IHAN OMIA VIRHEITÄNI tehtäväksi. heh. No se on sitten taasen oma kirjansa.
On hyvä, että olet katkaissut sosiaalisen kierteen, eli et enää toista vanhempiesi virheitä.
Monilla ei ole esimerkiksi päihteiden käytön tai väkivallan käytön kasvatuksessa suhteen eväitä katkaista kierrettä, vaan sitä jatketaan automaattisesti seuraavillekin sukupolville.
Olet tiedostanut asian. Varmasti olet opiskellut ja sivistänyt itseäsi, jolloin tiedot siitä, miten asiat voisivat olla toisin, ovat lisääntyneet. Ja sen tiedostamisen kautta olet toiminut itse toisin, kuin taustallasi olisi voinut olettaa. Tieto se ei mene ihmisessä koskaan hukkaan...